Rautaneito.com

Onko biisien järjestyksellä merkitystä levyn kuuntelunautinnon kannalta?

Mielestäni on. Lähtökohtaisesti on usein tärkeää että ensimmäinen biisi on riittävän mukaansatempaava ja tarttuva ja antaa heti kärkeen positiivisen vaikutelman. Tutkimusten mukaan ihmisten keskuudessa ensivaikutelma tuppaa jäämään pysyväksi ja jos antaa huonon vaikutelman ensi kohtaamisella niin asenteet jäävät voimaan. Sama koskee nähdäkseni muitakin asioita, myös musiikkia. Samaten on tärkeää että levyn viimeinen kappale on ainakin jotenkin vaikuttava tai muistettava niin levyn loputtua jää hyvä mieli. Järjestyksessä on muitakin tekijöitä, samantapaisia kappaleita ei saisi laittaa ihan peräkkäin, esimerkiksi jos on useampi hitaampi kappale niin niitä ei mielellään ihan peräkkäin yms.

Ajattelette nyt tietysti että eipä tämä mitään rakettitiedettä ole, itsestäänselvä hommahan tuo ja tottahan se on. Keikoillahan kappalejärjestys on tietysti erittäin tärkeää settilistan kannalta koska livetilanteessa kuuntelijan odotukset ovat korkealla ja tuntemukset vahvistuvat, ja on tärkeää tunnelman kannalta säilyttää keikan "momentti".

Menen kuitenkin johtopäätöksissäni pidemmälle ja väitän että usein ihmisten mielipide ihan albumien tasosta, eli "hyvyydestä" muodostuu yllättävänkin paljon nimenomaan biisijärjestyksestä. Maidenin levyistä Powerslave ehkä edustaa parhaiten "ideaalista" kappalejärjestystä. Kova nopea rokkari aloitusbiisinä, toinenkin kappale kovaa kamaa, sitten neljä vähän heikompaa (mielipiteet vaihtelevat kuinka heikkoja), sitten levyn loppuun taas kaksi todella timanttista laulua joista viimeinen yksi bändin muistettavimmista ikinä.

Brave New World hyötyy suuresti siitä että se alkaa kolmella erinomaisella, hyvin "Maidenmaisella" kappaleella. Näiden kappaleiden jälkeen kuuntelija on innoissaan "Jes! Maiden is back!" eikä enää niin haittaa että suurin osa loppupuolen ralleista on luvalla sanoen aika tylsiä. Uskon että kappalejärjestys on osasyynä siihen että BNW on monelle niin rakas levy. Objektiivisesti se ei kuulu bändin parhaimmistoon. Levyhän on koottu pääasiassa biiseistä joita ei huolittu Virtual XI:lle!

Dance of Death on päinvastainen esimerkki. Kaksi aloitusbiisiä on aika samankaltaisia paitsi ensimmäinen on selkeästi huonompi, jopa levyn huonoimpia biisejä. Vasta viidentenä tuleva nimibiisi on sellainen että se on lähes kiistatonta klassikkoainesta. Lisäksi levyllä on paljon keskenään samantyylisiä kappaleita joita on laitettu peräkkäin (Wildest Dreams - Rainmaker, Face in the Sand - Age of Innocence). DoDin ensikuuntelu oli minulle melkoinen pettymys, ja kesti jonkun aikaa ennenkuin levyn hyvät biisit rupesivat kunnolla erottumaan. Nykyään levy on eräs suosikeistani.

