Joku tuolla "uusi albumi"-ketjussa pyysi avaamaan tällaisen. Heti reilut kaksi vuotta myöhemmin vastaan huutoon...
Pitääkin ottaa tämän illan ohjelmaan kuunnella lätty oikein ajatuksella läpi vielä kerran. The Red and the Blackiä tosin en välittäisi, mutta kai se pakko on.
Siis jälleen kerran:
I wrote:Ajatukseni on, että kukin omalla tahollaan kuuntelisi biisit läpi, vaikka osaisikin ne ulkoa. Näin antaen mahdollisuuden myös biiseille, jotka eivät ole kuuluneet omiin suosikkeihin, sekä vastaavasti kuunnellen omat suosikit hiukan kriittisemmin.
Listatkaa halutessanne kaikista biiseistä plussat ja miinukset sekä arvosana asteikolla 1-5 seuraavan taulukon mukaan. Käyttäkää tarvittaessa puolikkaita pisteitä. Kuitenkin niin, että 1 on alin ja 5 ylin pistemäärä.
1 = huono, täytebiisi
2 = selkeästi keskinkertainen veto Maiden-asteikolla, paremman puutteessa
3 = parempaa keskitasoa
4 = hyvä, muttei täydellinen
5 = kiistaton klassikko
Huom! Toivottavasti kaikki jaksavat kuunnella levyn analyyttisesti läpi, eikä vain pisteyttää vanhasta muistista.
Starstruck wrote:The Red and the Blackiä tosin en välittäisi, mutta kai se pakko on.
Mun suosikkibiisi Book Of Soulsilta ihan helposti jo pelkästään tuolla nostalgisella melodialla & huudatuskohdalla; soi muuten juuri ensi kertaa uudelta liveltä tässä samalla.
The Red and the Black lienee siis tämän levyn When the Wild Wind Blows/For the Greater Good of God/Dance of Death/Dream of Mirrors.
Joku ihme juttu tässä on, että jokaisella Maidenin post-reunion-levyllä on yksi eeppinen biisi, joka nousee fanien suosikiksi ja allekirjoittaneen inhokiksi. Erikoisempaa tästä tekee se, että kuuntelen paljon progea, pääsääntöisesti pidän kuulijansa haastavasta musiikista, pitkistä biiseistä jne. Mutta näissä se konkreettisin ongelma mun kohdalla on se tietty venytys. Useamman näistä kohdalla aineksia olisi 5-minuuttiseen ja ihan kohtuullisen hyvään biisiin. Toinen on se, että jokainen sisältää vähintään yhden todella pölyisen kohdan (esim. Dance of Deathin lelufolkriffi, Dream of Mirrorsin "I only dream"-hokema - varsinkin nopeana, FtGGoG:n biisin otsikon hokeminen).
Olen melko yksin näiden mielipiteiden kanssa, mutta ei se mitään.
Starstruck wrote:The Red and the Black lienee siis tämän levyn When the Wild Wind Blows/For the Greater Good of God/Dance of Death/Dream of Mirrors.
Joku ihme juttu tässä on, että jokaisella Maidenin post-reunion-levyllä on yksi eeppinen biisi, joka nousee fanien suosikiksi ja allekirjoittaneen inhokiksi. Erikoisempaa tästä tekee se, että kuuntelen paljon progea, pääsääntöisesti pidän kuulijansa haastavasta musiikista, pitkistä biiseistä jne. Mutta näissä se konkreettisin ongelma mun kohdalla on se tietty venytys. Useamman näistä kohdalla aineksia olisi 5-minuuttiseen ja ihan kohtuullisen hyvään biisiin. Toinen on se, että jokainen sisältää vähintään yhden todella pölyisen kohdan (esim. Dance of Deathin lelufolkriffi, Dream of Mirrorsin "I only dream"-hokema - varsinkin nopeana, FtGGoG:n biisin otsikon hokeminen).
Olen melko yksin näiden mielipiteiden kanssa, mutta ei se mitään.
Et ole yksin. Vaikka osassa mainituista olisikin hyviä aineksia, ne ovat silti niihin nähden aivan liian pitkiä. Hokemisen ja pölyisten kohtien lisäksi erilaiset ”tunnelmaan johdattavat” introt ja outrot suunnilleen levyn jokaisessa biisissä tekevät kuuntelukokemuksesta todella raskaan ja nostavat kappaleiden pituuksia parilla minuutilla. The Book of Souls on oikeastaan ainoa viimeaikainen biisi, jossa intro ja outro ovat tunnelman kannalta olennaisia. Tuossa The Red and the Blackissa on mielestäni jälkimmäisellä puoliskolla muutama tosi hieno melodia, mutta muuten biisi on lähinnä niiden odottelua ja etenkin säkeistön kitara ja laulu veivaamassa samaa melodiaa on jo todella laiskaa. Bassointrosta ja –outrosta en viitsisi sanoa mitään.
Vierastan muutenkin ”eeppisyyden” samaistamista kappaleen kestoon, mutta pidän kyllä itsekin pitkistä biiseistä jos pituus on jotenkin perusteltua. Se, että osaa laitetaan osan perään kahden To Tame a Landin mittaiseen pötköön ei sitä vain oikein ole.
