Olen kyllä hiukkasen huono arvostelija ja arviot tiivistyvät lauseeseen tyyliin "Vitin kova, mahtavaa, ihanaa." Koitetaan nyt jotain runoilla.
The Wicker Man 5
Mahtavala alkuriffilla starttaava ralli avaa lätyn ja sen se tekee todella hyvin. Biisi on todella hyvä, vaikka välillä tähänkin meinasi jo kyllästyä.
Soolo on todella hyvä, totta kai, Adrian, Adrian.
Ensimmäisiä Maiden ralleja mitä kuulin, siksi melko tärkeä ja alkuriffikin ekoja mitä kitaralla tullut soiteltua.
Ghost Of The Navigator 5
Todella hyvä ralli, RiR livellä toimi mielestäni hiukan paremmin kuin studiolätyllä. Kunnon rysäyksellä liikkeelle, kun BNW:llä se meinaa olla hiukan vaisu.
Väkevä riffi joka "sahaa" melkosella voimalla. Todella hyvä, todella hyvä.
Brave New World 5
Hiukan samanlaisisuutta kuin aiemassa ja melkein jokaisessa 200-luvun Maide-rallissa. Rauhallisempi alku, ja jossain kohdassa pamautetaan voimalla liikkeelle.
Itellä hiukan menee rytmi hukkaan kertsissä, kun hiukan hassusti lähtee, tuntuu menevän hiukan sekaisin.
Blood Brothers 5
Tunnelmallinen biisi, melkein voisi pistää tanssiksi... jos osaisi. RiR:llä tunnelma oli lähes käsin kosketeltava. Soolo ja kaikki... mahtavaa!
The Mercenary 4
Hieman nopeampitempoisempi pala vaihteeksi.
Hyvä ralli, mutta mielestäni hiukan toistaa itseään kertsin osalta, kuten hieman kaikki levyn rallit.
Dream Of Mirrors 4.5
Hyvä ralli, pituuden takia monesti kuullut hieman erilaista palautetta, mutta itse tykkään melko paljon biisistä.
Biisi tuntuu menevän melkein hetkessä kun alkaa kuuntelemaan.
Fallen Angel 4
Raskasta riffittelyä. Todella hyvä ralli ja yksi levyn suosikkejani. Mutta... jotain tuntuu puuttuvan.
The Nomad 4
Hieman vähemmälle kuuntelulle jäänyt biisi. Mutta tässä tämän vuoden puolella hiukan enemmän iskenyt ja varsin hyvähän se sitten onkin loppujen lopuksi.
Soolo varsin hyvä.
Out Of The Silent Planet 4.5
Todella hyvä ralli, vaikka alun akustisen toiston olisi voinut jättää pois, mutta toimii se silti.
Laukkakomppia noin 6min ja jippii!
The Thin Line Between Love And Hate 3.5
Varsin hyvä biisi. Alku lähtee hyvin käyntiin hyvällä riffillä joka jää päähän pitkäksi aikaa soimaan.
Lopussa olevasta Brucen venytyksestä/laulusta tulee mieleen eräs biisi, jota en nyt muista. Oisko ollut jotain Celine Dionia?
Keskiarvo 4,45
Jos jokin hyvä, se on hyvä. Ja perustelut ovat turhia, kuten hiukan minun kirjoituksista voi päätellä.
Albumikeskustelua ja äänestys: Brave New World
Moderator: The Killer Krew
-
WhiteRabbit
- Sateentekijä
- Posts: 2002
- Joined: Thu Nov 09, 2006 20:42
- Location: Tampere
- Contact:
Joo.....Siis kokonaisuutena levy on hyvä. Mutta jotenkin esim. BNW tuntuu kankealta levyllä, eli livenä parempi. Levyn parhaat (jotka saavat 5 pistettä): Wicker Man, Ghost of the navigator, Blood Brothers, Mercenary ja BNW. Muut on sitä peruskamaa tai sitä huonompaa. Kuten esim. Love&Hate ei kolahtanut eikä myöskään Dream of Mirrors. Mutta Out of the Silent Planet on 4 pisteen arvoinen.
Final Judgement: Maidenin hyvä "paluu" !
Final Judgement: Maidenin hyvä "paluu" !
"Killing two birds with one stone, it’s particularly violent but it works in metal." - Rob Halford
-
Benjamin Breeg
- Hang-Around
- Posts: 128
- Joined: Thu Jun 22, 2006 12:13
- Location: Helsinki
Noniin.. Bruce ja Adrian takaisin kehiin. Todella hyvä reunion levy ja Blazen aikaisesta aallonpohjasta noustaan kertaheitolla takaisin huipulle.
The Wicker Man: 4,0
Alkaa aivan mahtavalla metallisella riffillä ja kun Nico viellä hyökkää tähän mukaan on nyrkki välittömästi ilmassa. Brucen suht vihainen tulkintakin kuulostaa todella hyvältä ja Adrianin soolo yksi levyn parhaista. Muuten biisi on täydellinen, mutta " Your time Will come" ja siinä taustalla soitettu tilulilulilu kuulostaa karmealta, josta on pakko rankaista pisteen verran.
Ghost of the Navigator: 5
Fantastinen tunnelmaa täynnä oleva intro, joka kasvaa upeasti kunnes biisi sitten alkaa ja huh miten upean kuuloista. Tässä Bruce vetää ehkä koko albumin parhaan suorituksensa, ja etenkin aivan jumalaisessa kertosäkeistössä. Tässä on kyllä niin paljon koukkuja, että ei mitään rajaa, hyvät rytminvaihdot, soolot ja ennen kertsiä Brucen mystiseltä kuulostava laulu kaiun kanssa... Kaikki on kyllä niin kohdallaan tässä, että täydet pisteet ja levyn parhaan biisin titteli ehdottomasti tälle.
Brave New World: 4,5
Taso ei paljoa laske nimibiisissäkään. Kaunis alku joka myös hiljalleen kasvaa upeaksi ja mahtipontiseksi Maiden klassikoksi. Brucella jälleen jykevä ote koko biisin ajan, eivätkä muutkaan tässä paljoa jälkeen jää. Upeaa soittamista koko ajan ja soolot taas jälleen taattua laatua. Kertosäettä olisi tosin voinut, ehkä toistaa pikkuisen vähemmän, joka on siis ainoa asia mikä aavistuksen haittaa tämän kuuntelua, joten ei ihan täysiä pisteitä viitsi antaa.
Blood Brothers: 5
Tämä oli aluksi levyn vaikein biisi hahmottaa, mutta Maidenin tapauksessahan se on lähes aina hyvä merkki, ja tämä ei todellakaan tee poikkeusta. Synkkä ja surullinen tunnelma, mutta silti niin kaunis ovat päällimmäiset fiilikseni, kun tätä kuuntelen. Keskivaiheen jälkeinen hiljainen kohta, jossa jouset tulevat mukaan ja sellainen fiilistely kitaralla, että surastaan alkaa pyörryttämään, on kyllä kauniissa surullisessa tunnelmassaan sellaista luokkaa mitä on sanoin vaikea kuvailla, mutta todettakoon että en ihmettelisi vaikka tämä saisi mut itkemään viellä 60 vuotiaanakin.
The Mercenary: 3,5
Vihainen ja nopea aloitus on erittäin hyvin onnistunut ja tähän on luultavasti helpoin päästä sisälle tällä albumilla, mutta syy voi olla myös siinäkin, että biisi on itsessään aika simppeli. Vaikka tämä ei ehkä mitään uutta tarjoakaan, niin silti tähän kohtaan oli hyvä saada yksi hyvän kertosäkeen omaava nopea ralli ja vaikka soolot eivät, ehkä ihan terävintä kärkeä olekaan, niin silti sopivat ihan mukavasti tähän.
Dream of Mirrors: 4,5
Aluksi pidin tätä albumin parhaana vetona, mutta nyt vuosien jälkeen tuo ylihätäinen aloitus on alkanut häiritsemään, ja siitä syystä on pakko vähän rokottaa pisteissä. Muuten ei mielipide ole paljoa muuttunut... Alun kun unohtaa, niin tässäkin on kaikkea mitä Maidenissä pitääkin olla, hyviä rytminvaihtoja, loistavat soolot ja Brucen tulkinta myös erinomainen, kuten lähes aina. Koko levyn parhaimpiin osuuksiin kuuluu myös ehdottomasti, kun tämä polkaistaan kunnolla käyntiin tuohon nopeaan tykitykseen, niin siinä alkaa itselläkin lähes aina pää vähän heilumaan.
The Fallen Angel: 2,0
Aloitus ehkä kaikista albumin biiseistä paras. Todella aggressiivinen ja Steven basso kuulostaa aivan saatanan hyvältä. Nyrkki nousee välittömästi ilmaan kun tämä alkaa, mutta valitettavasti se tulee sieltä välittömästi alas, kun Bruce alkaa laulamaan. Ei kuulosta laulu yhtään hyvältä ja kertosäkeistö aivan hanurista, eikä sooloissakaan ole mitään erikoista, tai oikeastaan soolot ovat jopa huonot. Täytebiisi...
The Nomad: 5,0
Taas palattiin oikealle tielle ja nyt on taas kaikki pienintä yksityiskohtaa myöten kunnossa. Alku on aivan uskomaton, niin upeaa kitaratyöskentelyä ja nuo nostatukset tässä saavat poikkeuksetta meikäläisen aivan kananlihalle. Bruce on tällä levyllä todella hyvässä iskussa, mutta jos pitää valita yksi biisi missä kuullaan parasta laulua, niin tämähän se on... Kertosäkeistö pudottaa kyllä kerta toisensa jälkeen sohvalta, niin hyvin ja rautaisella tunteella se kyllä vedetään, että heikompaa hirvittää.
