Peke wrote:Melkoisen vähän on tämä upea levy saannut huomioita täällä osakseen.
C´mon!
Sanopa, Peke, muuta... Mikä vaivaa Maiden-fanejamme kun ei löydy Brucen sooloille mielenkiintoa? Mitähähtäh? Materiaalihan on juurikin nimenomaan mielenkiintoista.
Tyrannotopicissa jo heput pohtikin Brucelle omaa paikkaa ja musta ois aika eri hieno juttu, jos herralle saatais oma topic Ruskin Armsiin ja siitä vielä samalla tavalla pysyvä kuin vaikkapa Kysy Aisantuntijoilta... Tarinaa varmasti tulisi enemmänkin, jos herraa käsittelevä materiaali olisi ns. samoissa kansissa ja samalla eliminoitaisiin sellainen ”poissa silmistä, poissa mielestä” efekti joka helposti käy hyvienkin topicien kanssa kun kierto on kovaa. Tämä on siis minun kaksi centtiäni vain. Vielä jos saataisiin koottua jo olemassa olevien Bruce topicien materiaali jotenkin järkevästi siihen yhteen ketjuun, niin se olisi vielä hienompaa. Siinähän on toki iso työ, mutta kai sen porukalla voisi jotenkin hoitaa? Herra lentokapteeni on tämän ansainnut.
Sitten tämän topicin aiheeseen... Olin henkisesti valmistautunut kirjailemaan anaplyyshiä Accident Of Birthistä, mutta kun ei sille ole nyt paikkaa, niin muutetaan suunnitelmia ja tehdään sitten kunniaa Chemical Weddingille. Kaikkihan sen tietää, että hehkuttelua tästä tulee, vaan lieneekö tuolla nyt niin väliä...
It's Chemical Wedding, my friends!
King In Crimson
Levyn alku on tolokuton (Lappis TM)... Alkuriffi tulee sellaisella soundilla ja voimalla, että tuntuu kuin hampaat irtoaisivat. Kyllä todella huomaa, että bassonkieliä on kitaroihin viritelty. Ja Bruce kuulostaa helvetin hyvältä. Laulu kulkee niin vaivattomasti ja ilmavasti, että parempaa ei herralta ole monesti kuultu.
Arise, Awake... kuuluu kutsu, kuin herättääkseen kuulijan kuulemaan mitä on tulossa. Purppurainen kuningas koputtelee ikkunaan, oha se varma. Soolot ovat kerrassaan kauniit kaiken murjonnan keskellä ja selväksi käy, että tällä levyllä on kitaristikaksikko joka osaa hommansa. Levyjen (ja varsinkin hyvien levyjen) avausbiisit ovat avausbiisejä, eikä niiden muuta tarvitse ollakaan. Tämä vain toimii, heti kättelystä. Oikein viimeisenpäälle tervetulotoivotus Dickinsonin ja Blaken maailmaan.
Chemical Wedding
Vaikkei levy missään vaiheessa mitään valtavia tempoja saavutakaan, niin nimibiisi on kuitenkin materiaalin raukeammasta ja haikeammasta päästä. Kertosäe kulkee kauniilla laulumelodialla ja säkeessä kitarat maalailevat taustalla kera basson. Bruce päästelee kuitenkin tosissaan ja voimalla ja biisi antaa siihen vallan hyvin tilaa koska musiikillisesti ei tapahdu hirvittävän paljon. Joka siis ei ole lainkaan huono asia. Soolo on tässäkin oikein nätti ja mikä hienointa merkityksellinen, eli antaa biisille jotain, eikä ole siellä vain muodon vuoksi. Mutta toisaalta, niinhän tällä levyllä tekee jokainen soolo. Biisi on raskaan herättelyn jälkeen oiva tunnelman luoja.