CMN wrote:”tunnelmaan johdattavat” introt ja outrot suunnilleen levyn jokaisessa biisissä tekevät kuuntelukokemuksesta todella raskaan ja nostavat kappaleiden pituuksia parilla minuutilla. The Book of Souls on oikeastaan ainoa viimeaikainen biisi, jossa intro ja outro ovat tunnelman kannalta olennaisia.
Tästä täysin samaa mieltä. Edellinen tunnelman kannalta tosissaan oleellinen taitaa olla niinkin kaukaa kuin vuodelta 1995.
CMN wrote:Tuossa The Red and the Blackissa on mielestäni jälkimmäisellä puoliskolla muutama tosi hieno melodia, mutta muuten biisi on lähinnä niiden odottelua ja etenkin säkeistön kitara ja laulu veivaamassa samaa melodiaa on jo todella laiskaa. Bassointrosta ja –outrosta en viitsisi sanoa mitään.
Juuri kuunneltiin kaverin kanssa autossa TBOS ja puututtiin täsmälleen samoihin asioihin. Hän meni jopa niin pitkälle, että veikkasi kitaramelodian olleen alunperin ohjeistava raita laulumelodioihin. Ja että sitten miksausvaiheessa Harris on todennut, että "kuulostaapa hyvältä". No, ei kuulosta.
CMN wrote:Vierastan muutenkin ”eeppisyyden” samaistamista kappaleen kestoon
Circlen Lehtisalo aikoinaan sanoi, että jos kappale on yli 8 minuuttia pitkä, se on joka tapauksessa hyvä. Hyvä läppä ja monien bändien kohdalla voisi jopa sanoa pitävän paikkansa, mutta Maidenin uran viimeisen 20 vuoden aikana onnistumisprosentti pitkien biisien kohdalla on kääntynyt aika härskisti laskuun.
Starstruck wrote:Juuri kuunneltiin kaverin kanssa autossa TBOS ja puututtiin täsmälleen samoihin asioihin. Hän meni jopa niin pitkälle, että veikkasi kitaramelodian olleen alunperin ohjeistava raita laulumelodioihin. Ja että sitten miksausvaiheessa Harris on todennut, että "kuulostaapa hyvältä". No, ei kuulosta.
Olen itsekin miettinyt tasan samaa skenaariota!
Starstruck wrote:Circlen Lehtisalo aikoinaan sanoi, että jos kappale on yli 8 minuuttia pitkä, se on joka tapauksessa hyvä. Hyvä läppä ja monien bändien kohdalla voisi jopa sanoa pitävän paikkansa, mutta Maidenin uran viimeisen 20 vuoden aikana onnistumisprosentti pitkien biisien kohdalla on kääntynyt aika härskisti laskuun.
Hyvä läppä ja Lehtisalo viitannee tässä enemmänkin omiin krautrock yms. -mieltymyksiinsä - eihän alta kahdeksassa minuutissa tosiaan ehdi edes kunnolla junnata. Vaikka joku Circle (upea bändi btw) leikitteleekin noilla NWOFHM-jutuillaan ja heviestetiikalla, niin lähtökohta ja vahvuudet ovat kuitenkin varsin erilaiset kuin Maidenin perinteisessä heavy metalissa. Mielestäni Maiden on parhaimmillaan tarttuvissa ja melodisissa biiseissä, joita myös ne 80-luvun pidemmät eepokset ovat.
Samaa mieltä täälläkin. Itselle ei oikein missään vaiheessa ole lähtenyt tuo Red and the Black. Bassointron jälkeen aika helposti unohtuvaa tavaraa, eikä introstakaan jää kovin hyvä maku suuhun.
Mitä muuhun albumiin tulee, ihan jees 3,5. The Book Of Souls on tämän levyn timantti itselleni ja If Eternity Should Fail sekä Empire Of The Clouds ovat myös kovia.
Lopulta aika keskinkertainen Maidenin mittapuulla. Lyhyet rallit (Speed Of Light ja Death or Glory) eivät ole huonoja, mutta itseäni ei haittaisi, jos jäisivät unholaan. Loput biisit menevät ihan hyvin mukana, mutta en erityisesti kyseisiä biisejä tarkoituksella lähtisi fiilistelemään levyltä.
Back in the village. Eli jatketaan albumiarvioiden parissa vanhaan tyyliin, en käynyt koko viestihistoriaani läpi mutta taukoa on ollut se 14-15 vuotta.
Levy ulos 2015 syyskuussa. Päällimmäinen muistikuva on se että kuuntelin sitä jonkin verran mustikkametsässä. Puolukkakauden alettua levy oli jo unohtunut, jotain muuta oli tullut tilalle. Mielessä on myös se aina niin hieno ensikuuntelu, Maiden-levyn ensikuuntelu. Nämä hetket ovat harvassa ja niitä tulee cherisheerattua. Montako kertaa vielä? Kerran? Kaksi? Seitsemän?
Ajan myötä jokaiseen Maidenin levyyn muodostuu tietynlainen suhde. Oli se sitten joku 80-luvun ikisuosikeista tai puistattava Virtual XI, joka levyllä on oma paikkansa omassa suhteessani koko bändin studiotuotantoon. Niin, kaikilla paitsi The Book Of Soulsilla. Tuntuma on tasapaksu, valju, kansitaidetta myöten. Ehkä jonkinlainen suhde on syntynyt n. puolentoista tunnin päästä?
Katsotaanpa sitä biisimateriaalia.