Ehkä eniten huonosti mietitystä biisijärjestyksestä kärsii kuitenkin Number of the Beast. Aika moni dissaa sitä tyyliin "no onhan siinä klassikoita, mutta myös ihan surkeita biisejä". Kuitenkin kaikilla tai melkein kaikilla levyillä on suurinpiirtein sama määrä niitä "kökköbiisejä", missä siis vika? Levy alkaa yhdellä sen heikoimmista kappaleista, sitten heti hitaampi veto Children of the Damned, ei hyvä. Sitten vasta alkaa tapahtua Prisonerin muodossa. Ehdottomasti joko nimibiisi tai The Prisoner olisi pitänyt olla avausbiisi introineen päivineen. Kakkosbiisiksi vaikka Run to the Hills, tai Acacia Avenue. Gangland tai Invaders kolmosbiisiksi että saadaan se pois tieltä. Oikeastaan ainoa asia mikä on levyllä oikein on että Hallowed on lopetuskappaleena niinkuin kuuluukin.

Muista bändeistä mainittakoon esimerkiksi Judas Priest jolla on tapana pistää joku tiukka veto avauskappaleeksi ihan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Jopa sellaiset levyt joita ei aina pidetä kovin hyvinä alkavat tarttuvalla kappaleella (Ram it Down, Turbo). Metallica sen sijaan ei tunnu paljoa kiinnittävän huomiota kappalejärjestykseen.

Nyt te tietysti sanotte että ei tollaisella ole mitään merkitystä, kyllä ne hyvät kappaleet erottuu oli ne sitten vaikka missä järjestyksessä. Ja tottahan se on. On vain niin että aika usein niitä levyjä tulee kuunneltua hiukan "puolella korvalla" jolloin sellaiset hiukan alitajuiset jutut, kuten juuri ensivaikutelma ja biisirytmitys, pääsevät vaikuttamaan. Aika harva ihminen todella kuuntelee suuren määrän levyjä täysin "puhki".

Tottahan toki biisien järjestyksellä on vaikutusta levyn laatuun. Nykyään tosin saattaa olla hiukan toisin, sillä kuuntelen Spotifysta biisit yksittäisinä, mutta itse levyn tekemiin mielikuviin kappalejärjestys vaikuttaa. Powerslavesta olen itse kuullut termejä kuten "Fillerslave", jotka viittaavat levyn selkeään jakoon fillereihin ja killereihin. Mikäli unohdettavammat 4 biisiä olisi sijoitettu sikin sokin levyn sisälle, olisi saatu tasapainoisempi kokonaisuus. Nykyisellään kuitenkin erottuu se "skipattava" keskiosa, jonka ympärillä on se laatumateriaali.

Uusimmassa The Final Frontier -lätyssä on myös lievä tasapaino häiriö, sillä lyhyemmät ja sujuvammat rokkivedot on laitettu heti albumin kärkeen. Loppuun on laitettu iso möhkäle kappaleita, joissa on se perkeleen Harris-intro, joka toistuu jokaisessa kappaleessa. Tämän lisäksi Isle of Avalon ja Starblind ovat turhan lähellä toisiaan; kyseessä on kuitenkin levyn vaikeimmat kaksi kappaletta. Kolme viimeistä kappaletta ovat todella simppeleitä, joskin liian pitkiä. Viiden ensimmäisen kappaleen olisi pitänyt laittaa pakkaa sekaisin tasaisemmin. Ja mitä järkeä on aloittaa kappaleella, joka päättyy bändin vapaamuotoiseen soittamiseen, ja seuraava alkaa samalla.

Itselleni tuo biisijärjestys vaikuttaa siinä määrin, että ne levyt, joiden loppupuolella on useampia parhaimmistoon lukeutuvia biisejä jäävät usein mielikuvissa paremmiksi. Tavallaan se lopun timanttisuus saa unohtamaan joidenkin alkupään tai keskivaiheen biisien puutteet tai epäkohdat. Sellainen levy, jossa on alussa heitetty kehiin kaikki valttikortit ei loista samalla tavoin, jos ihan viimeisinä on ne huonoimmat biisit. Toki tilanne tasoittuu jossain vaiheessa, kun kokonaisuus on jo hallussa ja voi aloittaa skip-nappulan käytön. Levyjen loppubiisit voi myös ennalta tuttuina jättää kokonaan kuuntelematta.