The Tower
Biisin alussa basso ja rummut tekevät oivaa yhteistyötä ja hyvä niin... Kyllä parivaljakkoa Casillas/Ingraham kuuntelee ilokseen. Herrat ovat tässä kolmannessa biisissä (ja tästä eteenkinpäin) muutenkin paremmin esillä ja rumputyöskentelykin saavuttelee Accident Of Birthin upeutta jo. Rytminen biisi siis ja rennonoloinen riffi johon Bruce laulaa vahvasti päälle (Monestikohan tämän vielä toistan tässä?). Kolmen minuutin tienoilta lähtien tarjoillaan koukkuja oikein urakalla ennen lopullista ruotuun palaamista ja biisin saattamista loppuun.
Killing Floor
Jo alkuriffistä käy selväksi, että nyt lähtee heviä shittiä. Riffittelyä ei voi kuvata juurikaan muulla sanalla kuin miehekäs. Sanoituksesta voisi sanoa, että ensimmäinen vähän selkeämpi sanoitus koko levyllä tähän mennessä, mutta teksteistä lisää myöhemmin. Soolot ovat hyvät, jälleen, mutta mielenkiintoiseksi ne tekevät niiden soundit, jotka ovat erittäin hyvin linjassa riffien ja muunkin kitaroinnin kanssa. Väliosa tulee aina hieman puun takaa ja sisältää melkoisen trippailevaa soundia ja meininkiä, ehkä jotain barokki-henkistä meininkiä? David pistelee taas sellaisia rumpukuvioita, että alta pois ja muutenkin koko biisin voisi halutessaan kiteyttää yhteen sanaan: RASKAS. Nuff' said.
Book Of Thel
Jos Tears of The Dragon on paras slovari ikinä, niin paras Bruce-hevistely on tämä. Biisin voisi jopa sanoa kasvavan eeppisiin mittoihin. Biisi liikkuu yllättävänkin vetreästi ja reippaasti edeltäjiinsä nähden ja rumpujen ja riffien yhteensovitus tuo säkeeseen järjettömästi voimaa. Kertsi lähtee myös voimalla mutta lähes yksinomaan Rehtorin ansiosta. Ja kertsiä kuunnellessa saan aina iloita kylmistä väreistä.
Basson toimesta alkava väliosa sisältää uuden riffin ja soolot ja kasvattaa biisiä huimasti. Biisi ikäänkuin nappaa tässä kohtaa kurkusta kiinni vielä tiukemmin kuin aluksi. Loppua kohden löytyvät Davidin rumpufillit (vai miksi nuo päristelyt pitäisi nimetä) ovat nannaa ja kun biisi kerran vielä pyörähtää alun teemoille niin Bruce tulkitsee niin raa'alla voimalla mutta silti teknisesti, että olen aivan sanaton. Kouluarvosanalla tämä biisi saisi melko tarkkaan 12.
Kun vielä seitsemässä ja puolessa minuutissa meille luetaan Willian Blakea pianon säestäessä niin biisi on täydellisesti viimeistelty.
Gates Of Urizen
Raskaan ja eeppisen tunnelman jälkeen leijaileva mutta raskas akustinen fiilis availee Urizenin Portteja... Ja vaikka sähköä saadaankin peliin, liikkuu biisi minimalistisesti, mutta silti raskaasti, eteenpäin. Vain Brucen hiljalleen nousevasta äänestä voi päätellä, että tyyntä seuraa mysrky. Kaksi sanaa: Komeaa! Vaikkei valtavaan pyörremyteriin joudutakaan, niin rankkasade vihmoo selkäpiitä silti, kun kertosäe kaikuu ja kitara itkee taustalla... Mahtavuutta, sano.
Jerusalem
Ei tarvitse angstata siellä takarivissä, ei tässä Jeesuksesta lauleta. Thelin ohella toinen levyn kohokohdista. Akustishenkinen, olisikohan tuo nyt vähän irkkutyylinen, fiilistely. Pieni on kaunista eikä koolla ole väliä, osoittaa lentokapteeni.