If Eternity Should Fail
Intro: Rainbow'n Gates of Babylon -vibat, ei huono. Brucen ääni kunnossa terveysongelmien jälkeen, kuten luvattu. Ei niin hirveän maidenmainen intro, tässä kohti se on plussaa. Ei liikaa venytystä, säe alkaa ajoissa ja hyvin jytää. Ensikuuntelulla oli tässä kohtaa karvat pystyssä. Bridgessä hyvää nostatusta, mutta kyllähän tämän biisin pihvi on kertsissä. Kaikki toimii hienosti 2010-luvun Maidenin mittapuulla. Toisessa perussäkeessä jäädään ehkä vähän junnaamaan. Väliosa... Alkaa hyvin, kelvot melodiset riffit, rakennetaan selkeästi kohti sooloja. Niin, paitsi että ei muuten rakennetakaan, sen sijaan lisää kertsiä. Hämmentävää. Kokonaisuutena levyn parhaimmistoa ellei paras, hyviä juttuja, mutta vajaaksi jää (=soolottomuus). Outro melko turha.
Speed Of Light
Eka maistiainen levyltä aikoinaan. FOTD-levyn rock-tunnelma, lehmänkello... Ei se oikeen istu tuohon. Perussäe rullaa ihan hyvin, riffeissä paljon melodiaa. Kertsi ei nouse elämää suuremmaksi, mutta on ihan jees. Kitarasooloista ei jää hirveästi mieleen (tämä on mielestäni ollut iso ongelma AMOLADin jälkeeen). Väsynyt crash-ending. Kokonaisuutena keskinkertainen biisi, ei juuri saa hamuamaan repeat-nappulaa. Maidenmaista hissimusiikkia?
The Great Unknown
Äkkiseltään ei mitään muistikuvia tästä kappaleesta. Hidas alku... Turruttavankin tuttua. Meno paranee paljon perussäkeessä, vähän tuommosta mukavan ryömivää ja raskastakin etenemistä. Bridgen snare-edellä-komppi toimii aina mausteena. Kertosäe: ei huono, mutta ei toisaalta saa nykrkkiä ilmaankaan, putoaa väliin taas. Soolo-osa ihan hyvä, mutta parasta siinä on taustariffit, noiden päälle olisi voinu ehkä maalata jotain muistettavampaakin. Ja tuo soolo-osa loppuu vähän tönkösti kuin seinään, ja palataan taas kiertämään se sama rinki hitaan lopun kanssa. Tässäkin biisissä on pari minuttia liikaa ja yksinkertaisesti huonoja ja kulahtaneita ratkaisuja, missattuja mahdollisuuksia.
The Red And The Black
Lähteekö tämä jostain flamenco-skaalasta? Hirveän pitkä biisi, katse kääntyy heti kelloon. Alkuriffi ei toimi yhtään, en tiedä mitä se tuo mieleen, mutta tämä ei olisi päätynyt levylle oman itsesensuurini läpi. Sen perään tuleva melodia on jo paljon parempi, ihan kivaa hitaampaa laukkaa perussäkeessä. Bruce kuulostaa rahtusen takakireältä. Paljon toistoa ennustettavissa. Woo-otus-kohta olisi hyvä, jos ei olisi niin läpinäkyvästi tehty yleisönhuudatuksia varten. Seuraava kohta jossa laulu- ja kitaramelodia stemmaavat, ei keksi mitään uutta mutta toimii. Neljä minuuttia takana, vähän sillisalaattiolo. Biisin rakenne tuntuu sekavalta, mutta ei tästä mitää proge-pisteitä tee mieli jakaa. Viiden minuutin kohdalla alka skittamelodia tuntuu täysin irralliselta. Laulumelodian jatkaessa samaa kasvaa tunne toistamisesta... Joskohan tässä kohta tapahtuisi jotain mielenkiintoista? Sooloissa palataankin takaisin alkuriffiin, ei mikään kuningasidea. Ei tuon päälle voi saada aikaan mitään järkevää. 7:50 taas uusi, geneerinen kitaramelodia. Miksei näissä enää käytetä niitä legendaarisia harmonioita, tulee omaan korvaan yhdellä kitaralla tai samasta kohdasta tuplattuna? 9:10 poljento muuttuu taas, entistä vaikeampi muodostaa kuvaa biisin rakenteesta, tai mitä tässä on haettu, 9:40 alkava melodia on toistaiseksi parasta tässä kappaleessa. Puolen minuutin päästä alkava toinen melodia tykkäyttää myös. Näitä osia ei myöskään ehditä toistamaan liikaa. Seuraava "pysäytysriffi" on jo turha. Biisi olisi kuitenkin voinut loppua siihen, äärimmäisen ennalta-arvattavasti mennään taas huudatukseen ja intron toistavaan outroon. En tykkää. Tästä olisi saanut kunnon biisin jos mitta olisi karsittu 6-7 minuttiin. Nyky-Maikun perisynti.