Startterin hyvyys/huonous vaikuttaa toki asiaan. Tosin, The Final Frontierin tapauksessa levy ei kärsi merkittävästi vaatimattomasta introsta. Ehkä se, että erinomainen rockeri The Final Frontier tulee heti intron perässä saa antamaan anteeksi tuon vaisuhkon aloituksen. The Number of the Beast kuitenkin kärsii melkoisesti siitä keskinkertaisesta aloituksesta. Jos Brave New Worldin ekana biisinä olisi ollut Ghost of the Navigator tai jopa menevimmistä paloista The Mercenary, niin ei levy olisi lähtenyt heti samanlaiseen lentoon kuin The Wicker Manin aloittaessa. Ilman Hallowed Be Thy Namea The Number of the Beast vajoaisi entistä syvemmälle Maiden-asteikossani. Lopetus on kuitenkin omaan makuuni täydellinen, joten se saa antamaan vähän anteeksi sitä keskivaiheen-loppuolen selkeästi ideaköyhempää antia.

Flanker wrote:Objektiivisesti se ei kuulu bändin parhaimmistoon.

Hoh hoh. Mikä on sitten objektiivinen totuus, kun puhutaan kuitenkin ennen kaikkea makuasioista?

Karpaasi wrote:Uusimmassa The Final Frontier -lätyssä on myös lievä tasapaino häiriö, sillä lyhyemmät ja sujuvammat rokkivedot on laitettu heti albumin kärkeen. Loppuun on laitettu iso möhkäle kappaleita, joissa on se perkeleen Harris-intro, joka toistuu jokaisessa kappaleessa.

Itse olin samaa mieltä vielä pari kuuntelua takaperin, mutta nyt yhtäkkiä olen ruvennut nauttimaan levystä juurikin tuollaisena kaksijakoisena kokonaisuutena. The Final Frontier on kuin kaksi levyä. Ensin lyhyempi viiden biisin EP/levy, jonka jälkeen on vuorossa sellainen reilun neljänkymmenen minuutin mittainen eeppinen albumi. Saatan joskus tulevaisuudessa kuunnella The Final Frontieria ihan kuin kahtena eri levynä.

Kyllähän se jotain vaikuttaa. Ensimmäinen kappale täytyy saada kuuntelija mukaan levylle, mutta sen ei tarvitse olla Aces High/Prowler-osastoa, kuten tuo Sign of the Cross toimii ihan hyvin avaajana. Mielenkiinto pitäisi lisääntyä kappale kappaleelta ja albumin lopettajan tulisi olla joko tuollainen tehokas rypistys tyyliin Only the Good Die Young, kyynelet silmäkulmissa-kamaa, kuten Como Estais Amigos ja Space Dye-Vest tai jotain komeaa tai eeppistä, vaikkapa Hallowed Be Thy Name.

Albumin järjestyksellä on väliä, mutta vielä tärkeämpää on, että kaikki kappaleet ovat hyviä. Mielestäni Brucen Accident of Birth on aika hyvin järjestelty albumi. Puolestaan sitten vähän kuin vastapainona mieleen tulee Dream Theaterin Systematic Chaos, johon alkuun on läntätty neljä parasta, ja b-puoli on aika yhdentekevä.

Mielenkiintoinen topic, cheers .

Jooh, onhan sillä suurikin merkitys. Itse olen ajatellut Dance of Death-levyn aina eräänlaisena nuijapäänä (?!): Alussa iso möhkö hyviä biisejä, ja sen jälkeen loput tuntuvat olevan mukana vain levyn täytteenä. Poweslave on sitten kaksipäinen nuijapää.

Voisin nyt samalla ilmaista inhoani Remasteroituja levyjä kohtaan, niihin kun on lisätty biisejä ihan sattumanvaraisesti. Esimerkiksi Slayerin Reign in Blood loppuisi niin dramaattisesti ilman mukaan tungettuja lisäbiisejä, vaikutelma levystä olisi paljon kovempi ilman niitä... Juu.