Out of the Silent Planet: 3,5
Todella omituinen alku, enkä viellä tänäpäivänäkään tiedä pidänkö siitä vai en. Muuten biisi herättää mussa samanlaisia fiiliksiä, kuin Mercenarykin... Ihan hyvä perusralli, joka on juuri tässä kohtaa albumia oikealla paikalla ja ajaa asiansa varsin hyvin. Laukkakomppi kuulostaa todella hyvältä ja kertosäkeistökin on hyvin onnistunut, joskin sitä nyt vähän liikaa kyllä toistetaan.
The Thin Line Between Love & Hate: 1
Miksi..? Voi miksi tällainen saatanan sanoinkuvaamaton koko metallisceneä loukkaava ripuliannos on päästetty albumille ja viellä viimeiseksi biisiksi, joka jättää paskan maun suuhun vaikka kokonaisuus on muuten todella vahva. Alkua ei tarvitse kuunnella kuin muutama sekunti ja heti on selvää, että nyt mennään kyllä metsään ja saatanallisella rytinällä. Pelkästään alun kuunteleminen ennen, kuin Bruce alkaa laulamaan on jo todella kova haaste, niin järkyttävän kuuloinen se on. Brucen liittyminen biisiin mukaan, ei tuo kyllä mitään muuta, kuin lisää tuskaa... Miten ihmeessä Brucen laulu voi kuulostaa noin saatanan hirveältä ? Miten ? Voiko tämä enää huonommaksi muuttua ? kyllä voi... Tämän yhden metallin historian huonoimman biisin huippu saavutetaan, kun päästään kertosäkeistöön, joka on rumuudessaan ja karmeudessaan sellaista luokkaa, että variksetkin pelästyvät. Koko bändin soittaminenkin tässä on täysin ala-arvoista ja miksi vitussa tämä on näin pitkä !? Todella harmillista, kun fantastisia levyjä tärvellään tällaisilla hirvityksillä ja kuten jo sanoin, niin viimeisenä biisinä tämä kaikki tuska viellä korostuu. Ok eiköhän tämä jo riitä...
Keskiarvo: 3,8
The Wicker Man: 4,0
Alkaa aivan mahtavalla metallisella riffillä ja kun Nico viellä hyökkää tähän mukaan on nyrkki välittömästi ilmassa. Brucen suht vihainen tulkintakin kuulostaa todella hyvältä ja Adrianin soolo yksi levyn parhaista. Muuten biisi on täydellinen, mutta " Your time Will come" ja siinä taustalla soitettu tilulilulilu kuulostaa karmealta, josta on pakko rankaista pisteen verran.
Ghost of the Navigator: 5
Fantastinen tunnelmaa täynnä oleva intro, joka kasvaa upeasti kunnes biisi sitten alkaa ja huh miten upean kuuloista. Tässä Bruce vetää ehkä koko albumin parhaan suorituksensa, ja etenkin aivan jumalaisessa kertosäkeistössä. Tässä on kyllä niin paljon koukkuja, että ei mitään rajaa, hyvät rytminvaihdot, soolot ja ennen kertsiä Brucen mystiseltä kuulostava laulu kaiun kanssa... Kaikki on kyllä niin kohdallaan tässä, että täydet pisteet ja levyn parhaan biisin titteli ehdottomasti tälle.
Brave New World: 4,5
Taso ei paljoa laske nimibiisissäkään. Kaunis alku joka myös hiljalleen kasvaa upeaksi ja mahtipontiseksi Maiden klassikoksi. Brucella jälleen jykevä ote koko biisin ajan, eivätkä muutkaan tässä paljoa jälkeen jää. Upeaa soittamista koko ajan ja soolot taas jälleen taattua laatua. Kertosäettä olisi tosin voinut, ehkä toistaa pikkuisen vähemmän, joka on siis ainoa asia mikä aavistuksen haittaa tämän kuuntelua, joten ei ihan täysiä pisteitä viitsi antaa.
Blood Brothers: 5
Tämä oli aluksi levyn vaikein biisi hahmottaa, mutta Maidenin tapauksessahan se on lähes aina hyvä merkki, ja tämä ei todellakaan tee poikkeusta. Synkkä ja surullinen tunnelma, mutta silti niin kaunis ovat päällimmäiset fiilikseni, kun tätä kuuntelen. Keskivaiheen jälkeinen hiljainen kohta, jossa jouset tulevat mukaan ja sellainen fiilistely kitaralla, että surastaan alkaa pyörryttämään, on kyllä kauniissa surullisessa tunnelmassaan sellaista luokkaa mitä on sanoin vaikea kuvailla, mutta todettakoon että en ihmettelisi vaikka tämä saisi mut itkemään viellä 60 vuotiaanakin.
The Mercenary: 3,5
Vihainen ja nopea aloitus on erittäin hyvin onnistunut ja tähän on luultavasti helpoin päästä sisälle tällä albumilla, mutta syy voi olla myös siinäkin, että biisi on itsessään aika simppeli. Vaikka tämä ei ehkä mitään uutta tarjoakaan, niin silti tähän kohtaan oli hyvä saada yksi hyvän kertosäkeen omaava nopea ralli ja vaikka soolot eivät, ehkä ihan terävintä kärkeä olekaan, niin silti sopivat ihan mukavasti tähän.
Dream of Mirrors: 4,5
Aluksi pidin tätä albumin parhaana vetona, mutta nyt vuosien jälkeen tuo ylihätäinen aloitus on alkanut häiritsemään, ja siitä syystä on pakko vähän rokottaa pisteissä. Muuten ei mielipide ole paljoa muuttunut... Alun kun unohtaa, niin tässäkin on kaikkea mitä Maidenissä pitääkin olla, hyviä rytminvaihtoja, loistavat soolot ja Brucen tulkinta myös erinomainen, kuten lähes aina. Koko levyn parhaimpiin osuuksiin kuuluu myös ehdottomasti, kun tämä polkaistaan kunnolla käyntiin tuohon nopeaan tykitykseen, niin siinä alkaa itselläkin lähes aina pää vähän heilumaan.
The Fallen Angel: 2,0
Aloitus ehkä kaikista albumin biiseistä paras. Todella aggressiivinen ja Steven basso kuulostaa aivan saatanan hyvältä. Nyrkki nousee välittömästi ilmaan kun tämä alkaa, mutta valitettavasti se tulee sieltä välittömästi alas, kun Bruce alkaa laulamaan. Ei kuulosta laulu yhtään hyvältä ja kertosäkeistö aivan hanurista, eikä sooloissakaan ole mitään erikoista, tai oikeastaan soolot ovat jopa huonot. Täytebiisi...
The Nomad: 5,0
Taas palattiin oikealle tielle ja nyt on taas kaikki pienintä yksityiskohtaa myöten kunnossa. Alku on aivan uskomaton, niin upeaa kitaratyöskentelyä ja nuo nostatukset tässä saavat poikkeuksetta meikäläisen aivan kananlihalle. Bruce on tällä levyllä todella hyvässä iskussa, mutta jos pitää valita yksi biisi missä kuullaan parasta laulua, niin tämähän se on... Kertosäkeistö pudottaa kyllä kerta toisensa jälkeen sohvalta, niin hyvin ja rautaisella tunteella se kyllä vedetään, että heikompaa hirvittää.
Out of the Silent Planet: 3,5
Todella omituinen alku, enkä viellä tänäpäivänäkään tiedä pidänkö siitä vai en. Muuten biisi herättää mussa samanlaisia fiiliksiä, kuin Mercenarykin... Ihan hyvä perusralli, joka on juuri tässä kohtaa albumia oikealla paikalla ja ajaa asiansa varsin hyvin. Laukkakomppi kuulostaa todella hyvältä ja kertosäkeistökin on hyvin onnistunut, joskin sitä nyt vähän liikaa kyllä toistetaan.
The Thin Line Between Love & Hate: 1
Miksi..? Voi miksi tällainen saatanan sanoinkuvaamaton koko metallisceneä loukkaava ripuliannos on päästetty albumille ja viellä viimeiseksi biisiksi, joka jättää paskan maun suuhun vaikka kokonaisuus on muuten todella vahva. Alkua ei tarvitse kuunnella kuin muutama sekunti ja heti on selvää, että nyt mennään kyllä metsään ja saatanallisella rytinällä. Pelkästään alun kuunteleminen ennen, kuin Bruce alkaa laulamaan on jo todella kova haaste, niin järkyttävän kuuloinen se on. Brucen liittyminen biisiin mukaan, ei tuo kyllä mitään muuta, kuin lisää tuskaa... Miten ihmeessä Brucen laulu voi kuulostaa noin saatanan hirveältä ? Miten ? Voiko tämä enää huonommaksi muuttua ? kyllä voi... Tämän yhden metallin historian huonoimman biisin huippu saavutetaan, kun päästään kertosäkeistöön, joka on rumuudessaan ja karmeudessaan sellaista luokkaa, että variksetkin pelästyvät. Koko bändin soittaminenkin tässä on täysin ala-arvoista ja miksi vitussa tämä on näin pitkä !? Todella harmillista, kun fantastisia levyjä tärvellään tällaisilla hirvityksillä ja kuten jo sanoin, niin viimeisenä biisinä tämä kaikki tuska viellä korostuu. Ok eiköhän tämä jo riitä...
Keskiarvo: 3,8
Trendit tulevat ja menevät Maiden on ikuista !
Brave new world:
Blaze ajat ovat ohi ja Maidenia odottaa uusi uljas maailma. Bruce ja Adrian ovat palanneet kehiin ja tässä onkin sitten se itseni mielestä paras kokoonpano. Virtual XI jää tästä kauas taakse hieman heikohkon biisimateriaalin takia ja tietysti Bruce on paljon parempi vokalisti kuin Blaze. Aloitusraitana Wicker man käyttää Futurealia moppina, tärähtää meinaan levy sellasella riffillä käyntiin että heikommat alta pois. Levy etenee vakuuttavasti hyvien biisien tahdissa fallen angelin alkuriffiin jonka jälkeen jotenkin vaan lopahtaa. Nomadin pelastusyritys onnistuu melkein mahtavan instumentaaliosion ansiosta muttei ihan. Out of the silent planet rokkaa muuten mutta se jauhanta onnistuu pilaamaan biisin aika hyvin. Kun lopetuksena kuullaan sellainen ihan ok veto kuin Thin line between love and hate voidaan sanoa että tässä on se maidenin huonoin lopetusbiisi. Yleisesti levy kuitenkin iskee todella kovaa mutta monia biisejä on venytetty liiakseen ja näin levykin onkin turhan pitkä. Näin ihan kylmiltään antaisin levylle 4/5:stä mutta katsotaan miten käy biisien arvosanojen keskiarvon kanssa.