When The River Runs Deep
Intron kitarajuttu hyvä, mutta kuulostaa ihmeellisesti vähän sinne päin soitetulta. Todella vaikea sanoa miten tuo soitetaan, olisi mahdotonta opetella korvakuulolta. Vähän rivakampi meno väliin perussäkeessä, tykkään, kertosäe miellyttää myös. Tähän väliin sivuhuomio: huomaa kyllä että Mr. McBrain on vaivautunut paikalle, mutta kohta puolituntia mennyt ilman yhtään mieleen jäänyttä rumpujuttua. Maneerit tunnistaa, hyvässä ja pahassa, ei voi erehtyä, mutta aika mielikuvituksetonta perusduunia. Soolo-osa kuulostaa taas siltä, että studioon on menty improvisoimaan ja otettu levylle ehkä n. neljäs otto. Melodiat soolojen molemmissa päissä todella köyhiä. Ja taas on pitänyt biisiä venyttää että sinne saadaan kaikkien soolot jostain syystä. Tässäkin biisissä potentiaalia, joka jää vajaaksi. Toistan itseäni, mutta niin näkyy toistavan bändikin!
The Book Of Souls
Vaihteeksi näppäilyintro. Annat akustisen kitaran kelle tahansa 15-20v muusikkoretkulle paikallisella YMCA:n yhteistreeniksellä, niin sieltä tulee jotain tuommosta, vähän Metallican Sanitariumin intron tyylistä. Ja yleensä ne melodiat unohtuvat, eivät edes päädy demolle. No joo. Perussäe kuulostaa dramaattiselta, hyvää myös se että Bruce vetää välillä siitä välistä mihin ääniala hyvin riittää (ainakin enimmäkseen). Kertsissä mennään taas korkealta, ihan kivaa hitaampaa jyystöä. Ekana tullut särökitarariffi joka toistuu, ei ole häävi. Tämmöset nykivät riffit ei jotenkin istu Irmalle. Taitaa tuo bridge olla biisin paras kohta nyt kun tarkemmin miettii. Ennen väliosan nelos-vaihdetta eka esiin hyppäävä filli Nickolta! Nyt on myös erilainen ja hyvä riffi viemässä sooloihin. Jotenkin vaan tämä biisin loppupuolisko on melkoinen sekasotku riffejä, melodioita, lauluaosia ja sooloja jotka ei vie mistään mihinkään. Adrianilla taitaa nyt sentään olla jo vähän yritystä, ihan kuin sieltä jopa jokin tunteentapainen välittyisi kuulijalle. Taas kerran biisi jossa on kyllä hyvääkin, mutta kuulijan omma on haravoida ne tuolta liiasta kestosta. Ja akustinen outro, identtinen intron kanssa... Oh really?
Death Or Glory
Tässä kohtaa alkaa miettiä jo omaa mahdollista asennevammaa levyn kanssa. Yritän ravistaa sen pois. Joo tässä on taas lyhyempi rocker. Omassa lajissaan sekä perussäe, bridge että kertsi ihan OK, mutta ei näistäkään tarvitse kotiin kirjoitella. En lähde nyt tässä kommentoimaan sanoituksia sen enempää. Puhumattakaan kliseisistä biisinnimistä kautta levyn. Tässä biisissä ei varsinaisesti hyppää mikään negatiivinen juttu silmille, mikään ei ärsytä (vielä). Väliosan melodia ja soolot... Tuskin näittenkään kanssa on hikoiltu kauaa sen enempää biisinkirjoituskammioissa kuin studiossakaan. No, ei ainakaan tällä kertaa venytystä kliinin/akustisen intron/outron muodossa.
Shadows Of The Valley
Intro... Tiedätte mikä biisi tulee mieleen. No, kai sitä itseään saa kopioida. Laulu ui sisään, tiettyä dynaamista kasvua kohti perussäessä joka... Toimii oikeasti. Kuulostaa hyvältä nyky-Maidenilta. Bridge ehkä yllätyksetön, mutta tekee sen mitä varten se on: silta kohti kertsiä, joka on sekin parasta osastoa levyllä. Säkeitten välinen melodia on taas semmonen outo ja tökkivä, mutta painetaan nyt villaisella, kun peruspalikat ovat melko hyvin ojennuksessa. Tokan kertsin jälkeinen melodiaosa ihan mukava. Ei saatana, pakko se on myöntää... Kolmannen kertsin kohdalla alkaa taas tuntua ylimääräiseltä toistolta. Soolot: yhdestä korvasta sisään, putken toisesta päästä ulos. Uutta laulumelodiaa vielä ja yleisönlaulatus siinä välissä. Takaisin kertsiin... Kokonaisuus? Edustanee levyn parempaa puolta.
Tears Of A Clown
Mielikuva Robin Williamsista pää Exit Bagissa. Tyylilajina ehkä tuommoinen keskitempoisempi lyhyt biisi. Siinä mielessä poikkeaa bändin kaavasta melko selkeästi. Perussäkeen variointi toimii, biisi tuntuu kasvavan toisessa säkeessä. Kertsosäe ihan OK, mutta piippuun jää vähän taas kerran. Siirtymä kitarasooloihin tuntuu töksähtävältä. Eka soolo tulee siinen paksun efektimuusin takaa että en nyt tunnista edes soittajaa. Kuka, Adrian? Sieltä tulee kuitenkin nyt sellasta bendausta että osuu hermoon. Kerrankin, perkele! Ja tämä hermokosketus tuntuu mukavalta. Levyn paras hetki, mutta vähä semmonen "short-lived". Toinen soolo selkeesti Daven, jää täysin statistiksi.