Hammer wrote: Hoh hoh. Mikä on sitten objektiivinen totuus, kun puhutaan kuitenkin ennen kaikkea makuasioista?

Nämä 'tieteelliset' analyysit on vähän tälleen kieli poskessa kirjoiteltu... mutta olen kyllä oikeastikin sitä mieltä että BNW:llä ei se biisimateriaali itsessään ole niin vahvaa kuin DoDilla tai AMOLADilla. Moni muu asia on kyllä kunnossa ja tämä vaikuttaa siihen miksi moni pitää levyä niin hyvänä...ehkä kirjoitan levystä joskus arvostelun jossa valotan mielipiteitäni enemmän.

Hammer wrote: Itse olin samaa mieltä vielä pari kuuntelua takaperin, mutta nyt yhtäkkiä olen ruvennut nauttimaan levystä juurikin tuollaisena kaksijakoisena kokonaisuutena. The Final Frontier on kuin kaksi levyä. Ensin lyhyempi viiden biisin EP/levy, jonka jälkeen on vuorossa sellainen reilun neljänkymmenen minuutin mittainen eeppinen albumi. Saatan joskus tulevaisuudessa kuunnella The Final Frontieria ihan kuin kahtena eri levynä.

Minäkin ajattelin että biisijärjestyksessä on sössitty, mutta olisiko se sittenkin tehty tarkoituksella tuollaiseksi. Periaatteessa ihan hyvä idea sinänsä. Strategian haittapuolena on kyllä se että alkupuolen biisimatsku on kerta kaikkiaan köyhempää eikä anna albumista niin hyvää kuvaa. Tosin näinhän asia oli jo kahdella edelliselläkin levyllä.

nickorules wrote:Kyllähän se jotain vaikuttaa. Ensimmäinen kappale täytyy saada kuuntelija mukaan levylle, mutta sen ei tarvitse olla Aces High/Prowler-osastoa, kuten tuo Sign of the Cross toimii ihan hyvin avaajana. Mielenkiinto pitäisi lisääntyä kappale kappaleelta ja albumin lopettajan tulisi olla joko tuollainen tehokas rypistys tyyliin Only the Good Die Young, kyynelet silmäkulmissa-kamaa, kuten Como Estais Amigos ja Space Dye-Vest tai jotain komeaa tai eeppistä, vaikkapa Hallowed Be Thy Name.

Juu ei tarvi olla rokkari. Sign of the Cross antaa X-factorista paremman kuvan kuin joku Man on the Edge olisi. Vastakkaisia esimerkkejä on sitten AMOLAD, ja Nightwishin Dark Passion Play. AMOLADin aloitusbiisit ovat kovin erilaisia kuin levyn loppuosa. Mielestäni Breeg olisi saanut aloittaa levyn. Dark Passion Play taas alkaa eeppisellä monivaiheisella biisillä ja sitten loppualbumi on varsin kaupallista, helposti sulavaa tavaraa. Tämä on omituinen kontrasti. Mutta DPP myi aivan valtavia määriä joten ehkä olenkin vain idiootti.

Vartavasten pykätty intropätkä on sinällään ihan jees sekin. Tyranny of Soulshan alkaa mainiosti juuri tällä tavoin. Satellite 15 on vaan ehkä turhan pitkä introksi.

nickorules wrote: Albumin järjestyksellä on väliä, mutta vielä tärkeämpää on, että kaikki kappaleet ovat hyviä. Mielestäni Brucen Accident of Birth on aika hyvin järjestelty albumi.

Kaikki kolme viimeisintä Bruce-levyä ovat mielestäni tällaisia, ja lisäksi hyvin tuotettuja. Bruce ja Roy Z ovat selvästi halunneet viilata kaiken kuntoon.