Wicker Man
Todella mahtava riffi pamauttaa levyn lupaavasti käyntiin. Kun päästään säkeeseen niin tulee mieleen että kuka Blaze? Bruce laulaa parhaiten Maidenissä sitten SSOASS:nin ellei paremminkin. Kyllä se tauko ja sooloura teki terää. Kertosäe on aivan mahtava kovan kitaramelodian pauhatessa taustalla. Väliosa vie pisteet kotiin sooloineen. Kertsin jälkeinen huutelu on kiva lisä mutta liika on kuitenkin liikaa, no ei se mitään tämä on silkkaa parhautta joten siitä viis. 5
Ghost of the navigator
Aloitus on jälleen aivan mahtava vaikka vähän erilailla kun edellisessä. Sellanen hyvä fiilistelyalku. Sitten ilmoille pärähtää ihan mukava riffi. Seuraava riffikin kuulostaa hyvältä ja tästähän on säkeistökin hyvä aloittaa. Mahtavia rytmivaihdoksia biisi tarjoilee ja näinollen pidetään huoli ettei kappaleen aikana pääse tylsistymään. Pääriffin siivittämänä tuleva soolo on mitäänsanomaton ei haittaisi yhtään vaikka olisi sooloitta koko biisi. Soolon jälkeinen melodia kuitenkin vakuuttaa jälleen. Tähän olisi voitu lopettaa mutta Maidenille tuttu tapa on ollut venyttää biisejä liiakseen mutta kun kyseessä on näin hyvä biisi niin se ei haittaa. 5
Brave new world
Todella hyvä ja tunnelmallinen aloitus. Bruce laulaa hyvin ja muutenkin todella vakuuttavaa menoa. Säkeistö on ihan hyvä mutta kertsi se vasta hyvä onkin. Sellainen biisin nimenjauhanta kertsi joka ei kuitenkaan hirveästi haittaa kun on niin hyvä. Kertsin jälkeen sitten vähän nopeampaa säettä joka on vielä parempi kuin edellinen. Soolot vakuuttaa todella hyvin varsinkin se viimeinen kitaroiden yhteis hupailulla toimiva soolo outro. Kertsi vielä(ei olisi tarvinnut) ja mahtava hiljainen lopetus. Täydellinen biisi joka on livenä vieläkin täydellisempi 5
Blood brothers
Aloitus on jälleen aivan mahtava ja jousetkin mukana. Hetken päästä kun lisätään vielä hyvä kitara melodia niin on aivan mahtava fiilis. Säkeistökin on ihan hyvä ja jousethan tuovat ihan kivan lisän. Kertosäe on tässäkin biisissä jälleen aivan mahtava. Kun kertsi on kuultu toisen kerran ja tulee jälleen tuota alun fiilistelyä niin luulisi että nyt sieltä tulee jonkinlaista sooloa mutta eipä tulekkaan vaan säkeistö alkaa. Maidenillahän on ollut tapana verse chorus 2 kertaa ja sitten väliosa. No mutta asiassa eteenpäin väliosuus alkaa kun kertsi on kuultu kolmannen kerran. Väliosa kyllä iskee täysillä, hienoja juttuja kuullaan mutta kestää ehkä hiukan liian kauan. soolon jälkeinen kertsi oltaisiin voitu jättää väliin ja hiljentyä suoraan. Muuten hyvä biisi mutta aivan liikaa venytetty. Kahdessa edellisessä venyttely ei pahemmin haitannut mutta tässä se pännii. 4
Merchenary
Jes!!! Vaihteeksi tällainen nopea ralli joita maiden ei nykyään kauhean usein tee. Rokkaa mahtavasti aina mahtavaan kertosäkeeseen. Soolot ovat mahtavia. Tämä biisi kärsii kuitenkin jälleen liika toistosta ja näinollen myös liikapituudesta. so that no jne on hyvä kertosäe mutta liika on liikaa, tämän takia muuten täydellisestä biisistä on napattava yksi piste pois. 4
Dream of mirrors
Räväkkä aloitus joka toimii muuten mutta vielä tässä vaiheessa olisi Bruce voinut olla hiljaa. Sitten hiljennytään hienoon melodiaan. ollaan tämän jälkeen painellaan säkeistöön joka on hiljainen ja vakuuttava. Hiljainen kertosäekin toimii mainiosti. Sitten seuraavaan säkeeseen josta pärähtääkin sitten kunnolla käyntiin ja kuullaan i only kohta joka on aivan mahtava. Sitten hiljennytään kertosäkeeseen. Seuraava säkeistö on vähän erilainen kuin edelliset ja kuulostaa hiukkasen paremmalta. Taas noustaan ja kuullaan i onlyt jonka jälkeen pärähtääkin ihan eri asteikolle. Mahtavasti täysillä mennään. Bruce vetää aina vakuuttavasti pitää sitten laulaa hitaasti, kovaa taikka täysillä. Soolot vakuuttavat, ainakin se viimeisin. Loppuun vielä kertsiä ja se on siinä. Uskaltaisimpa melkein sanoa että levyn paras kipale. 5
The fallen angel
Alkuriffi nostattaa fiiliksen todella korkealle. Kuulostaa ihan hyvältä kunnes päästään säkeistöön. Bruce ei tässä kyllä kuulosta mitenkään kamalan hyvältä eikä muutenkaan meno oikein miellytä. Kertosäe vaikuttaisi ihan hyvältä mutta ei se itselläni mitenkään kovin hyvin toimi, menettelee. Soolot eivät pelasta biisiä pahasta, yhtä tyhjän kanssa. Tässä jotenkin vaan tylsistyy vaikkei kovin pitkäkään ole. Ei kuitenkaan sentään ihan paska ole. 2,5
The nomad
Jotenkin tämä alku ei meikäläistä niin kamalasti miellytä. Tuo lyhyt melodianpätkä kyllä on ihan hyvä. Säkeistökään ei ole mitään mieltä mullistavaa. Kertosäe on ihan ok muttei mitään verrattuna kuuden ekan biisin kertsiin. Soolot ovat sellaista peruskauraa, ilmankin pärjättäisiin. Mutta sitten jossain 3.40 paikkeilla alkaakin sellainen meno joka nostaa tämän biisin hyvyyttä ja paljon. Tarjoillaan kaikkea mahtavaa eikä yhtään liikaa tai liian vähän. Tämän jälkeen kertosäekin kuulostaa jopa yllättävän hyvältä. Ilman tuota mahtavaa kohtaa tämä olisi kakkonen mutta tuo nostaa kyllä pisteitä. 3,5
Out of the silent planet
Kiva aloitus, turhan pitkä kuitenkin, ei nyt paljon mutta kuitenkin. ”tykytykyty” ja pamahtaa käyntiin. Säkeistö on hyvä vaikka onkin vähän semmonen perus. Kertsi on ihan helvetin kova. Väliosa on on ihan hyvä, soolo on osittain heikko ja osittain hyvä. Ja taas mennään, kertosäkeen toistoa aivan liikaa. Out of the silent planettia eri tahdissa. Muuten hyvä mutta tämä kärsii jo ihan oikeasti tuosta toistosta. 4
Thin line between love and hate
Ihan kivasti pärähtää tämäkin käyntiin. Ihan sutjakkaasti menee mutta kyllä vähän paremmin pitäisi päätösbiisissä vääntää. ”there’s a thin” jne kohta kuulostaa aika oudolta, ei huono muttei mikään kovin hyväkään. Kertosäe tässä on kuitenkin todella hyvä. Jotenkin aika mielenkiintoisen kuuloinen. lyhyt soolo välissä on täytettä. Tokakin soolo ennen kertsiä on turha. Hiljainen kohta on ihan ok sooloineen mutta sitten kun hiljennytään lähes kokonaan niin kyllä on melko tylsää. Luulisi jo että loppuisi mutta kun ei niin ei. Tämä loppu tuntuu niin väkisin väännety oloiselta kun olla ja voi. Lyhyemmäksi ja ytimekkäämmäksi oltaisiin saatu helposti mutta ei väkisin. Ikävää että hyvän levyn päättää tällainen keskiverto kipale. 3
Sen verran vielä levystä että Virtual XI:tä vaivanneesta kertosäkeiden jauhamisesta ei ole tässäkään oikein vielä päästy eroon ja näinollen joidenkin biisien pisteet laskivat jonkin verran.
Keskiarvoksi pamahti sitten 4,1 ja täytyypä myöntää että todella alas vajosi rankingissa. Kyllä tämä nyt mielestäni ihan kepeästi päihittää ainakin Powerslaven ja Iron maidenin.