The Man Of Sorrows
Kertooko tämänkin Robin Williamsista? Introlle peukut, miksei näitä ainaisia näppäilyjä elävöitetä enempää säröisellä soolokitaralla? Tosin laulu tulee sisään nopeasti, ehkä liian pian, biisi ei kerkeä mennä sitä ennen mihinkään. Perussäe taas kiireetöön. Onko tämä kokonaisuutena hidastempoisin Maiden-levy koskaan? Perussäe mallia "yksi sointu riittää". Mutta lopulta mennäänkin vähän alemmas ja syntyy hyvää dramatiikkaa. Kertsi vaan on valitettavasti täysin mitätön. Sen perään tuleva kitaraosa taasen hyvä. Tykkään tunnelmasta, joka tähän on saatu. Kyllä viedään kuulijaa taas joka suuntaan. Sooloissa vähän erilaista fiilistelyä. Eka soolo todella hyvä (Janick?), toka kämäsempi (Adrian?), ei näitä vanha näköjään jaksa enää ees tunnista, eikä tähän hätään jaksa kaivaa esiinkään. 5:40 alkava seesteinen osa tulee täysin puskista, mutta yllättää positiivisesti. Kokonaisuutena vähän erilainen ja rohkeitakin ratkaisuja sisältävä veto. Toimiva.
Empire Of The Clouds
No tätähän sitä tuli kauhisteltua jo ennakkoonkin, kuten levyn kokonaiskestoakin. Onko bändin mammuttitauti noussut uudelle tasolle? Voiko noin pitkä yksittäinen biisi oikeasti oikeuttaa kestonsa? Noh. Introssa pianoa ja jousia, se on uutta ja tuoretta. Tätä ei muuten tunnistaisi ensikuuntelulla Maideniksi, jos ei tietäisi. Vai voiko joku väittää noin? Laulu viimein mukaan. Marssi-tyylinen rummuttelu, tämä on jotain sellaista mitä en voi sietää missään muualla kuin sotilasparaateissa (joiden fani en kylläkään ole). Hitaasti tuntuu biisi lähtevän, ounastelen pitkää varttia. Kyllähän tämä pikkuhiljaa kasvaa, mutta onko biisi kuitenkaan matkalla mihinkään? Laulussa tuntuvat toistuvan saman melodiat pienin variaatioin, Nicko tuntuu koittavan maustaa biisiä tosissaan, ei mennä sillä samalla 8 tai 16 tahdin loopilla kokoajan. Seitsemän minuutin kohdalla todella outo kohta. Mitä tää nyt on? 7:18 kitaramelodia, tuntuu istuvan hyvin biisin teemaan. Sininen taivas, kaikki vielä ihan OK mutta kohta tullaan liekeissä alas. Toistoa, jossa melodiaa viedään korkeammalle, ei oikein iske. Seuraavaksi nopeampi melodia, tässä odottelee jo että alkaisi kunnon poljento, mutta se tuntuu viipyvän. 9:28 viimein lähtee. Se minkä lähtee, ei tämä nyt mitään ROTAM-reaktioita aiheuta (siis missään kohtaa). Näin pitkä rakentaminen vaatisi oikeasti tappavaa soolo-osaa, mutta mitäs meillä on menussa? Viiden pennin melodioita ja jotain synteettiseltä kuulostavaa brass sectionia. Todella köyhä 12 nuotin "melodia", pitääpä ensi kerran laskea montako kertaa tuo toistuu. Laulu takaisin 12:35. Ihan jees, Bruce tuntuu vaan menevän taas liikaa äärirajoilla. Seuraavaksi väliosa #17, jossa on varmaant tavoiteltu dramatiikka, jotenkuten onnistuenkin. Ei tämä oikeasti niin paha ole kuin miltä äkkiseltään voisi tekstistä päätellä. Pitkäveteisempiäkin biisejä on tullut vastaan, jopa kestoltaan alle 18-minuuttisia... 14:25 hyvin elokuvamainen kohta, syntyy selkeästi kuva liekehtivästä ilmalaivasta. Loppuun vielä paluu alun laulumelodiaan. Vähän mitätön se on yhä, mutta ei kai tätä biisiä sitten olisi muuten voinut lopettaa. Joskus ei ole niinkään tärkeää miten homman lopettaa; kunhan lopettaa.
Yhteenvetona: levy oli suurinpiirtein niin tasapaksu kuin muistelinkin. Aivan liian pitkä, vähintään kolmannes olisi pitänyt saada pois. Tämä venytys ja kaikkien köykäisten keksintöjen ymppääminen levylle on 2000-luvun Maidenin kanssa suorastaan surullista. Kaikissa Brucen comebackin jälkeisissä levyissä on tyhjäkäyntiä, enemmän levy levyltä. Trendi tuskin muuttuu. Oma ehdotus olisi että löysät paskat vesurilla veks biiseistä ja asenteeksi se että studioon mennään tekemään LEVYÄ, ei pitämään hauskaa ja purkittamaan studiolivemenolla löysää soittoa... Noilla eväillä voisi yhä tulla vielä jotain Brave New World -tason kamaa.
Soundipuolikaan ei levyllä loista. Käytännössä kaikki Maidenin levyt kuulostavat jollain tavalla "itseltään", niillä on ominaissoundi joka on tietty muuttunut ja elänyt läpi bändin kataloogin. Ainakin AMOLADiin asti, The Book Of Souls kuulostaa – sori nyt taas tämä sana mutta kun parempaakaan ei ole – tasapaksulta. Tulee semmonen olo että soundeja ei juuri olla hiottu, menty studioon edellislevyn asetuksilla ja todettu että tämä välttää, "osti ne sen viimeksikin ja osas laulaa keikoilla mukana".
