Jaa-a, kaksi vuotta albumin ilmestymisen jälkeen voisin naputella viimein jotain arviota. Fanilasivaroitus.
Tällainen kappale kappaleelta läpikäynti.
Satellite 15.... The Final Frontier on harvinaisen kaksijakoinen tapaus. Satellite 15 -intro yrittää olla kaoottinen ja johdatteleva, mutta jää pahimmillaan tosi hengettömäksi rumpukonemäiskeeksi, jonka jälkeen vähän puolitehoiselta maistuva, mutta sinänsä hyvä The Final Frontier räjähtää suorastaan taivaallisesti käyntiin. Kenties Satellite 15 olisi toiminut paremmin, mikäli ideaa olisi jalostettu, kuten Smithin idea alunperin taisi olla, mutta ei se aivan kelvoton ole näinkään. El Dorado on hyvin sanoitettu ja mukavasti eteenpäin rullaava rypistys, joka yhdessä aloitusbiisin kanssa johdattelevat onnistuneesti The Final Frontierin "seikkailuhenkiseen" tunnelmaan, sillä sitä tämä albumi minusta on: mainioiden biisi-ideoiden toisaalta junnaava, joku voisi sanoa laiska, mutta samalla tosi tiukka ilotulitus. Ekat kaksi biisiä toimivat livenä huomattavasti paremmin, mutta ovat albumiversioinakin varsin hyviä ja kuten todettu, imaisevat hyvin albumin tunnelmaan.
Mother of Mercy on tosi nerokas biisi, joka osoittaa bändin voivan suoltaa tietyllä tapaa tuoreita ideoita edelleen. Toisaalta Mother of Mercy on niitä biisejä, jotka kärsivät albumin jokseenkin tunkkaisesta soundimaailmasta. Coming Home pääsee oikeuksiinsa vasta liveversiona, mutta erinomainen idea ja vaikka edellisen albumin Out of the Shadows koputtelee takaraivossa, ei se vähennä biisin arvoa yhtään. The Alchemist päättää komeasti kolisten albumin "lyhyen puoliskon", joka on johdattelevasta ja ehkä vähän laimeastakin aloituksesta huolimatta yllättävän timanttimen. Sanon yllättävän, sillä varsinkin Mother of Mercy ja The Alchemist ovat jääneet luonnollisesti hieman pimentoon, kun eivät kiertueen settiin pääseet, mutta kun biisejä sitten ajatuksella kuuntelee, niin ideaahan niissä riittää ja molemmista löytyy melkoista paloa. Mother of Mercyn tunnelma on vahva ja kireästä, toisaalta kyllä biisiin sopivasta, kertosäkeestä huolimatta Dickinson tulkitsee erinomaisesti; Coming Home on sitten tietysti se hetki, jolloin herra periaatteessa loistaa, mutta tämä korostuu vasta konserttitilanteessa.
Albumin viimeiset viisi biisiä ovat kaikki aikamoisia möhkäleitä, mutta kantavat pituutensa erittäin hyvin. Se, olisiko biiseistä saatu tehokkaampia pätkimällä ja muuten hiomalla onkin sitten aivan eri juttu. Isle of Avalon on vanhaa kunnon satu-Maidenia ja oikeassa tilanteessa äärimmäisen mukaansatempaava biisi. Albumin tietynlainen ongelma on, että kokonaisuus jaksaa kantaa täydellisesti vain mikäli kuuntelija tieten tahtoen tahtoo siihen syventyä ja tuo pätee erityisesti Isle of Avaloniin; paljon mielenkiintoisia elementtejä, joitain erinomaisia melodioita, mutta vähemmän kuiva soundimaailma olisi pelastanut paljon. Biisissä on joitakin hienoja koukkuka ja varsinkin lopussa kertsin taustalla soivat kitaramelodiat ovat hieno ratkaisu, mutta biisin polveileva eeppisyys ei oikein pääse oikeuksiinsa, kun koko hoito kuulostaa lopussa yhdeltä saakelin tiiviiltä äänipökäleeltä. En minä albumin soundeja lyttää, minusta ne toimivat paikoitellen tosi hyvin, mutta kun ajattelee miltä Isle of Avalon ja Mother of Mercy olisivat voineet kuulostaa vaikkapa Seventh Sonin tapaisella "avarammalla" soundimaailmalla, niin... Toisaalta tietämykseni näistä miksausjutuista sun muusta on sen verran heikkoa, etten osaa mitään asiantuntevaa sanoa. Kunhan pyörittelen.