1. Somewhere in time=4.8
2. Seventh son of a Seventh son=4,6
3. Piece of mind=4,6
4. Powerslave=4,4
5. Number of the beast= 4,3
6. No prayer for the dying= 4,3
7. The X factor= 4,3
8. Fear of the dark= 4,2
9. Iron Maiden= 4,2
10.Brave new world=4,1
11. Virtual XI= 3,8
12. killers= 3,4
Blaze ajat ovat ohi ja Maidenia odottaa uusi uljas maailma. Bruce ja Adrian ovat palanneet kehiin ja tässä onkin sitten se itseni mielestä paras kokoonpano. Virtual XI jää tästä kauas taakse hieman heikohkon biisimateriaalin takia ja tietysti Bruce on paljon parempi vokalisti kuin Blaze. Aloitusraitana Wicker man käyttää Futurealia moppina, tärähtää meinaan levy sellasella riffillä käyntiin että heikommat alta pois. Levy etenee vakuuttavasti hyvien biisien tahdissa fallen angelin alkuriffiin jonka jälkeen jotenkin vaan lopahtaa. Nomadin pelastusyritys onnistuu melkein mahtavan instumentaaliosion ansiosta muttei ihan. Out of the silent planet rokkaa muuten mutta se jauhanta onnistuu pilaamaan biisin aika hyvin. Kun lopetuksena kuullaan sellainen ihan ok veto kuin Thin line between love and hate voidaan sanoa että tässä on se maidenin huonoin lopetusbiisi. Yleisesti levy kuitenkin iskee todella kovaa mutta monia biisejä on venytetty liiakseen ja näin levykin onkin turhan pitkä. Näin ihan kylmiltään antaisin levylle 4/5:stä mutta katsotaan miten käy biisien arvosanojen keskiarvon kanssa.
Wicker Man
Todella mahtava riffi pamauttaa levyn lupaavasti käyntiin. Kun päästään säkeeseen niin tulee mieleen että kuka Blaze? Bruce laulaa parhaiten Maidenissä sitten SSOASS:nin ellei paremminkin. Kyllä se tauko ja sooloura teki terää. Kertosäe on aivan mahtava kovan kitaramelodian pauhatessa taustalla. Väliosa vie pisteet kotiin sooloineen. Kertsin jälkeinen huutelu on kiva lisä mutta liika on kuitenkin liikaa, no ei se mitään tämä on silkkaa parhautta joten siitä viis. 5
Ghost of the navigator
Aloitus on jälleen aivan mahtava vaikka vähän erilailla kun edellisessä. Sellanen hyvä fiilistelyalku. Sitten ilmoille pärähtää ihan mukava riffi. Seuraava riffikin kuulostaa hyvältä ja tästähän on säkeistökin hyvä aloittaa. Mahtavia rytmivaihdoksia biisi tarjoilee ja näinollen pidetään huoli ettei kappaleen aikana pääse tylsistymään. Pääriffin siivittämänä tuleva soolo on mitäänsanomaton ei haittaisi yhtään vaikka olisi sooloitta koko biisi. Soolon jälkeinen melodia kuitenkin vakuuttaa jälleen. Tähän olisi voitu lopettaa mutta Maidenille tuttu tapa on ollut venyttää biisejä liiakseen mutta kun kyseessä on näin hyvä biisi niin se ei haittaa. 5
Brave new world
Todella hyvä ja tunnelmallinen aloitus. Bruce laulaa hyvin ja muutenkin todella vakuuttavaa menoa. Säkeistö on ihan hyvä mutta kertsi se vasta hyvä onkin. Sellainen biisin nimenjauhanta kertsi joka ei kuitenkaan hirveästi haittaa kun on niin hyvä. Kertsin jälkeen sitten vähän nopeampaa säettä joka on vielä parempi kuin edellinen. Soolot vakuuttaa todella hyvin varsinkin se viimeinen kitaroiden yhteis hupailulla toimiva soolo outro. Kertsi vielä(ei olisi tarvinnut) ja mahtava hiljainen lopetus. Täydellinen biisi joka on livenä vieläkin täydellisempi 5
Blood brothers
Aloitus on jälleen aivan mahtava ja jousetkin mukana. Hetken päästä kun lisätään vielä hyvä kitara melodia niin on aivan mahtava fiilis. Säkeistökin on ihan hyvä ja jousethan tuovat ihan kivan lisän. Kertosäe on tässäkin biisissä jälleen aivan mahtava. Kun kertsi on kuultu toisen kerran ja tulee jälleen tuota alun fiilistelyä niin luulisi että nyt sieltä tulee jonkinlaista sooloa mutta eipä tulekkaan vaan säkeistö alkaa. Maidenillahän on ollut tapana verse chorus 2 kertaa ja sitten väliosa. No mutta asiassa eteenpäin väliosuus alkaa kun kertsi on kuultu kolmannen kerran. Väliosa kyllä iskee täysillä, hienoja juttuja kuullaan mutta kestää ehkä hiukan liian kauan. soolon jälkeinen kertsi oltaisiin voitu jättää väliin ja hiljentyä suoraan. Muuten hyvä biisi mutta aivan liikaa venytetty. Kahdessa edellisessä venyttely ei pahemmin haitannut mutta tässä se pännii. 4
Merchenary
Jes!!! Vaihteeksi tällainen nopea ralli joita maiden ei nykyään kauhean usein tee. Rokkaa mahtavasti aina mahtavaan kertosäkeeseen. Soolot ovat mahtavia. Tämä biisi kärsii kuitenkin jälleen liika toistosta ja näinollen myös liikapituudesta. so that no jne on hyvä kertosäe mutta liika on liikaa, tämän takia muuten täydellisestä biisistä on napattava yksi piste pois. 4
Dream of mirrors
Räväkkä aloitus joka toimii muuten mutta vielä tässä vaiheessa olisi Bruce voinut olla hiljaa. Sitten hiljennytään hienoon melodiaan. ollaan tämän jälkeen painellaan säkeistöön joka on hiljainen ja vakuuttava. Hiljainen kertosäekin toimii mainiosti. Sitten seuraavaan säkeeseen josta pärähtääkin sitten kunnolla käyntiin ja kuullaan i only kohta joka on aivan mahtava. Sitten hiljennytään kertosäkeeseen. Seuraava säkeistö on vähän erilainen kuin edelliset ja kuulostaa hiukkasen paremmalta. Taas noustaan ja kuullaan i onlyt jonka jälkeen pärähtääkin ihan eri asteikolle. Mahtavasti täysillä mennään. Bruce vetää aina vakuuttavasti pitää sitten laulaa hitaasti, kovaa taikka täysillä. Soolot vakuuttavat, ainakin se viimeisin. Loppuun vielä kertsiä ja se on siinä. Uskaltaisimpa melkein sanoa että levyn paras kipale. 5
The fallen angel
Alkuriffi nostattaa fiiliksen todella korkealle. Kuulostaa ihan hyvältä kunnes päästään säkeistöön. Bruce ei tässä kyllä kuulosta mitenkään kamalan hyvältä eikä muutenkaan meno oikein miellytä. Kertosäe vaikuttaisi ihan hyvältä mutta ei se itselläni mitenkään kovin hyvin toimi, menettelee. Soolot eivät pelasta biisiä pahasta, yhtä tyhjän kanssa. Tässä jotenkin vaan tylsistyy vaikkei kovin pitkäkään ole. Ei kuitenkaan sentään ihan paska ole. 2,5
The nomad
Jotenkin tämä alku ei meikäläistä niin kamalasti miellytä. Tuo lyhyt melodianpätkä kyllä on ihan hyvä. Säkeistökään ei ole mitään mieltä mullistavaa. Kertosäe on ihan ok muttei mitään verrattuna kuuden ekan biisin kertsiin. Soolot ovat sellaista peruskauraa, ilmankin pärjättäisiin. Mutta sitten jossain 3.40 paikkeilla alkaakin sellainen meno joka nostaa tämän biisin hyvyyttä ja paljon. Tarjoillaan kaikkea mahtavaa eikä yhtään liikaa tai liian vähän. Tämän jälkeen kertosäekin kuulostaa jopa yllättävän hyvältä. Ilman tuota mahtavaa kohtaa tämä olisi kakkonen mutta tuo nostaa kyllä pisteitä. 3,5
Out of the silent planet
Kiva aloitus, turhan pitkä kuitenkin, ei nyt paljon mutta kuitenkin. ”tykytykyty” ja pamahtaa käyntiin. Säkeistö on hyvä vaikka onkin vähän semmonen perus. Kertsi on ihan helvetin kova. Väliosa on on ihan hyvä, soolo on osittain heikko ja osittain hyvä. Ja taas mennään, kertosäkeen toistoa aivan liikaa. Out of the silent planettia eri tahdissa. Muuten hyvä mutta tämä kärsii jo ihan oikeasti tuosta toistosta. 4
Thin line between love and hate
Ihan kivasti pärähtää tämäkin käyntiin. Ihan sutjakkaasti menee mutta kyllä vähän paremmin pitäisi päätösbiisissä vääntää. ”there’s a thin” jne kohta kuulostaa aika oudolta, ei huono muttei mikään kovin hyväkään. Kertosäe tässä on kuitenkin todella hyvä. Jotenkin aika mielenkiintoisen kuuloinen. lyhyt soolo välissä on täytettä. Tokakin soolo ennen kertsiä on turha. Hiljainen kohta on ihan ok sooloineen mutta sitten kun hiljennytään lähes kokonaan niin kyllä on melko tylsää. Luulisi jo että loppuisi mutta kun ei niin ei. Tämä loppu tuntuu niin väkisin väännety oloiselta kun olla ja voi. Lyhyemmäksi ja ytimekkäämmäksi oltaisiin saatu helposti mutta ei väkisin. Ikävää että hyvän levyn päättää tällainen keskiverto kipale. 3
Sen verran vielä levystä että Virtual XI:tä vaivanneesta kertosäkeiden jauhamisesta ei ole tässäkään oikein vielä päästy eroon ja näinollen joidenkin biisien pisteet laskivat jonkin verran.
Keskiarvoksi pamahti sitten 4,1 ja täytyypä myöntää että todella alas vajosi rankingissa. Kyllä tämä nyt mielestäni ihan kepeästi päihittää ainakin Powerslaven ja Iron maidenin.