Keinuvaa tunnelmaa ja tarinankerrontaa paremmasta huomisesta Ranskan vallankumouksen ikeessä. Sekunti sekunnilta biisi kasvaa... Se on kuin elävä olento joka ojentelee jäseniään ja suoristaa itseään täyteen mittaansa.
Let it rain... laulaa Bruce ja kun tuo sadeaspekti tuli otettua esiin jo edellisen biisin kohdalla, niin voisi sanoa, että jos se oli myrsky, niin tämä biisi on kuin puhdistava kevätsade.
Poikain kitarat saavat vähän sähköä ja olento seisoo täydessä mitassaan täynnä voimaa kun sooloilu alkaa ja johdattaa koko biisin matkalle kohta suuruutta ja loppua... Lopussa seisoo kiitoksen sijasta jälleen Herra Blake.
Trumpets Of Jericho
Kahden hitaamman ja vähän köykäisemmän kappaleen jälkeen Trumpets tuntuu jälleen äärettömän raskaalta ja kuten asiaan kuuluu Bruce käyttää taas sitä moneen kertaan todettua voimaa. Voisi jopa sanoa, että yllättävänkin riffivetoinen ja maltilliseti melodinen biisi joka toki sopii pirtaan tässä kohtaa vaikka onnistuu aina hivenen hämmentämään. Väliosaan on soviteltu sen kokoista riffittelyä, että ilman lekaa ei ole varmasti mahtunut ja Bruce hieman ärähteleekin, ensimmäistä (ja viimeistä) kertaa tällä levyllä. Reippaassa neljässä minuutissa kuitenkin löytyy vähän vähemmän kulmikas vaihde biisiin, vähän ikäänkuin puun takaa. Ei siis paljon, mutta tuntuu, että biisi nytkähtää vasta nyt liikkeelle. Nyansseja... Ja nehän ovat kivoja. Lopussa Bruce venytttääää ja koko paketti loksahtaa kasaan. Malliesimerkki biisistä joka elää.
Machine Men
Oli pitkän aikaa biisi joka aiheutti minulle henk. koht. päänvaivaa. Levyn linjaan nähdän yllättävänkin perinteistä Heavy Metallia ja ehkäpä siitä johtuen saattaa tuntua äkkiä kuultuna hieman kasvottomalta levyn muun materiaalin seassa. Vaan kyllä niitä koukkuja on tässäkin ja kokonaisuutta ajatellen on äärimmäisen fiksua sijoittaa tällainen biisi ennen viimeistä stygeä joka on äärimmäisen tunteikas pala. Ennen sooloa on hienoa nykivää meininkiä ja taustahälyä. Ja sen olen huomannut, että Brucen äänessä on juurikin tässä biisissä jotain... Mutta mitä. Jotain selittämätöntä.
Lopun tonninpainoinen riffi, hokema ja taustakitara saavat tuntemaan, että kyllä Konemiehet ovat minua tulossa hakemaan. Perkeleet.
The Alchemist
Biisi, joka ei voisi olla missään muualla kuin tällä pailalla. Viimeisenä.
Don't turn away... maanittelee Bruce. Enhän minä. Alkemiastahan tässä lauletaan kuten nimi kertoo. Onnen ja viisastenkiven tavoittelusta.
Biisi on simppeli ja tuntuu kulkevan säkeessä puhtaasti omalla painollaan, vaikka ilman soittajiakin. Ja kun tietyissä määrin melodioiden kanssa on oltu hyvin säästäväisiä koko levyn mitan niin kertosäkeen äärimmäisen kaunis melodia tuntuu ikäänkuin puhdistavalta ja tutun lämpimältä vaikka jokin katkeruus tunnelmaa kalvaakin.
Se miksi melodia tuntuu niin tutulta, selviää siinä hetkessä kun se saumattomasti liukuu Chemical Weddingin kertosäkeeksi. Vielä kerran makaamme samassa haudassa ja melodia kuljettaa koko levyn haikeaan loppuunsa...