Riivinrauta wrote: Voisin nyt samalla ilmaista inhoani Remasteroituja levyjä kohtaan, niihin kun on lisätty biisejä ihan sattumanvaraisesti. Esimerkiksi Slayerin Reign in Blood loppuisi niin dramaattisesti ilman mukaan tungettuja lisäbiisejä, vaikutelma levystä olisi paljon kovempi ilman niitä... Juu.

Kun siirrän albumit kovalevylle, niin jätän usein nämä bonusbiisit pois. Olen sikäli puristi ja vanhanaikainen että haluan kuunnella albumit kokonaisuutena. En juurikaan pidä esimerkiksi mistään kokoelmalevyistä, niistä jää niin hajanainen fiilis.

Flanker wrote: Metallica sen sijaan ei tunnu paljoa kiinnittävän huomiota kappalejärjestykseen.

No huomasin tälläisen jutun:
Ride the Lightning | Master of Puppets | ...And Justice For All
-------------------------------------------------------------------------
1. Fight Fire With Fire | Battery | Blackened
2. Ride the Lightning | Master of Puppets | ...And Justice for All
3. For Whom the Bell Tolls | The Thing That Should Not Be | Eye of the Beholder
4. Fade to Black | Welcome Home (Sanitarium) | One
5. Trapped Under Ice | Disposable Heroes | The Shortest Straw
6. Escape | Leper Messiah | Harvester of Sorrow
7. Creeping Death | Orion | The Frayed Ends of Sanity
8. The Call of Ktulu | Damage inc. | To Live is to Die
9. - | - | Dyers Eve

Eli siis:

1.Thrashiä avausbiisinä.
2.Nimikappale
4.Rauhallinen säkeistö, raskas kertosäe, nopeutuu loppupuolella

Ja vielä:

-Instrumentaalit kahden viimeisen kappaleen joukossa
-Kaksi viimeistä lopetusbiisiä thrashiä
-RtL:n ja MoP:n kolmosbiisit ovat raskaita, mutta putki ei jatkunut

Ja vielä:

Load | ReLoad
----------------------------------------------------------
1. Ain't My Bitch | Fuel
2. 2 X 4 | The Memory Remains
3. The House Jack Built | Devil's Dance
4. Until it Sleeps | The Unforgiven II
5. King Nothing | Better Than You
6. Hero of the Day | Slither
7. Bleeding Me | Carpe Diem Baby
8. Cure | Bad Seed
9. Poor Twisted Me | Where the Wild Things Are
10. Wasting My Hate | Prince Charming
11. Mama Said | Low Man's Lyric
12. Thorn Within | Attitude
13. Ronnie | FiXXXer
14. The Outlaw Torn | -

1. Energinen avausbiisi
2. Sisältää mölinää tai lallattelua (aika kaukaa haettua)
3. Hurja tunnelma ja kumma kitarasoolo
4. Melko rauhallinen kappale, julkaistu sinkkuna
5. Singlenä julkaistu metal-biisi jännällä introlla

Sitten ei tule samankaltaisia kappaleita

10. Levyn nopein veto
11. Rauhallinen kappale ilman sooloa (joku laskee varmaan sen yhden melodian Low Man's Lyricistä sooloksi, minä en)

ja

Viimeinen kappale: Eeppinen lopetusveto, kestoa päälle kahdeksan minuuttia.

Kaikkea sitä keksiikin.

Hienot taulukot tein, jotka eivät toimi, mutta kai nyt saatte selvää.

Muinoin 80-luvulla, lp-aikaan, kävin usein paikallisessa musiikkiliikkeessä koekuuntelemassa levyjä ennen ostopäätöstä. Pyysin useimmiten kuultavaksi b-puolen kolmannen biisin (jos persposkella oli 5 biisiä; mikäli siellä oli neljä, kuuntelin b kakkosen). Tämä siksi, että tuolle paikalle useimmiten haudattiin levyn kehnoin ralli. Jos kakkospuolen kolmas biisi oli edes kelvollinen, oli levy yleensä hankkimisen arvoinen.