1. Somewhere in time=4.8
2. Seventh son of a Seventh son=4,6
3. Piece of mind=4,6
4. Powerslave=4,4
5. Number of the beast= 4,3
6. No prayer for the dying= 4,3
7. The X factor= 4,3
8. Fear of the dark= 4,2
9. Iron Maiden= 4,2
10.Brave new world=4,1
11. Virtual XI= 3,8
12. killers= 3,4
-
GODOFTHUNDER
- Hiippari
- Posts: 1614
- Joined: Wed Feb 08, 2006 22:35
- Location: 666 kilometriä Hellsingistä
- Contact:
Iron Maiden - Brave new world
The Wicker Man: 4.5
Voiko paremmalla riffillä enään biisi alkaa? Alun rankka riffi lupaa hyvää biisille ja lupaa myös hyvää levyä. Jos lähdetään vertailemaan näitä Brucen paluun jälkeisiä avaus raitoja on tämä kyseinen biisi niistä ehdottomasti paras! Kaikki mukaanlukien
alkuriffi,säkeet,kertsit ja soolot toimii! Ja sooloon palatakseni täytyy sanoa, että yksi
mahtavimmista sooloista, minkä Adrian Smith on koskaan maidenissa soittanut!
Musiikkivideo on myös maininnan arvoinen asia. Se on nimittäin poikkeuksellisen hieno
jos vertaa sitä muihin maidenin musiikkivideoihin. The wickerman on todella hyvä aloitus tälle levylle!
Ghost of the Navigator: 5
Intro on todella mielenkiintoinen ja tunnelmallinen. Sitten intron jälkeen räjähtää ja mukaan tulee jämäkkä kitarariffi! "Take my heart and set it free" kohdassa rummut tulevat mielestäni hyvi n esille ja ne kuulostavat todella hyvältä! Biisissä on kokoajan yllä tunnelma josta pidän erittäin paljon! 5 pisteen biisi, ehdottomasti!
Brave New World: 4
Alku on kaunis ja tunnelmallinen. Brucen lyriikat kuulostavat uskomattoman hyviltä. Mielestäni tämä biisi on hieman liian yksinkertainen.. Sointukierto on sama H-C-D ja kertosäekkin on melko tylsää kuunneltavaa.. Ei yllä aivan levyn muiden biisien tasolle, mutta ei voida todellakaan puhua täytebiisistä. Ei ei...
Blood Brothers: 5
Sitten tämä biisi, jota olen henkilökohtaisesti ehkä eniten soitellut kitaralla. EIkä ihme. Biisin kitara melodiat ovat aivan uskomattomat ja biisin toinen soolo saa minussa aikaan vieläkin kylmiä väreitä! Tässä biisissä on sitä jotain! Voi olla, että on ehkä levyn paras biisi, mutta vaikea sanoa. Sanoitus on myös onnistunut hyvin. Jos tästä biisitä jotakin miinusta oikein hakemalla aletaan hakea, niin täytyy sanoa, että kertosäe alkaa kuulostamaan hieman jopa ärsyttävältä nykyään. Johtuu varmaan siitä, että olen kuunnellut tätä biisiä reilusti enemmän kuin mitään BNW:n muuta biisiä. Väkisinkihän sitä silloin kertosäkeeseen kyllästyy!
The Mercenary: 4
Intro on todella tappava! Biisissä on todella nopea tempo, joka hidastuu sitten kertosäkeen alkaessa! Kertosäe on aivan mahtavaa kuunneltavaa niinkuin koko biisikin. Eipä juuri muuta mainittavaa tule mieleen tästä biisistä!
Dream of Mirrors: 5
Tämä biisi taistelee BNW:n parhaan biisin tittelistä Blood brothersin kanssa. Alku on jämäkkä ja se lupaa hyvää.. Sitten tulee melko pitkä cliini pätkä ja voi vittu että on mahtavaa kuultavaa. "All my hopes..." on jotain niin kaunista, ettei sitä voi sanoin kuvailla. Ja sitten kun gerssin pimputtelut on tullut toisen kerran ja F:llä räjähtää! Se on vaan aivan uskomattoman kuuloista ja saa aikaan pakostakin kylmiä väreitä! Sitten jonkin ajan kuluttua vaihtuu tempo ja se nopeammalla temmolla varustettu osuus toimii myös ihan jees!
The Fallen Angel: 4
Tänä biisi ei iske minuun kovin hyvin, vaikka intro onkin ihan onnistunut. Mutta säkeistöt eivät iske minuun erikoisen hyvin.. Kertosäe on intron lisäksi ainoa asia mistä tässä biisissä tykkään!
The Nomad: 3
Levyn heikoin veto mielestäni.. Ei vaan yksinkertaisesti sytytä tämä biisi. Kertosäe on aivan kamala ja niin myös säkeistöt.. Soolot ovat ainoa plussa mitä tälle biisille voi antaa.
Out of the Silent Planet: 5
Omaperäinen ja jännä intro tässä biisissä! Muistuttaa hieman in flamesin My sweet shadowin alkua. Ei sillä, että introssa mitään vikaa olisi, mutta se ei ole maidenin tyylinen, mutta hyvä se on silti! Kertosäe tekee minuun kovan vaikutuksen.
The Thin Line Between Love & Hate: 4.5
Ihan hyvä lopetus levylle! Tämä biisi näyttää jakavan mielipiteitä.. Jotku tykkää, jotku ei. Itse kuulun niihin jotka tästä biisistä pitävät! Erityis maininnan ansaitsevat kertosäe ja sitten tuo järjettömän kaunis loppu, joka lopettaa mahtavasti koko levyn!
K.A 4,4
The Wicker Man: 4.5
Voiko paremmalla riffillä enään biisi alkaa? Alun rankka riffi lupaa hyvää biisille ja lupaa myös hyvää levyä. Jos lähdetään vertailemaan näitä Brucen paluun jälkeisiä avaus raitoja on tämä kyseinen biisi niistä ehdottomasti paras! Kaikki mukaanlukien
alkuriffi,säkeet,kertsit ja soolot toimii! Ja sooloon palatakseni täytyy sanoa, että yksi
mahtavimmista sooloista, minkä Adrian Smith on koskaan maidenissa soittanut!
Musiikkivideo on myös maininnan arvoinen asia. Se on nimittäin poikkeuksellisen hieno
jos vertaa sitä muihin maidenin musiikkivideoihin. The wickerman on todella hyvä aloitus tälle levylle!
Ghost of the Navigator: 5
Intro on todella mielenkiintoinen ja tunnelmallinen. Sitten intron jälkeen räjähtää ja mukaan tulee jämäkkä kitarariffi! "Take my heart and set it free" kohdassa rummut tulevat mielestäni hyvi n esille ja ne kuulostavat todella hyvältä! Biisissä on kokoajan yllä tunnelma josta pidän erittäin paljon! 5 pisteen biisi, ehdottomasti!
Brave New World: 4
Alku on kaunis ja tunnelmallinen. Brucen lyriikat kuulostavat uskomattoman hyviltä. Mielestäni tämä biisi on hieman liian yksinkertainen.. Sointukierto on sama H-C-D ja kertosäekkin on melko tylsää kuunneltavaa.. Ei yllä aivan levyn muiden biisien tasolle, mutta ei voida todellakaan puhua täytebiisistä. Ei ei...
Blood Brothers: 5
Sitten tämä biisi, jota olen henkilökohtaisesti ehkä eniten soitellut kitaralla. EIkä ihme. Biisin kitara melodiat ovat aivan uskomattomat ja biisin toinen soolo saa minussa aikaan vieläkin kylmiä väreitä! Tässä biisissä on sitä jotain! Voi olla, että on ehkä levyn paras biisi, mutta vaikea sanoa. Sanoitus on myös onnistunut hyvin. Jos tästä biisitä jotakin miinusta oikein hakemalla aletaan hakea, niin täytyy sanoa, että kertosäe alkaa kuulostamaan hieman jopa ärsyttävältä nykyään. Johtuu varmaan siitä, että olen kuunnellut tätä biisiä reilusti enemmän kuin mitään BNW:n muuta biisiä. Väkisinkihän sitä silloin kertosäkeeseen kyllästyy!
The Mercenary: 4
Intro on todella tappava! Biisissä on todella nopea tempo, joka hidastuu sitten kertosäkeen alkaessa! Kertosäe on aivan mahtavaa kuunneltavaa niinkuin koko biisikin. Eipä juuri muuta mainittavaa tule mieleen tästä biisistä!
Dream of Mirrors: 5
Tämä biisi taistelee BNW:n parhaan biisin tittelistä Blood brothersin kanssa. Alku on jämäkkä ja se lupaa hyvää.. Sitten tulee melko pitkä cliini pätkä ja voi vittu että on mahtavaa kuultavaa. "All my hopes..." on jotain niin kaunista, ettei sitä voi sanoin kuvailla. Ja sitten kun gerssin pimputtelut on tullut toisen kerran ja F:llä räjähtää! Se on vaan aivan uskomattoman kuuloista ja saa aikaan pakostakin kylmiä väreitä! Sitten jonkin ajan kuluttua vaihtuu tempo ja se nopeammalla temmolla varustettu osuus toimii myös ihan jees!
The Fallen Angel: 4
Tänä biisi ei iske minuun kovin hyvin, vaikka intro onkin ihan onnistunut. Mutta säkeistöt eivät iske minuun erikoisen hyvin.. Kertosäe on intron lisäksi ainoa asia mistä tässä biisissä tykkään!
The Nomad: 3
Levyn heikoin veto mielestäni.. Ei vaan yksinkertaisesti sytytä tämä biisi. Kertosäe on aivan kamala ja niin myös säkeistöt.. Soolot ovat ainoa plussa mitä tälle biisille voi antaa.
Out of the Silent Planet: 5
Omaperäinen ja jännä intro tässä biisissä! Muistuttaa hieman in flamesin My sweet shadowin alkua. Ei sillä, että introssa mitään vikaa olisi, mutta se ei ole maidenin tyylinen, mutta hyvä se on silti! Kertosäe tekee minuun kovan vaikutuksen.
The Thin Line Between Love & Hate: 4.5
Ihan hyvä lopetus levylle! Tämä biisi näyttää jakavan mielipiteitä.. Jotku tykkää, jotku ei. Itse kuulun niihin jotka tästä biisistä pitävät! Erityis maininnan ansaitsevat kertosäe ja sitten tuo järjettömän kaunis loppu, joka lopettaa mahtavasti koko levyn!