Ja sitten on aika painaa Play nappia uudelleen.
--------------------------------------------------------------------------------------------------
Näissö. Vikoja tässä levyssä ei ole, ei edes hakemalla. Haastan kenet tahansa etsimään niitä. Ja jos joku väittää sellaisia löytävänsä, niin siitä keskustellaan. Ja pitkään. Siihen asti kunnes löytäjä myöntää olevansa väärässä.

CW on toki selkeä jatkumo AOB:ille mutta tekee kuitenkin kaiken yhdessä suhteessa paremmin. Se on nimittäin ihan pikkuisen ehjempi kokonaisuus. Tämä johtuu tietenkin siitä, että albumilla on selkeä teema, joka on, jos ei joku nyt vielä tiedä,
William Blake. 1757-1827 elänyt monitaitaja ja näkijä. Omana aikanaan mies ei saanut minkäänlaista tunnustusta ja ei voi sanoa, että hän olisi ollut väärinymmärretty. Häntä ei ymmärretty lainkaan. Vasta myöhemmät sukupolvet tunnustivat miehen nerouden. Tuosta linkistä voipi tutustua pikkuisen lisää wikipedian avulla ja suomenettuna löytyy kokoelma herran kirjoituksia nimellä
Taivaan ja helvetin avioliitto ja muuta proosaa. Brucen ansiosta tähän mieheen tutustuin enkä ole ikinä katunut. Koko tuotanto, niin kirjoitukset kuin etsauksetkin, ovat niin vertaansa vailla.
Koko Chemical Weddingin tekstillinen sisältöhän perustuu jollakin tavalla Blaken teksteihin ja niiden (CW:ingin tekstitysten) ymmärtäminen helpottuu kun on lukenut vaikkapa
Book Of Thelin tai
Jerusalemin. Myös levyn kansitaide on Blaken käsialaa, joten teemalevystä sanan varsinaisessa merkityksessä voidaan todellakin puhua.
Nyt luettuna, tuo minun tekstini ei tee musiikille tai sanoille oikeastaan minkäänlaista oikeutta ja olen vahvasti sitä mieltä, että tämä levy kuuluu jokaisen Maiden-fanin yleissivistykseen. Helkkari, jokaisen metallimusiikista pitävän yleissivistykseen. Täydellisen ehjä ja äärimmäisen vahva kokonaisuuus.
Ai pisteitä? No 10+, mitäs odotitte?
EI OLE OLEMASSA LUONNOLLISTA USKONTOA
Teesi
Ihmisellä ei ole moraalisesti soveliaasta mitään muuta käsitystä kuin Kasvatuksen antama. Luonnostaan hän on vain luontoperäinen elimistö, Aisteista riippuvainen.
I
Ihminen ei voi luonnollisesti havaita muiden kuin luonnollisten, ruumiinsa elinten välityksellä.
II
Ihminen voi järkeilykykynsä avulla verrata ja arvostella vain sellaista, minkä jo on havainnut.
III
Vain kolmen aistin havainnoista tai kolmen alkutekijän havaitsemisesta ei kukaan pystyisi johtamaan neljättä tai viidettä.
IV
Kenelläkään ei voisi olla muita kuin luonnollisia eli elinperäisiä ajatuksia, jollei hänellä olisi muita kuin elinperäisiä havaintoja.
V
Ihmisen haluja rajaavat hänen havaintonsa: ei kukaan voi haluta mitä ei ole havainnut.
VI
Sellaisessa ihmisessä, jota eivät opasta mitkään muut kuin aistielimet, on halujen ja mielteitten pakko rajoittua aistinnan kohteisiin.
Lopputulos
Ellei Runollista eli Profeetallista luontumusta olisi, Filosofinen ja Kokeileva pian pääsisivät kaikkien asiain perille ja jäisivät paikoilleen kykenemättä muuhun kuin yhä uudestaan kiertämään yhtä ja samaa ikävystyttävää rataa.
- William Blake