^Omaperäistä ja ovelaa, mutta nykyään on Youtube

Riivinrauta wrote:^Omaperäistä ja ovelaa, mutta nykyään on Youtube

Ja Spotify. Ja Myspace. Ei poista silti sitä että jos yhtään kuuntelee muutakin kuin listabändejä niin täydelliseen ennakkokuunteluun harvoin koneen välityksellä pystyy laillisin keinoin, eikä aina laittominkaan.

Ja joo, biisijärjestyksellä on tosi paljon väliä, albumien kuuluu (minusta) olla kokonaisuuksia. Täten kappaleitakaan ei kuulu käsitellä pelkästään yksilöinä vaan osina kokonaisuutta. Täten biisit saattavat olla minusta huonompia tai parempia, mitä ne yksilöinä edellyttäisivät. Toki hittibiisit on hittibiisejä Suomalaisittain esim. HIM on aina ollut hyvä sinkkubändi, mitä nyt Venus Doom on musta jopa ihan jonkinlainen albumikokonaisuus.

EDIT: Miksi muuten Ruskin Armsissa, vai pitäisikö tässä pureutua Maidenin levyihin ainoastaan?

Hyvä aihe. Munkin mielestä biisijärjestyksellä on suuri merkitys niin albumeiden, kuin keikkojenkin suhteen. On hyvä muistaa, että suurin osa Maideninkin katalookista on levytetty vinyyli- ja kasettiformaattien aikakautena, jolloin sekä a- että b-puolelle on tavallaan tarvittu "aloitusbiisi". Tämmösiä B-puolen aloituksia ovat mm. The Number of The Beast, The Trooper ja 7th Son, jotka toimivat mainiosti tässä valossa. Vastapainoksi löytyy sitten Innocent Exilen, Back In The Villagen ja Loneliness of the Long Distance Runnerin kaltaisia esityksiä, jotka eivät palvele paikkaansa ehkä ihan niin hyvin..

Cd-formaattiin siirryttäessä ei "uutta alkua" tavallaan tarvita, mikä näkyy kappalejärjestyksessä (ja määrässä) osapuilleen Fear of the Darkista eteenpäin. Maidenin levyt ovat olleet vuodesta 1992 lähtien dramaturgisesti aivan eri asia, kuin aiemmin. Levyissä on paljon enemmän nieleskelemistä (johtuu toki monesta muustakin asiasta, kuin biisijärjestyksestä ja -määrästä), sillä ainakin tällainen vanha barru ajattelee vanhat levyt edelleen kaksiosaisina kokonaisuuksina, ilman sinkkubiisejä.

Jaan monen muun kanssa mielipiteen siitä, että esim. Fear of the Dark on liian pitkä levy. Kolme tai neljä biisiä pois, ja a vot. Levynhän pitäisi vanhan kirjoittamattoman säännön mukaan ehdottomasti mahtua 90 minuuttisen kasetin toiselle puolelle.
Virtualia ehkä lukuunottamatta Maidenin albumit ovat kestäneet FOTDarkista lähtien pitkälle toista tuntia. Puolikin tuntia pidempään, kuin ennen, mikä tekee mielestäni biisijärjestyksestä kokonaisuuden kannalta vielä merkityksellisemmän, kuin ennen. Jotenkin tulee kuitenkin tunne, että aikoinaan mietittiin biisijärjestystäkin enemmän (Birch?).

Levyjen aloitukset ovat Maidenilla lähes poikkeuksetta toimineet kyseisten albumeiden kiertueilla myös keikkojen aloituksina, mikä lienee lopetusbiisi Iron Maidenin ohella säännönmukaisin ilmiö Maidenin keikkaseteissä. Nykyisin voi melkein lisätä Iron Maidenin eteen keikoilla Fear of the Darkin.

