Tulipa nyt viimenin lukaistua läpi At the End of the Day-kirja. Velttoilin tosiaan tilauksen kanssa niin kauna että ehti myydä painos loppuun ja tarvi oottaa, että sain kaverilta lainaan.
Pääosin erittäin mielenkiintoinen näin bändiä lähemmin seuranneelle, sisältäen myös nipun hauskoja anekdootteja - kuten Blazelta odottaa sopiikin. Loppua kohti menee silti vähän turhan jankkaavaksi "käytiin siellä, soitettiin" jne. tyylisen toiston takia. Oon lukenut parempia, mutta niin myös huonompia historiikkeja, ehkä tämä nipin napin sinne parhainpaan kolmannekseen kuitenkin kapuaa. Joitain juttuja olisi voinut ruotia syvempääkin, plussaa sen sijaan muidenkin bändin jäsenten historian huolellisesta käsittelystä.
Ihan (kerta)lukemisen arvoinen mielestäni kuitenkin käytännössä kenellä tahansa: Mitä kirjasta päällimmäisenä jää käteen on Blazen julmettu omistautuminen hommalleen, en esim. itse tiennyt miehen mm. panttailleen taloaan, jotta saisi levyn tehtyä. Hauskojen tarinoiden lisäksi esiin nousevat myös bisnekseen liittyvät kusetukset. En tiedä sitten liittyykö noihin vai musahommissa usein merkittävään tuuriin, ettei esim. debyyttisoolo Silicon Messiah ole noteerattu suuren yleisön klassikkona, kuten materiaali edellyttäisi.
Silläkin uhalla, että menee hehkutuksen puolelle niin tuo Blazen draivi, päättäväisyys ja omistautuminen kyllä välittyy sivuilta varsin mainiosti. Debbie-jakson lukeminen oli hieman surullista, mutta senkin jälkeen mies tarttui mieluummin musiikkiin kuin pulloon. En oikein usko, että bändistä on nykyaikana jäähallien täyttäjäksi, mutta isompaa suosiota se ansaitsi. Toisaalta alle 2000 ihmisen mestoissa soittavan bändin ei minusta edes tarvisi liian isoksi nousta - kovimmillaan livenä se on juuri pienemmissä paikoissa. Ja Blaze kyllä osaa keulakuvana pommittaa niin, että montaa kilpailijaa en keksi (Henry Rollins?) - vaikka yleisöä olisi 200 eikä 20 000
