2000-luvun Maidenilla tuntuu olevan suunnaton fiksaatio noihin "eeppisiin" biiseihin, joista monien suuruus on valitettavasti lähinnä pituutta. Joukossa on toki hyviäkin ja esim. Paschendale on loistava. Nämä vaatisivat kuitenkin tasapainoksi suoraan asiaan meneviä, välittömästi lentoon lähteviä ralleja, kuten The Wicker Man ja Rainmaker. Tuollaiset biisit ovat loistaneet poissaolollaan parin viimeisimmän levyn aikana. Sinänsä onnistunutta A Matter of Life and Deathiakin olisi pukenut useampi suoraan starttaava rykäisy. Jos esim. Benjamin Breegistä ja Lord of Lightista olisi jättänyt introt ja outrot pois, yleisvaikutelma olisi voinut olla huomattavasti raikkaampi.
80-luvulla Maiden onnistui tekemään myös nuo ns. eeppiset biisinsä seitsemään minuuttiin, vrt. Hallowed Be The Name, Phantom of the Opera, Revelations, To Tame a Land, Powerslave, Infinite Dreams jne. Lisäksi on jotenkin hämmentävää, että ollakseen eeppinen, biisin tulisi muka olla reilu kymmenminuuttinen, joka alkaa ja loppuu näppäilyillä, sisältää Gersin folkmetal-hippaleikit sekä hiljaisen väliosan, jossa Bruce kuiskailee synamaton päällä. Kärjistin vain hieman.
Esim. Powerslave puolestaan lähtee kunnon tykityksellä liikkeelle eikä reipas laukka ja melodioiden suoranainen pop-sensibiliteetti vie Only the Good Die Youngin eeppisyydeltä lainkaan pohjaa. Jotenkin tuntuu, että Harrisilla on korvien välissä ajatus siitä, että hiljaisempi ja polveilevampi on automaattisesti jotenkin syvällisempää materiaalia.
Odotan joka tapauksessa levyä ja suorastaan toivon, että saisin syödä sanani. Kappaleiden tekijätiedot näyttävät freeseiltä ja jos joku Maidenin ukoista tekee 18-minuuttisen biisin, niin ehkä on hyvä, että se on Dickinson. Ja onhan tuolla useampikin viisiminuuttinen biisi. Ties mitä temppuja vanhat koirat ovat oppineet. Toivottavasti ymmärsivät hyödyntää Brucen nykyäänen keskirekisteriä ja soittivat levyn tiukasti sisään.
Suurin huoli on kuitenkin puolitoistatuntisen levyn raskaus kuuntelukokemuksena. CD-formaatti albumin kulttuurisena oletusmuotona on tuonut levyille lähinnä täytettä. Tässä lajissa ovat viime vuosina onnistuneet lähinnä massiivisiin ääniveistoksiin erikoistuneet kokeelliset yhtyeet, esim. Swans. Vertailu on tietysti täysin mahdotonta ja turhaa. Tällaisen musiikin estetiikka kun perustuu mm. hypnoottiseen toistoon, rytmiin ja äärimmäiseen, primitiiviseen meluun.
Maidenin tapauksessa odotan kuitenkin etupäässä suhteellisen perinteisiä biisejä -kunnon melodioiden tykitystä, maailman kattoa tavoittelevia kertosäkeitä ja kitaristien sooloilotteluja, jotka pitäisi saada mahtumaan lp-mittaan. Maiden kun ei progeimmillaankaan ole ollut kovin kokeellista ja hyvä niin. Bändin vahvuus on mielestäni ollut tarttuvissa biiseissä, joita myös vanhat "eepokset" olennaisesti ovat. Tällaisessa suhteellisen perinteisessä heavy metalissa lp on mielestäni paras formaatti. 40-50 minuuttia, löysät pois ja ylimääräiset ideat sinkkujen b-puolille tai itsenäisenä sinkkuna ulos. Olisi parempi jättää kuulijalle pieni nälkä kuin tolkuton ähky. Tämä vaatisi sekä itsekritiikkiä bändiltä että huomattavasti suurempaa roolia tuottajalta. Ehkä tulevaan levyyn voisi yrittää suhtautua
kahtena erillisenä lp-mittaisena levynä.
Joka tapauksessa ensikuuntelu tulee varmasti olemaan mielenkiintoinen. Toivottavasti takki kääntyy niin, että napit lentelevät.
Lopuksi vielä ajatus, joka heräsi pressitiedotetta lukiessa: soitetaankohan tämä levy taas tulevalla kiertueella kokonaan? Puheet yhtenäisestä "body of workista" viittaisivat siihen, että levy olisi jonkinlainen temaattinen kokonaisuus.
.
...