Starblind on minusta albumin upein helmi. Sanoituksissa haisee Dickinson kilometrin päähän ja se jos mikä on hieno juttu. Todella tiukka ja sävellys ja melodiat ovat maagisia. Kitarakuviot taustalla saavat kehuja myös minulta; onnistuneesti proge, tiukka ja juuri sopivan pituinen pläjäys, joka tuntuu
irtoavan ihan eri lailla kuin Isle of Avalon, josta kyllä pidän myös kovasti. The Talismanin akustinen intro on suosittu mollaamisen aihe ja onhan se harvinaisen puiseva, mutta käyntiin lähtiessään biisi on kuitenkin melkoista tykitystä ja erityisesti En Vivo!:lla ihan timantti. Biisijärjestys on tällä levyllä nerokas, vaikka pituuksien puolesta selvä kahtiajako voi jonkun mielestä ollakin karmiva ratkaisu. Erityyppiset, maisemista toiseen vievät mielenkiintoiset "pitkät" biisit todellakin pitävät otteessaan, ainakin silloin kun albumia oikeasti haluaa kuunnella. Väkisin syötettynä The Final Frontier on kenties liian puuduttava. Se on vähän kuin kolmituntinen spektaakkelielokuva, joka tuntuu puuduttavalta, ellei sen maailmaan halua tosissaan astua ja katsoa. Jos haluaa, se kantaa kyllä pituutensa ajan erittäin hyvin.
The Man Who Would Be King on albumin selvin väliinputoaja. Se ei ole välttämättä sen huonompi biisi kuin esimerkiksi Satellite 15.... The Final Frontier, mutta onnistuneesta tunnelmastaan huolimatta The Man Who Would Be King on, kuten joku täällä aikanaan totesi, yli kahdeksan minuutin biisi, jossa ei tapahdu oikeastaan yhtään mitään. Päämelodia toimii, mutta kertosäe on julmetun tylsä ja mitään koukkua biisissä ei okein ole. Itse pidän vikojen kertsien jälkeisestä "far far away..." -lopetuksesta, joka yksinkertaisesti kuulostaa hyvältä. Ylipäätään Then Man Who Would Be King kuulostaa paikoitellen tosi hienolta, mutta kärsii oikean sisällön puutteesta.
When the Wild Wind Blows ei ehkä ole täydellinen biisi, mutta se on täydellinen lopettaja The Final Frontier -albumille. When the Wind Blows -tarinan lainaaminen on erinomainen idea ja alun tietynlainen irkkumelodia on mahtava. Tämäkin biisi on parhaimmillaan livenä, jolloin bändi pääsee "tuomaan tarinan yleisölle", sillä When the Wild Wind Blows on... öh... elävä biisi. Biisi myös tiivistää koko The Final Frontier -albumin erinomaisesti: mukana on Maiden-kliseitä, jotain uutta, pituutta ja ehkä jopa junnaavuutta, mutta se on silti enemmän kuin osiensa summa. Keikkaraporttiani ja biisin sanoitusta mukaillen: biisi toimii joskus niin upeasti, että sytyttää taivaan tuleen – välillä taas vain odotellaan, että milloin jysähtää...
The Final Frontier on todella vapautunut albumi. Toisaalta meininki on rentoa, ehkä jopa laiskaa ja hiomatonta, mutta välillä äärimmäisen tiukkaa ja Starblindin tapaiset biisit osoittavat, että Maidenin musiikillinen viehätysvoima ja kyky kirjoittaa äärimmäisen mielenkiintoisia biisejä ei ole kuollut mihinkään. The Final Frontierilla käsitellään paljon kokemuksia, elettyä elämää ja luopumista ja albumilla on varsinkin lopussa todella haikea tunnelma. Parhammillaan The Final Frontier on omilla ehdoillaan yhtä vahvaa Maidenia kuin vaikkapa edellinen albumi, timanttinen A Matter of Life And Death, joka kestää vertailun 80-luvun levytystenkin kanssa, mutta fiilistelybonuksestaan huolimatta The Final Frontier ei kuitenkaan ole mikään verraton Maiden-helmi. Pettymys se ei missään nimessä ole, mutta hiomaton se on ja soundeista voi aina kitistä. Toisaalta AMOLADin soundia aavistuksen verran eloisampaan suuntan vienyt soundimaailma sopii mielestäni albumille samalla tapaa kuin koruton ja demomainen soundi The X-Factorille.
