Ja niin kuin IC niin todella vakava rakavoituminen myös täällä erääseen bassotaiteilijaan. Myö ollaan IG:ssä jo vähän jutskattukin niin tunne varmasti molemmin puolinen
Takana nyt viisi keikkaa UK:ssa ja pari Hollannissa. Onneksi tuli lähdettyä ja etenkin Glasgow, Manchester ja Nottingham olivat jotain ihan käsittämättömiä. Pienehköjä rupisia rock klubeja, joissa oli kuuma ja kostea tunnelma jo lämppärin aikana. Setissä timantit (paitsi se yksi jami). Lontoo oli kans hyvä keikka, mutta oltiin vaimo mukana parvella Smallwoodin ja Smithin kanssa niin ei siellä samaan tunnelmaan päässyt. Kuulemma Harris oli kans katsomassa, mutta en sitä nähnyt. Swanseassa oli myös hyvä keikka ja hauska tapaaminen parin savolaisen kaverin kanssa keikan jälkeen, josta kävikin ilmi, että mehän oltiin samassa hotellissa ja naapureita. Keikkapaikka tuolla oli todella hieno Areena ja porukkaa joku 3000-3500. Hollannissa eka keikka Tilburgissa oli parempi kuin Groningenissa kun Brucen sairastuminen verotti setistä parhaat biisit. Groningenin keikkapaikalle käppäiltiin kaupungilta Dave Moranon plus rumputeknikon sekä sen sveitsiläisen kitaristin kanssa peräkanaa.
7800 kilsaa ajettiin Harrikalla ja Bemarilla. Välillä oli paikallinen pariskunta UK:ssa mukana jolloin oli BMW-HD-BMW sandwich ja vauhtia aika reippaasti, kun tuntuivat siellä ajelevan prätkillä vähän eri meiningillä kuin Härmässä.
Kaikkinensa onnistunut reissu niin monella tapaa. Varmasti tuonne tulee lähdettyä uudestaankin, kun monta mielenkiintoista paikkaa jäi tsekkaamatta. Mutta vielä enemmän suosittelen kaikille menemään muutaman keikan lempi bändinsä perässä jossain tuolla hevon kuusessa. Se on mielenkiintoinen kokemus, ja kaikkia niitä tuntemuksia on vaikea pukea sanoiksi eikä niitä voi edes selittää jollekin sellaiselle, joka ei tunne sellaista intohimoa jotain asiaa kohtaan. Sitä alkaa katsoa ja kuunnella sekä osallistua konsertteihin, matkustamiseen ja keikkakohteisiin erikoisella tavalla. On myös kummallinen olo mennä keikkapaikoille monta kertaa putkeen, sekä herätä aamuisin siihen kutkuttavaan tunteeseen mahanpohjassa, jonka tuntee vain konserttipäivän aamuna. Pienissä paikoissa soittajat alkaa tunnistaa lavalta tuttuja yleisössä ja myös sitä alkaa olla kaikkialla vähän hölmösti kotonaan ja huomaa höpöttävänsä mielenkiintoisten tyyppien kanssa milloin missäkin, koska paljonhan on sellaista odottelua. Matka alkaa tuntua tärkeämmältä kuin kohde ja tarkoitus. Homma alkaa jotenkin sujua. Aikaisemmin ei ole itsellä ollut tähän mahdollisuutta eri asioiden vuoksi, mutta nyt jatkossa on ja seuraava vähän vastaava retki on Ausseihin ja Uuteen Seelantiin Maidenin perässä viisi keikkaa ja Kanada & USA kolmen keikan verran. Veikkaan, että se ei ole ihan samaa tasoa kuin tämä toukokuinen road trip, mutta varmasti siitäkin tulee eri tavalla ikimuistoista.
Uudet oli helvetin kovia kaikki!
Naureskeli itekin että vituiks män. Tästä johtuen keikan kovin "balladi" oli Jerusalem, joka toimi myös helvetin lujaa!
Selvitys alkoi siitä, kun pienessä nousussa ollut nimimerkki Stan Laurel kysyi, että jos olisit rokkitähti niin… 