K.A 4,4
Maiden todistettu:
06.07.05 Hellsinki 14.11.06 Hellsinki
15.11.06 Hellsinki 20.06.07 Rooma
01.07.08 Pariisi 02.07.08 Pariisi
18.07.08 Hellsinki 19.07.08 Tampere
06.07.05 Hellsinki 14.11.06 Hellsinki
15.11.06 Hellsinki 20.06.07 Rooma
01.07.08 Pariisi 02.07.08 Pariisi
18.07.08 Hellsinki 19.07.08 Tampere
-
iiron maiden
- Kisälli
- Posts: 512
- Joined: Wed Aug 16, 2006 18:56
The wicker man 5
Hyvillä riffeillä varustettu biisi. Mukaansatempaava kerto. Kelpo soolo Adrianilta
Ghost of the navigator 5
Kaunis on alku ja muuttuu myös hyväriffiseksi biisiksi.
Brave new world 5
Levyn priimusta. Kokonaisuus on vain niin kaunis. Mahtavat soolo.
Blood brothers 5+
Ja levyn paras ylivoimaisesti! Biisi vain toimii. Soolot ovat parhaat 2000-luvun biiseistä.
The mercenary 3
Ei niin vetävä kuin aikaisemmat levyn biisit. Pari kauniin kuuloista kohtaa, mutta siihen se sitten jääkin.
Dream of mirrors 5
Alku ei nyt niin kaunis, mutta loppu onkin sitten pelkkää hyvää. Kauniin kuuloista soittoa
Janickilta.
The fallen angel 4
Jälleen melko huono alku. Kerto on kuitenkin erittäin hyvä.
The nomad 2
Alusta en pidä tässäkään biisissä. Melko ärsyttävän kuuloista brucen laulu. Sooloistakin puuttuu se jokin.
Out of the silent planet 5
Kova on alku tiluttelu ja parempaan päin vain mennään. Kerto on aivan mahtava. Soolotkin omalla tavallaan hyviä.
The thin line between love and hate 4
Alku on jälleen tylsähkö. Kunnon biisin alkaessa osoittautuu biisi oikein hyväksi. Soolot kohtuu kamaa.
Hyvillä riffeillä varustettu biisi. Mukaansatempaava kerto. Kelpo soolo Adrianilta
Ghost of the navigator 5
Kaunis on alku ja muuttuu myös hyväriffiseksi biisiksi.
Brave new world 5
Levyn priimusta. Kokonaisuus on vain niin kaunis. Mahtavat soolo.
Blood brothers 5+
Ja levyn paras ylivoimaisesti! Biisi vain toimii. Soolot ovat parhaat 2000-luvun biiseistä.
The mercenary 3
Ei niin vetävä kuin aikaisemmat levyn biisit. Pari kauniin kuuloista kohtaa, mutta siihen se sitten jääkin.
Dream of mirrors 5
Alku ei nyt niin kaunis, mutta loppu onkin sitten pelkkää hyvää. Kauniin kuuloista soittoa
Janickilta.
The fallen angel 4
Jälleen melko huono alku. Kerto on kuitenkin erittäin hyvä.
The nomad 2
Alusta en pidä tässäkään biisissä. Melko ärsyttävän kuuloista brucen laulu. Sooloistakin puuttuu se jokin.
Out of the silent planet 5
Kova on alku tiluttelu ja parempaan päin vain mennään. Kerto on aivan mahtava. Soolotkin omalla tavallaan hyviä.
The thin line between love and hate 4
Alku on jälleen tylsähkö. Kunnon biisin alkaessa osoittautuu biisi oikein hyväksi. Soolot kohtuu kamaa.
-
Northernstar
- Hang-Around
- Posts: 145
- Joined: Sat Oct 29, 2005 19:40
- Location: Hämeenlinna
-
Polunimuri
- Hang-Around
- Posts: 184
- Joined: Wed Aug 02, 2006 22:15
- Location: Pudasjärvi
Dodii... Nyt kun on taas kesä ja vapaata aikaa näyttäisi olevan hiukkasen enemmän, niin ajattelinpa raapasta taas uuden tämmöisen Maidenlevy-arvostelun, ja arvioinnin kohteeksi näyttääkin joutuvan tälläkertaa uuden milleniumin ensimmäinen Maiden-albumi, eli Brave New World. Levy oli siis Irskan ”uusi nousu” synkän yhdeksyt-luvun jälkeen, kun Adrian Smith ja monien fanien mielestä se Maidenin ”oikea vokalisti” Bruce Dickinson tajusivat palata takaisin bändiin. Mahtoi olla kyseisen bändin pelastus näiden kahden (tai ainakin jäljellämainitun) paluut. Tulikin tässä mieleen, että mitähän Maidenillle olisikaan käynyt, jos Blaze olisi pysynyt bändissä ja suosio olisi ollut vain laskemaan päin... No, hyvä että äijät tekivät ”come backit”. Smithinkin palatessa takaisin ruotuun bändin lukumäärä kasvoi yllättävästi kuuteen henkeen ja Murray/Gers parivaljakko sai tehdä tilaa kolmannellekkin amigolle. Mikäs siinä. Kolmen kitaran käyttö toisi rutkasti uusia mahdollisuuksia ja varsinkin Maidenissa kolmen kitaran työskentely ja harmoniat olisivat meikäläisenkin mielestä Parhautta sillä isolla punaisella P:llä. Tätä upeaa mahdollisuutta ei ole ainakaan omasta mielestäni osattu hyödyntää vielä tarpeeksi, mutta siitä sitten myöhemmin. No, tärkeintä on kuitenkin se, että H on jälleen Maidenissa 
Yksi asia jonka haluaisin tässävaiheessa mainita on se, että juuri tässä levyssä on mielestäin jotain ainutlaatuista. Semmoista erikoista vetovoimaa, jonka vuoksi jostain syystä tunnearvoni kyseistä albumia kohtaan on poikkeuksellisen suuri. Tiedä mistä tuokin johtuu, mutta niinpä se vain sattuu olemaan. Liekö syynä se, että levy sattui olemaan ensimmäinen ”itse” ostamani Maiden-levy 
No joo....Annetaan olla. Anyway: Ideana olisi taas arvostella kyseinen teos ja katsoa, että mitä saadaan tulokseksi. Viimeisten muistikuvieni mukaan ei albumi ainakaan kovin heikolta tunnu ja Dance Of Deathin se ounaa meikäläisten kirjoissa mennentullen. Katsotaan kuitenkin että mitenkäs tässä tulee käymään:
The Wicker Man:
Ja ensimmäistä viedään... Monella muullakin Maiden levyllä on totuttu kuulemaan suorastaan räjähtävän energinen aloitusbiisi, ja niin kuulemme tälläkin. Kappale alkaa siis suorastaan lihaisalla ja monen tahon mukaan Judas Priestiltä pöllityllä riffillä. Pöllitty tai ei: auta armias Juutas kun potkii, ja tästä kuuluu kiitos niin säveltäjille kuin muhkeille ja toimiville soundeille. Kun biisinkin päällisenä kirjoittajana näkyy olevan Smith, niin ei kai ole vaikeaa olettaa, että itse riffikin on samaisen herran kynästä
Ohhoh. Heti lähti armoton laukeaminen sekä erityismaininta suorastaan mahtavalle rumpusoundille, ja varsinkin basarille. Kyllä tippuu pölyt lampuista kun tätä pääsee kunnolla luukuttamaan! Ei hertskuukkeli kyllä Shrinley todisti olevansa se mies siellä miksauspöudän takana. Basso on ehkä meikäläisen korvaan hieman taka-alalla mutta whateva. Jatketaan: Riffin jyrätessä yksinään muitakin soittimia alkaa yhtymään mukaan kunnes varsin pian Nickon tomien paukuttelujen saattelemana mennään jo täydellä teholla. Kpt. Dickinsonkin pääsee pian pulkkaan rietaisaan ja aijai kun on mahtanut Irskan faneille maistua Dickinson parin Blaze-aikaisen levyn jälkeen. Ja on syytäkin maistua. Herra vetää jälleen niin antaumuksella ettei jää paljoa moitittavaa. Dickinsonin paistatellessa parrasvaloissa muu bändi tyytyy kiskomaan tuttua settiään komppauksen roolissa, ja tässä kohti kiinnostokseni herätti Neekon työskentely. Mies tuntuu saaneen uutta puhtia sitten ankean Virtual XI:n polkemisensa, ja. mikäs sen parempaa. Kyllä se Neeko on yhä nykyäänkin se oikea mies siellä pallin päällä. Kertsi taas eroaa vähän muusta biisistä. Dickinson muistelee menneitä korkealta vetäessään kovan basarinjytinän ja kitaran tilujen tahdissa. Ehkä vähän powermaista menoa, mutta eipä tuo juurikaan häiritse. Biisin edetessä päästään melkeinpä sen kohokohtaan ja kirsikkaan, eli sooloon ja tälläkertaa kun kitaran ääressä on pitkästä aikaa H, niin eipä tulossa voi oikeastaan muuta tullakkaan kuin sitä kuuluisaa parhautta (ja sitä riittää!). Alkuun upeaa mutta ennenkaikkea raskaan kuuloista riffittelyä ja sitten improvisoidaan kuin viimeistä päivää. Lopputuloksena yksinkertaisesti miehen yksi tämän vuosituhannen parhaista sooloista (tai no eipä hän ole yhtään huonoa sooloa tällä milleniumilla vielä tehnytkään 
No okei. These Colours Dont Run:n soolosta en niin paljoa perusta mutta annetaan olla). Otsan alkaessa kuumottaa ja paidan ruvetessa kosteutumaan biisi etenee viimeisten kertsinhoilausten muodossa ja tässä tuleekin jo Uuden Uljaan Maailman yksi ikävä sudenkuoppa esiin, eli yksinkertainen kertsi, jota tupataan vain jostain ihmeen syystä toistamaan vähän liikaa. Tässä biisissä se ei vielä niin haittaa mutta etukäteen sanoen tulevissa se rupeaa jo ärsyttämään. Loppuun revitään vielä Dickinsonin hoilaukset instrumenttimyrskyn säestyksellä ja biisi loppuu upeasti vokalistin volinoihin ja viimeisten sävelten haipumisiin... Meikä tykkää. Lyhyesti: loistava biisi ehkä hivenen yksinkertaisella kertsillä ja lopun ehkä pienellä pitkityksellä, mutta muu hyvä kappaleen aikana korjaa ne viat mennentullen.