Kokonaisarvosana 2, pyöristetty alaspäin 2½:sta. Kolmonen olisi ollut ihan liikaa, levy menee Maiden-mediaanin alapuolella, vaikkei se ihan huonoinkaan ole.
Niin tai näin, pääasia että Iron Maiden elää, hengittää ja levyttääkin yhä. Tulkoon sielä mitä tahansa seuraavaksi, kunhan tulee.
Ja kaikesta negailusta huolimatta, tämän levyn ruotiminen keskenään oli yllättävän hauskaa. Niin hauskaa että tätä voisi tehdä enemmänkin... Toivottavasti osa tästä hauskuudesta välittyy myös lukijalle, jos joku hommaan ryhtyy, tekstin hyvinkin repaleisesta rakenteesta huolimatta. Piti alkuun laittaa pointit ihan vaan ranskalaisilla viivoilla, mutta totesin että viivoja olisi tullut aika paljon.
Sellaiset melko tarkalleen seitsemän ja puoli vuotta on kulunut siitä ja vettä virrannut Thames-joessa kun tämä tupla-albumi liukui kätilön hellien käsien huomaan lontoolaisen St.Bartholomew -sairaalan synnytysosastolla, aivan riittävä aika siis että levyn voi arvioida ilman uutuuden harhaa. Ihan niin pitkää aikaa ei ole kulunut Ruskin Armsin puolella vallinneesta kiusallisen puoleisesta hiljaisuudesta, mutta rikotaan se nyt jokatapauksessa.
If Eternity Shoud Fail
Brucen soolosävellys, tiedä sitten kuinka suuri osa oikeasti miehen kynästä, mutta eittämättä runsaasti vaikutteita omalta soolotuotannoltaan (etenkin sen jälkimmäiseltä puoliskolta), eipä kyllä mikään ihme kun sellaiseksi se oli alun perin tarkoitettu. Intro jo varsin epämaidenmainen, mutta kun lähtee laukkaamaan niin huomaa jo yhtäläisyyksiä tuttuun ja turvalliseen. Vanhaa kunnon ehtaa rautaneitsyttähän tämä on, ja kertosäe on onnistettu saamaan erityisen stadionrokkimaiseksi, säkeistö ja bridgekin melko jylhää kamaa. Väliosasta tulee sitten mieleen jo BNW / DOD / AMOLAD -parhaimmisto. Annan plussaa siitä, ettei väkisin ole ängetty kitarasooloa, vaan menty luonnollista tietä. Turhasta outrosta puolestaan miinusta. Enemmän kipaleessa kuitenkin hyvää kuin huonoa, kokonaisuutena pitäen avausbiisien lippua korkealla. 3,75
Speed of Light
Melko tuoreilla korvilla (levy viimeksi kuultu syksyllä kun kuuntelin yhtyeen koko studiotuotannon pitkäsoittojen osalta kronologisessa järjestyksessä kahdessa päivässä) pirteä ja räväkkä numero. Huomaan olevani maanantaina 66-vuotispäiviään juhlistaneen Adrian Smithin suhteen hieman outolintu, sillä en pidä häntä sellaisena kitarajumalana kuin lähes kaikki bändiä diggaavat, mutta tykkään näistä hänen ns heikommista sävellyksistään mistä suurin osa muista ei. En tiedä mikä siinä sitten on. En minä suurempaa vikaa löydä oikein mistään, ehkä jotkin osat hieman irrallisia eivätkä vie eteenpäin niin hyvin kuin potentiaalia olisi (lähinnä tuo bridgen toisto soolon jälkeen). Kyllähän tässä väkisinkin joutuu mattoa hennosti polkemaan sekä tekemään ilmakitaramaisia pakkoliikkeitä. Ansaitsee kolmosen
The Great Unknown
Siinä suhteessa erityinen biisi, että harvoja ellei peräti ainut numero koko yhtyeen historiassa jota ei soitettu ns "emokiertueellaan", mutta myöhemmin kyllä. Biisiähän ei kuultu maailmankiertueella -16, mutta vuotta myöhemmin lyhyellä Euroopan osuudella soitettiin. Perinteisen kaavan mukaan hidas intro, mutta kiitosta tulee siitä ettei ylipitkä ja nousee tyylikkäällä sovituksellaan kohti säkeistöä. Hyvä sävellys, tuntuu ihan kirjaimellisesti siltä että nyt lasketellaan kohti suurta tuntematonta. Tuntuu että erityisesti bridgeen ja kertseihin kiinnitetty tällä levyllä erityislaatuista huomiota, sillä jo kolmatta kertaa putkeen tulee sellainen tunne että sitä vain odottaa notkahdusta jota ei ikinä tule, vaan homma soljuu tarttuvasti eteenpäin. Neljä kitarasooloa tarjoaa vähän vastapainoa kahden edellisen biisin vähyydelle, mutta ei huonossa mielessä vaan tähän kontekstiin yllättävän mainiosti sopien. Ei tule sitä irrallisuuden tunnetta. En minä nyt outrostakaan lähde rokottamaan, paitsi ehkä siitä että se tulee vähän töksähtäen, vaikka hyvä onkin. 3,25
The Red and the Black