2000 -luvulla soitetuista uusista biiseistä BNW -kiertueella soitettiin pääsääntöisesti kuusi ensimmäistä kappaletta samassa järjestyksessä, kuin levyllä. Väliin ängettiin klassikoita. DOD -kiertueella soitettiin myös kuusi biisiä, mutta järjestys ei ollut setissä täysin sama, kuin levyllä. AMOLAD soitettiinkin sitten kokonaan ja vieläpä samassa järjestyksessä, mikä oli ainakin minusta ihan tyylikäs ja rohkea veto ja kielisi siitä, että biisijärjestystä on mietitty hyvinkin tarkkaan.

Eli Maiden olisi 2000 -luvulla laittanut lähes säännönmukaisesti albumien alkupuolelle ne kappaleet, joita aikoo veivata myös keikoilla. Nyt on taas jännä nähdä, miten setti rakennetaan. En keksi, miten se tapahtuu tällä 2000 -luvulla omaksutulla mallilla, mikäli koko levyä ei soiteta. Janick on tainnut mainita, että näin ei tulla tekemään, joten bändi joutuu tässä tapauksessa tekemään vaikeita valintoja, joihin se ei viimeksi (AMOLAD) pystynyt ja päätti soittaa koko levyn.

Satellite 15...Final Frontier/El Dorado -yhdistelmällä luultavasti lähdetään liikkeelle, Coming Home soitettaneen myös. Neljästä viimeisestä on vaikea sanoa. Varmaan kaksi joudutaan jättämään väliin. Vittu. En ala. Kaikki neljä vikaa biisiä on saatava kuulla livenä!

Ainakin Euroopassa haisee vahvasti festari-stadion-kesärundilta, joten saas nähä..Soittaisivat vaan koko levyn ja loppuun Fear, IM, 666 ja Sanctuary ja Hallowed. Sehän olis siinä.

Luultavasti kuitenkin skippaavat muutaman uuden ja tilalle tulevat vanhat ystävämme Katkerat lehtolapset -yhdistyksestä, Krimin niemimaalta ja intiaanisodista.

Täällä nyt on niin paljon muutenkin puhuttu muista bändeistä, eikä kukaan ole valittanut. Mielestäni yksi pahimpia levynjärkkärikoksia löytyy Deep Purplen In Rockilta. Miksi kummassa Child in Time, joka on jopa koko Purplen tuotannon kärkibiisejä, on sijoitettu levyn keskelle. Eipä tuo vinyylin puoltenkaan vaihto tilanteessa juuri pelasta. B-puoli ei valitettavasti kuulosta ko biisin jälkeen oikein miltään.

A.Kivi wrote:Levynhän pitäisi vanhan kirjoittamattoman säännön mukaan ehdottomasti mahtua 90 minuuttisen kasetin toiselle puolelle.

Siinäpä tulikin se kaikkein olennaisin. Jotenkin vain on niin, että alle kolme varttia on sopiva levyn kesto oikeastaan bändillä kuin bändillä. Harva ryhmä tekee pidempiä kiekkoja ilman, että mukaan eksyy täyteraitoja. Mainitsemasi Fear Of The Dark on erinomainen esimerkki lätystä, johon on mukaan ängetty suoraan sanottuna sinkkujen b-puoliksi paremmin sopivaa kamaa, jonka seurauksena kokonaisuus kärsii.

Biisijärjestykselläkin on tietysti erittäin suuri merkitys - pitäähän sitä albumiin jonkinlainen "draaman kaari" saada rakennettua (ennen vanhaan vinyyliaikana oikeastaan kaksi - A- ja B-puolelle omansa), ettei kyseessä ole vain satunnaisesti peräkkäin heitetty nippu biisejä. Veikkaanpa, että oikean järjestyksen löytäminen on monella bändillä yksi suurimman kädenväännön paikoista studiosessioiden yhteydessä.