Iso plussa soundeille sekä kitaroille. Siinä biisin sika, nauta ja jauheliha.
5
Ghost Of The Navigator:
Sitten vuorossa vanha suosikki ja levyn entinen ykkösbiisi. Nyttemmin innostus on vähän hiipunut ja kappale on kulunut, mutta ei biisi toki huono ole. Ei missään tapauksessa. Varsinkin kappaleen intro on aina uponnut meikäläiseen. Kertakaikkiaan todella kaunista kuunneltavaa, jossa Jannen utuiselta kuullostavat kitaramelodiat meinaavat vielä monienkin kuuntelukertojen jälkeenkin saada tuon silmäkulman vähän kostumaan... Ääh. Nyt meni lässyttelyksi. Mutta joo: Todella upeasti fiilistelevää ja toimivaa kitaroiden käyttöä from Three Amigos, joka ainakin meikäläisen kirjoissa nousee melkeinpä legendaarisen Somewhere In Timeltä löytyvän The Loneliness Of An Long Distance Runnerin alkumelodioiden tasolle. Tämäntasoisesta parhaudesta ei voida muutakuin huonontaa, mutta yllätys yllätys samoilla linjoilla mennään kun rumpujen tullessa mukaan siirrytään hienosti toimivaan raskaampaan nostatukseen ja pian ollaankin taas täydessä menossa jonka aikana kitaratkin pääsevät vähän jyräämään. Hmmm... Hieman odottamatonta, mutta mikäs sen parempaa. Toimii nimittäin pirun hyvin. Biisin myös hieman yksinkertaisemmat ja kivasti rimmaavat lyriikat osuu ja uppoaa meikäläiseen myös vallan mainiosti, joita Dickinson tapansa mukaan jaksaa vetää tiukalla mutta laadukkaalla otteellaan. ”I see the ghost of navigators..” kohta eli ykköskertsi vai mikä lie tuppaa tuntumaan vähän kuivalta vaikkakin omaa meikäläisen mielestä ihan mielenkiintoisen laulumelodian voimakkaine tulkintoineen, mutta sitten se jälkimmäinen eli pääkertsi on ihan eri maata. ”Take my hearth and set it free...” Meinasin sillon joskus ensimmäisillä kuuntelukerroillani purksahtaa itkuun (!) tätä kuunnellessani. Oli se vain niin kaunista... ”Where i go i do not know...” Kertausten jälkeen on kappaleen päällisen säveltäjän eli Mr. Gerssin vuoro heittää se kuuluisa soolo, eikä se tälläkertaa menekkään aivan plörinöiksi kuten meinasin jo odottaa. Livenä tosin tai ainakin Rock In Rion perusteella homma meni taas herran tavan mukaan päin p....petäjää, mutta niinhän ne melkeinpä aina (nyt kyllä tuli vähän turhaan dissattua Gerssiä Noei. Khyll se Gerskin on äijä, ja uudella levyllä (A Matter Of Life And Death) herran soolot ovat meikäläisen mielestä todella onnistuneita. Oikeaan suuntaan ollaan siis menossa). Tähänmennessä kappale on kerännyt oikeastaan pelkkiä ruusuja eikä risuille ole vielä oikein löytynyt tilaa. Nou hätä. Nyt niitäkin rupeaa ropisemaan. Jo viimeistään soolojen jälkeen alkaa jo hieman ärsyttämään kappaleen venytys ja pakollisen pitkityksen tunne, kun loppuun piti vielä tavan mukaan pakolliset kertsin hoilaukset pistää. Biisistä olisi saanut mielestäni paljon paremman, jos se oltaisiin lopetettu vaikka siihen soolojen kohdalle mutta ei. Surullista. Alku tuntui lupaavan jotain vähän erillaista mutta ei sittenkään. ”Intro > A > B > C > A > B > C > Soolo > A > B..” systeemillä mentiin ja pisteitä lähti. Outrosta sanon ainakin sen verran, että parempikin oltaisiin ehkä saatu mutta kyllä tuokin toimii. Kokonaisuutena melko kaksjakoinen biisi: alussa pelkkää parhautta mutta lopussa alkaa maistumaan puulta. Kuitenkin, reilut plussat mm: Yrittämiselle, temmonvaihdoksille ja niiden sovituksille, vokaaliosuuksille sekä Gerssille, joka teki ihan ok-tason biisin eikä tälläkertaa pistänyt sooloaan ihan p... pastillin päreiksi.
4-
Brave New World:
Ja sitten se nimibiisi.... Säveltäjänä Murray? Mahdoin joskus pitää kyseistä kappaletta herran hienoimpina teoksina mutta aika kului ja suosio odotetusti laski. Mitenköhän nyt käynee? Kappale alkaa melko samanlaisissa merkeissä kuin edellinenkin, mutta ehkä vähän ”taiteellisemmin” tai jsp En tiedä, mutta kauniilla ja cleanilla linjalla jatketaan. Kuitenkin: Sävellystyö on upean kuuloista ja intstrumenttien nerokas käyttö ja sovitus oli allekirjoittaneelle silloin joskus jotain aivan ihmeellistä. Oikein sydämmestä meinas riipaista kun sillon vuonna kivi ja keppi Maidenin ollessa mulle ihan uusi asia pääsin ihan omassa hiljaisuudessaan herkistelemään Murrayn kitaramelodioiden, peltien naputusten ja Dickinsonin suorastaan voimaa uhkuvan tulkinnan tahdissa.... Ääh. Jaha. Syntikoitakin oli sitten saatu puskettua tuonne taustalle. Whatever. Alkavat olla jo niin tavanomainen asia tässä bändissä niin että turha repiä paitaa pois ja itkeä epätoivosta. Nostatuskohtakin on tälläkin kertaa harvinaisen onnistunut, kun haitsun naputusten lomassa päästään syvemmälle biisin sisään. Tähänkohtaan olisin kyllä Dickinsonilta kaivannut vähän äänen painostusta ala – Rock In Rio, mutta näillä mennään ja pitkälle. Sitten vaikka pari sanaa kappaleen lyriikoista, jotka toimii koko biisin halki allekirjoittaneeseen kuin se kuuluisa junan vessa. On muuten yks meikäläisen suosikki hoilausbiiseistä tämä, kun sanat osuu ihan saatanan hyvin ja äänialakin pysyy omalle äänelle sopivana 
Ei mennä liian korkealle nääs. Säkeistöissä ei sitten mitään ihmeellisimpiä. Bändi vetää tiukasti (erityismaininta rummuille. Menevää polkemista) ja perusmenolla jyrätään eteenpäin mutta kertsi sitten mahtaa olla koko levyn laiskin. Helpoimmalla keinolla päätettiin mennä ja ratkaisuksi pistettiin se munattomin, eli hoetaan biisin nimeä muiden kompatessa taustalla. Mutta mitäpä tähän mitään sanomaan. Sama ongelma kun tuntuu riivaavan melkein koko levyä. Kertausten aikana ei kyllä tapahdu mitään ihmeellisimpiä muutakuin se, että kappale vasta tuntui kunnolla ”heräävän”. En tiedä. Alussa ehkä vähän uneliasta menoa tai sitten vika on korvassa (joka lienee se syy ). Soolot ovatkin sitten intron kanssa kappaleen parasta antia, ja Jannen soolosta tykkään kyllä vähän liikaakin. Mahtaako olla yksi niistä harvoista kerroista, kun mies saa vähän fiilistä omaan sähellykseensä. Murray jatkaa myös samalla linjalla eli kunnon tiluthan se mies vetää, joskin upeat sellaiset. Tässäkohtaa myös taustakomppaukset kiinnittivät huomioni, vaikka yleensä jätän ne vähemmälle tarkkailulle. Tässäkö syy soolojen hienolle fiilikselle? Ääh en jaksa ruveta enään miettimään.. Tästä soolojen jälkeisestä melodiasta myös kivat plussat tai no turha oikeastaan mainitakkaan. Mainittavia melodian pätkiä biisissä olisi liikaakin. Tähänväliin taas kertsi kokonaisuutta rokottamaan kunnes tämäkin kappale lasketaan rauhaan alkumelodioiden ja Dickinsonin tulkintojen lomassa. Ei mitenkään yllättävää, mutta perskules kun toimii! Njaa. Kuten jo alussa sanoin, niin aikoinaan tykkäsin tästäkin kuin sika limpusta, mutta nyttemmin ei enään niin iske. Syynä varmaankin melko keskinkertainen kertsi ja se kirottu kaavamaisuus. Tähtihetkinä sanoisin kuitenkin levynsä parasta antia olevat lyriikat + Dickinsonin jykevä ote tulkinnan saralla, levynsä parasta antia oleva kolmen kitaran työskentely, kaunis intro ja muutkin kappaleen melodiat sekä kumpaisenenkin herran soolot. Jokatapauksessa toimiva live- ja klassikkobiisi kaikista virheistään huolimatta.