Joka tapauksessa jokaisessa biisissä on jotain ideaa ja vaikka idean jalostus biisiksi on vaihtelevan tasoista, on albumi kuitenkin ehdottomasti vahva levytys. Jotain olisi voinut sieltä täältä hioa ja esimerkiksi The Talismanin intro kuulostaa oikeasti pitkitetyltä, mutta loppujen lopuksi biisit ovat selvästi tarkoin miteittyjä, polveilevia ja ennen kaikkea mielenkiintoisia. Esimerkiksi erityisen häikäiseviä kitarasooloja ja muita ylistettäviä yksityiskohtia ei ole, mutta koko hoito palvelee kokonaisuutta erinomaisen hyvin. Yleinen taso on varmaan sitä 3/5-tasoa, joka on siis jo voiton puolella ja paikoitellen albumi todellakin säväyttää. Tasapaksua eli ei, The Final Frontierilla on myös vivahteikkuutta ja juuri sen takia se on minusta hieman enemmän, kuin keskikastin Maiden-levytys. Toistan itseäni ja sanon, että The Final Frontier on ehdottomasti enemmän kuin osiensa summa, sillä se on paikoittaisesta ontuvuudestaan huolimatta mielenkiintoinen ja säväyttää joskus erityisen paljon. Näin ollen arvosanat eivät ole oikea tapa kuvata tätä levyä, se pitää vain kokea. Joko nappaa, tai sitten ei.
Lainaan itseäni, fanilasit eli ei, mietteeni TFF:stä ovat jotakuinkin tällaiset:
TFF on yksinkertaisesti mahtava paketti, joka ei välttämättä ole täynnä pelkkiä "vitosen biisejä", mutta se miten ne biisit kokee on vaan jotain niin hienoa.
Vielä pisteet biiseille ja lyhyet kommentit:
Satellite 15... The Final Frontier
Intro toimii tilanteesta riippuen vaihtelevalla teholla ja tekee varsinaisesta The Final Frontier -biisistä paremman kuin se oikeasti on. Johdattelee kuitenkin onnistuneesti albumin maisemiin ja yksinkertaisuudessaan toimii.
3
El Dorado
Albumilla jää ehkä vähän vaisuksi, mutta sanoitukset ovat rautaa ja biisi on kaikessa geneerisyydessään tarttuva ja harmiton. Livenä erityisen tehokas.
4
Mother of Mercy
Tunnelmallinen sotabiisi, jossa on muutama hieno koukku. Dickinson kuulostaa matalemmissa kohdissa hyvältä ja drop D oli tähän biisiin erinomainen ratkaisu.
4
Coming Home
Jälleen kerran erityisesti livenä toimiva kipale, jossa on sitä kuuluisaa anthem-henkeä. Riffi on mainio ja ei tästä valitettavaa keksi.
4,5
The Alchemist
Kaikinpuolin toimiva vetäisy ja soljuu eteenpäin tosi hienosti. Hyvää, vähän leikittelevää lyriikkaa Brucelta. Tosi hyvä biisi – ehkei sen enempää, muttei tarvitsekaan olla.
4
Isle of Avalon
Mielenkiintoinen tapaus. Hyviä melodioita ja jotain koukkuja väliosassa, mutta ei aina ihan lähde. Silloin kun lähtee, lähtee tosi kovaa.
3,5
Starblind
Mother of Mercyn, Coming Homen ja When the Wild Wind Blowsin kanssa albumin parasta antia. Bruce loistaa niin sanoituksien kuin tiukan tulkinnan puolesta ja kokonaisuudessaan lennokas ja nerokas paketti. Tuo etäisesti mieleen Lord of Lightin ja Infinite Dreamsin. Uskallan antaa täydet pisteet.
5
The Talisman
Onhan se intro vähän kuiva, mutta lopulta todella hienosti soljuva kipale. Bruce näyttää, että vielä lähtee. Ei sitä kirkkainta kärkeä Maidenin tuotannossa, mutta ajaa asiansa ja maku on ehdottomasti kaikin puolin positiivinen.
3,5
The Man Who Would Be King
Puolitehoinen biisi, joka on tosi hienon ja mielenkiintoisen kuuloinen, mutta sanoitukset ja lopputulos ontuvat ja pahasti. Kertsi yksitoikkoista huutamista ja vaikka väliosa ei mikään kelvoton ole, ei se oikein pidä otteessaankaan. Pituuteensa nähden tylsä, joskin tässä kohtaan albumia ihan kuunneltava biisi. Toimii kuitenkin välillä tosi hyvin ja musiikillisesti oikeastaan aika hyvä. Se ei vain oikein lähde.
3
When the Wild Wind Blows
Uskaltaako tälle antaa täysiä pisteitä? Ehkei, mutta siitä huolimatta tämä biisi on ihan timantti. Soolot eivät ehkä häikäise, eikä biisissä ole alun irkkutyylisen pätkän jälkeen mitään yhtä maagista koettavaa, mutta jostain syystä tämä biisi on silti ihan samperin kova.
4
Ka.
3,85.
. Myös outro sykäyttää aina, ja tietysti introsta bridgenä toimiva 'Kill The King' -rumpufillikohta. Nojoo, ei se oikeasti muistuta KTKiä muuten kuin konspetiltaan. 