Bassointro ja outro melko turhia, mutta muuten kolmetoistaminuuttiseksi järkäleeksi yllättävän ehjä kokonaisuus, vaikka olisihan siellä ihan jonkun verran karsittavaa, mitäpä asiaa kiistämään ja puolustelemaankaan. Keskinkertainen säkeistö närästää pakotettua laulua seuraavine melodioineen, ja homma vaan kertautuu kun se toistuu liian monta kertaa. Lisäksi tuo huudatusosuus aiheuttaa pienimuotoisen huokauksen, ei iske eikä toimi. Tulee sellainen olo, että voitaisko tässä nyt edetä jo johonkin ja täytyy pidätellä itseään ettei skippaa eteenpäin biisissä. Hyvää kuitenkin kannatti odottaa, sillä viiden minuutin paikkeilla alkava instrumentaali-osuuteen johdattelu toimii moitteettomasti. Tässäkin on sitä jotain mihin vain Maiden kykenee. Olisi voinut jopa jatkaa pitemmälle kuin millä mentiin, siis ihan onnistuneen osuuden merkki. Aika heikko ratkaisu kuitenkin tuo töksähtävä paluu huudatusosioon joka sitten liukuu jo mainittuun aikamoisen turhaan basso-outroon. Joitain osia karsimalla ja sitä kuuluuisaa toisteisuutta napsun vähentämällä olisi ollut potentiaalia jopa 2010-luvun Fear of the Darkiin, näin väitän. Ei mikään floppi missään nimessä jos ei nappionnistuminenkaan. Ydinasiat ovat hyvällä tolalla mutta sitä ei saatu jalostettua täyteen potentiaaliinsa (tai toisinsanoen jaksettu) 2,75
When the River Runs Deep
Tästä minä tykkään ja hyvin virtaa. Introsta tulee mieleen paranneltu versio Dream of Mirrorsista, nyt ei vaan jäädä slovaroimaan vaan lähdetään heti liikkeelle. Jankkaamiseksi menee, siis ei piisi, vaan siis että ai ai tuota bridgeä ja kertsiä jälleen kerran, jopa parempaa mitä muistelin. Biisi muutenkin oikein ehjä kokonaisuus omaan korvaan, ei mitään turhaa eikä ylimääräistä, eikä homma jää kesken vaan tuntuu että kaikki oleellinen on saatu niputettua kätevästi yhteen. Pakko erikseen nostaa esiin ettå tuo juuri ennen sooloja tuleva melodianpätkä on koko 2000-luvun Maidenin kohokohtia. 3,75
The Book of Souls
Mitähän järkevää tästä sitten osaisi naputtaa kompaktiin pakettiin. Kyllä bändin vahvuus on aivan selkeästi ja ehdottomasti näissä historiaa käsittelevissä kappaleissa, jos sellaista vertausta käytetään että joku urheilija on isojen kisojen mies. Jotenkin eri tunnelma muuhun levyyn verrattuna, ehkä avausraitaa lukuunottamatta. Minulla on teoria siitä että heillä on erittäin harvoille ja valituille suotu erityinen kyky kaivaa ja kauhoa vaikeasti tavoitettavasta ja saavutettavasta mystisyyden sammiosta vaikka väkisin jotain upeaa esiin. Sanotaan vaikka niin, että viimeistään tämä biisi varmistaa sen, että jokaiselta levyltä löytyy vähintään yksi timantti. Kyllä, jopa tätä edeltävältä flopilta Starblind ja Talisman, ainakin jos ne yhteen lasketaan. 4
Death or Glory
Lähtee räväkästi liikkeelle ja laukalle, mutta valitettavasti hieman laskusuhdanteinen ja sellainen kliseinen perusjyrä. Ei herätä sellaisia eeppisyyden väristyksiä tai mitään euforisia kuunteluhetkiä. Onneksi kuitenkin tarpeeksi räväkkä, jos tämä olisi temmoltaan alhaisempi ja pari minuuttia pitempi niin ei jäisi jälkipolville mitään kerrottavaa. Ohut on viiva floppaamisen ja riittävän kelvollisen välillä 2,75
Shadows of the Valley
Hetkinen, menikö levy jotenkin oikosulkuun ja muuttui Somewhere in Timeksi (kiertueen lähestyessä alitajuinen viittaus kesäkuisiin keikkoihin, kuten arvostelun epilogissa). No, ei levy niin hyvä ole ja ainakin tyylillä kopioitu, ja onhan sitä samanlaista melodiaa muissakin biiseissä kuten Losfer Words, Clansman ja Fallen Angel nyt ainakin. Mutta ei nyt liiaksi tuohon takerruta. Sinänsä surullista, että kuitenkin jossain määrin kappaleen huippukohtia, sillä ei tästä saa mitenkään erityisen kunnollista otetta. Ihan näppäriä juttuja, mutta vastapainoksi rupeaa jo tökkimään etenkin tuo pysäytyskomppi mikä on lipsahtanut jonkinasteiseksi fetissiksi ja fiksaatioksi näköjään. Myös huudatusosio piti taas saada ympättyä mukaan kun ei idealamppu syttynyt sen tehokkaammin. Myös perussyntiin jälleen sorruttu eli liian pitkä ja irrallinen ilman selkeään suuntaan menevää yhtenäistä kokonaisuutta. 2,75
Tears of the Clown / Man of Sorrows / Empire of the Clouds
Pahoittelut, mutta laiskuuden vallatessa alaa en keksi näistä mitään edes etäisesti järkevää sanottavaa ilman että sortuisi itsensä toisteluun. Ei vain iske yksikään ja kaikki vetää lyhyen korren. Varsin heikko kolmen suora josta Murraylle taas lankesi levyn heikoin ralli, eli näistä kolmesta se keskimmäinen. En sinänsä ihmettele että Senjutsulle ei herralta mitään enää kelpuutettu. En mitenkään ilkeyttäni kuitenkaan sinua Dave soimaa, älä ota itseesi tai henkilökohtaisesti. Monia hyviä sooloja kuitenkin kyseiseltä herralta koko levyn osalta kaiken kaikkiaan. Jos vielä levyn teette niin riittää minulle että hän keskittyy niihin.
Mutta nyt menee jo ohi aiheen.. ensinmainitulle 2,25 ja keskimmäiselle 2 levyn päättävän virren kuitatessa myöskin 2,25 Mainitaan kuitenkin että levyn päätös on paikoitellen hienoa kuultavaa ja intro hyvinkin kaunis, mutta aivan käsittämättömän ylipitkä sisältäen lapsellisia osuuksia. Eihän sellainen sovi äijämäiselle raskaalle rokken rollille.
Lyhyt summaus: Tupla-albumin ensimmäinen pläjäys huomattavasti kovatasoisempi toisen osan ollessa valitettavan laskusuhdanteinen. Ei kuitenkaan mikään TFF kaltainen floppi jos nyt ei AMOLAD levelinenkään. Jättää kuitenkin hieman valjun maun niin hyvän alun jälkeen. Ei sitten ihan niin hyvä kokonaisuutena mitä muistelin, mutta on siellä monen kipaleen kohdalla perusasiat ihan kunnossa ja kyllä sen nyt kuuntelee ainakin pari kertaa vuoteen. Vaikka ero on pieni pisteissä Frontieriin, niin sisällöltään huomattavasti tasaisempi kokonaisuus vaikka biisejä on enemmän. Pahoittelen myös jälleen kerran sieltä mistä aita on matalin -mentaliteettia itse kirjoitusprosessin osalta sekä toistoa ja jo varmaan perinteeksi muodostuneita kirjoitusvirheitä. Osan nyt sai karsittua mitkä nopeasti sattu silmään.
Nyt kuitenkin jäljellä enää levyistä se kirkkain kärki, joihin kaikkiin lupaan edes yrittää panostaa huomattavasti enemmän. Kuulemiin ja hyvää keikkojen odotusta. Editoidaan loppuun vielä sarjataulukko.
1. The Number of the Beast: 4
2. Piece of Mind 3,94
3. Seventh Son of a Seventh Son 3,78
4. Killers: 3,5
5. Iron Maiden: 3,5
6. Dance of Death 3,5
7. Fear of the Dark 3,25
8. Virtual XI 3,18
9. No Prayer For The Dying 3,15
10. The Book of Souls 2,95
11. The Final Frontier 2,85
^Aijai, että teki pahhaa lukea kritiikkiä Tears of the Clowinsta Varmaan eniten soittamani biisi tältä albumilta. Herkkä aihe oikeasta elämästä, Bruce tikissä, kitarajumalan yksi hienoin soolo päälle ja avot! Ei ehkä mikään paras biisi keikoilla, mutta toimii talossa ja puutarhassa.
Pertti Keinonen wrote: ↑Sun May 21, 2023 7:06
^Aijai, että teki pahhaa lukea kritiikkiä Tears of the Clowinsta Varmaan eniten soittamani biisi tältä albumilta. Herkkä aihe oikeasta elämästä, Bruce tikissä, kitarajumalan yksi hienoin soolo päälle ja avot! Ei ehkä mikään paras biisi keikoilla, mutta toimii talossa ja puutarhassa.
Tästä samaa mieltä! Biisissä on kiva groove, mainio kertsi ja erinomainen soolo kuorrutteena. Jos singlet ois vielä juttu, niin kiertueella biisin taustakankaana käytetyn kuvituksen kera tää ois ollu mainio lohkaisu ja komea seiskatuumainen.
Maistuu muutes edelleen!
"Living in this place,
Staring into space we find
We might share the corners of our lives
Infinity runs deep,
Eternity that we can't keep
Melting through the frozen wastes of time" Bruce Dickinson - Navigate The Seas Of The Sun
ihan helposti jo pelkästään tuolla nostalgisella melodialla & huudatuskohdalla; soi muuten juuri ensi kertaa uudelta liveltä tässä samalla.
Vaikka joku Circle (upea bändi btw) leikitteleekin noilla NWOFHM-jutuillaan ja heviestetiikalla, niin lähtökohta ja vahvuudet ovat kuitenkin varsin erilaiset kuin Maidenin perinteisessä heavy metalissa. Mielestäni Maiden on parhaimmillaan tarttuvissa ja melodisissa biiseissä, joita myös ne 80-luvun pidemmät eepokset ovat.
Varmaan eniten soittamani biisi tältä albumilta. Herkkä aihe oikeasta elämästä, Bruce tikissä, kitarajumalan yksi hienoin soolo päälle ja avot! Ei ehkä mikään paras biisi keikoilla, mutta toimii talossa ja puutarhassa.