4
Blood Brothers:
”We’re blood brothers, we’re blood brothers...” Hieno biisi. Vaati muutaman kuuntelukerran avautuakseen mutta niinhän ne “paremmat” biisit aina vaativatkin eikö vain? ”Kauniilla” linjalla jaksetaan edelleen jatkaa mutta tälläkertaa se hentous kantaakin melkein koko biisin halki, eikä suinkaan lopu pelkkään introon. Ja syystäkin. Onhan biisi Harriksen kunnianosoitus hänen omalle isälleen. Mutta kuitenkin: Kappale alkaa ainakin omasta mielestäni jokseenkin vähän turhalta mutta hyvältä kuullostavalla (kunnon ristiriitaa)ja muusta biisistä irtonaisella tuntuvalla vaikkain jousia hyödyntävällä melodioinnilla. Tuntuu kuin olisi ihan eri kappale kyseessä. Onneksi biisi paranee heti yhden skitan ruvetessa herkistelemään upeaa melodianpätkää ja Brucen aloittaessa koskettavan tulkintansa. Aijai että toimii tähänhätään, siis noi perussäkeistöt. Kasvava fiiliksen tunne toimii, Dickinsonia ei voi muuta kuin hehkuttaa ja Harris/McBrain yhteistyö rulaa niinhyvin kuin toivoa saattaa.. Kertsikään ei ole mielestäni niin munaton kuin edellisessä biisissä vaikkakin samalla systeemillä mennään. Itseasiassa melko toimivakin ja muutenkin pieni jylheyden tunne on vain plussaa. Tulee muuten vähän The X-Factoryltä löytyvä 2.AM mieleen... Mutta joo. Väliin vielä vähän lisää melodioita jotka ovatkin oikeastaan tämän kappaleen suola. Ei yhtään enempää eikä vähempää kuin melkeinpä sitä parasta Harrista melodioiden saralla. Murrayn soolo sai kyllä vähän yllättymään, kun tuli jo melko aikaisessa vaiheessa, ja ei, ei huono sekään, jos joku sai semmoisen kuvan Tyypillistä vaikkakin hyvältä kuullostavaa Daveytä. Soolon jälkeen saamme kokea jälleen Rime Of An Ancient Marinerista ja Seventh Sonista väliosista tutut tilanneratkaisut, eli tempo lyödään minimiin ja sitten hiljaa herkistellään taustasoittimien jytinöiden lomassa. Tälläkertaa kuitenkin tämä hitaampi kohta jää totuttua paljon lyhyemmäksi, mutta silti sitäkin toimivammaksi. Jatkoa saadaan tuttuu tapaan lyömällä tiskille kerta toisensa jälkeen yhä parempia melodioita ja Dickinsonin ehkä vähän Jessemäisiä sepustuksia. Tässävaiheessa ainakin meikäläisen pääkopassa rupeaa ilmenemään vähän pientä tympääntymisen merkkiä. Kokoajan mennään melko hissuttelevalla ja samanlaisella fiiliksellä joka sitten aiheuttaa pientä tylsistymistä, muttei pahasti. Mitä helv...! Jannelta kerrankin vähän erillaisempi soolo sen perineisen hirveän asteikkojen sahaamisen tilalle. Tätä en kyllä osannut odottaa! Tuli ihan Lord Of The Fliessin soolo mieleen, ja se, on hyvä! Tästä mainiot propsit. Tämän jälkeen loppuun kiskottaessa viimeiset kertosäkeen rykäisyt vaikkakin tälläkertaa taustalaulun tuella kappaleen fiilis-mittari on kyllä hälyttävässä tilassa, että hyvä ettei housut pääse kastumaan. Kappale vain säteilee niin voimakkaasti semmoista upeaa mutta massiivista fiilistä, joka tekee tästä levynsä ehdottomasti parhaimman livebiisin imo. Rock In Rion versiointi on allekirjoittaneen mielestä täyttä hubaa alusta loppuun joten lieneekö turha sanoa, että tämän jos minkä haluaisin joskus livenä todistaa. Mutta njää... Todennäköisyysprosentti näyttänee melko pieneltä. Anyway: Loppu on mielestäni jälleen kerran täys napakymppi, vaikkakin pöllitty suoraan Fear Of The Darkista, eli paluu alun herkkin säveliin... Mjoo.. Loistava biisi. Melodiat, vokaaliosuudet, Neekon ja Harriksen yhteistyö, fiilis....Kaikki menee nappiin. Jopa vähän köykäisen kertsinkin ja yksitoikkoisuuden nielee ihan hyvin. Ehdottomasti levynsä Top-kamaa oleva kappale, joka saa ainakin allekirjoittaneet melkeinpä aina hyvälle tuulelle ja semmoisen typerän hymyn pärställe.
5-
The Mercenary
Noniin.... Muutaman vähän rennomman biisin jälkeen aloituskappaleen tapainen räväkkä pala olisi ihan paikallaan, ja sehän passaa. Sopiva vaihteluhan tuppaa aina virkistämään. Edellisten biisien hienostelut ja upeat kuvioinnit heitetään nyt vähäksi aikaa vintille ja tilalle vähän aggressiivista ja alkukantaista ryminää. Alkuriffi on loistava. Toimii liiankin hyvin ja Nenän yksinkertainen kannujen paukuttelu antaa vain lisää voimaa kappaleelle. Dickinsonkin on melko nopeasti menossa mukana eikä mies tälläkertaa itseään säästele. Raakaa menoa josta meinaa tulla ihan No Prayerin aikainen ”harakka” Dickinson mieleen. ”No where to run...” kohdassa päästään taas vähän hengähtämään muttei pitkäksi aikaa, kunnes ollaan jo kertsiä puhki rassaamassa. Tässäpä taas biisin se ikävin heikkous ja samalla koko levyn yllä oleva kirous. Eikö se ole selvää, että purkastakin menee maku kun sitä puree tarpeeksi kauan, ja vielä helpommin tämäntyyppisestä yksinkertaisesta kertosäkeestä. Ei sinänsä etteikö se olisi huono. Vokaaliosuudet nyt päällimäisenä heikkoutena. Lyriikat siis todella mielikuvitullikset. Perussäkeistöt ovat kuitenkin tämän biisin kantava voima... Aahh! ”Iron will, iron fist. How could it have come to this!” Voimaa! Sitten soolot. Murray vetää ensimmäisen, melko lujat tilut. Joskus en tykännyt tästä, ja näyttää siltä etten tykkää vieläkään. Smithin herranen aika vasta levyn TOINEN on taas ihan eri maata. On muuten meikäläisen mielestä herralla aivan liian pieni rooli tällä albumilla. Onneksi seuraavilla levyillä asia on korjattu. Saisi herra vetää vaikka kaikki bändin soolot heh heh... No ei sentään. Soolojen jälkeinen väliriffi tuntunee jokseenkin turhalta mutta ”valmistaa” samalla hienosti tulevaa viimeistä kertsiä varten, jossa soiton äkkiä loppuessa Dickinson murisee vokaalejaan. Kyseinen kohta Rock In Riolla aiheutti meikäläiselle musikaallisen orgasmin, kun Dickinson huudatti tällä neljännesosa miljoonaa brassia. Loistavaa! Heh huomasinpas juuri että on tässä matkanvarrella tullut vähän mainostettua saman bändin Rock In Rion keikkaa. Mikäs siinä. Kova live, ja kyseisen albumin biisit toimivat siinä loistavasti. Jos et vielä omista, niin osta! Mutta palataksemme asiaan, niin biisi on lähestymässä loppuaan. Itse lopetus on taasen täys napakymppi. Tuo meikäläiselle jollaihn sairaalla tavalla Metallican. Mutta joo. Kaikenkaikkiaan omasta mielestäni upea kappale, joka nyt on jäänyt vähän pimentoon. Dickinson on tulessa, kitarointi on rautaa ja kappaleen paikka parin lässyttelybiisin jälkeen mitä ihanin. Show ’em no fucking fear!
4
Dream Of Mirrors.
Ja sitten suoraan asiaan... Lyhyesti: intro sukkaa, piste. Ei vaan toimi mulle tämmöiset ”suoraan lauluun” tyyppiset introt. Varsinkaan tämäntyyppiset. Muutkin soittimet kuullostavat omaan korvaani hiukkasen liian vaisuilta. Pieni raskaus ja Dickinsonin pois jääminen olisi voinut tehdä qutaa, tai ei sittenkään. Paska mikä paska joten annetaan olla ja mennäänpä eteenpäin. Varsin pian ollaankin sitten ihan eri biisissä kun sukellamme hämyisten kitaramelodioiden saattamana syvälle kappaleen melko clean-voittoisiin ja temmoltaan rahallisiin säkeistöihin. Ai perhana kun nyt tipahti! Jannen hieman psykedeellisiltä kuullostavat kitaran näppäilyt sekä Dickinsonin kappaleen fiilistä tukevat vokalisoinnit muodostavat yhdessä semmoisen tunnelmallisen atmosfäärin (vai mikä lie. whatever) että ei pappi Juutas ja seitsämän pirullista enkeliä jos nyt ei olla biisin pahaissa hetkissä. Tottavie, siellä ollaan. Ehdottomasti kappaleen parasta antia nämä rauhallisemmat perus-verset. Sanatkin ovat tässä biisissä myöskin maininnat arvoiset, vaikkakin aihe pyöriskelee taasen vaivaavien unien ympärillä (Infinite Dreams, Benjamin Breeg anyone?). Mahtaako Harrisilla itsellään olla jonkinsortin uniongelmia, kun aihe näyttää olleen suht kivassa käytössä No ei. ”The dream is truee...” Taka näpytinäp takati tak näpyti näp hmm hmmmm hm... ”I only dream...” kohdasta tai helpommin sanottuna kappaleen vähän raskaamman puoleisesta kertsistä tykkään myös, tai itseasiassa melko paljonkin. Kivat plussat biisille täytyy antaa myös hyvin jännelletystä rakenteesta sekä eri temmonvaihdoksille ja niiden sovituksille, jotka rulaavat paremmin kuin itse Davey-poijan kitaransoitto parin kaljan jälkeen Todellakin. Virvelin tullessa mukaan ja tunnelman alkaessa painostuessa alkaa fiilikset vain kasvavat kunnes bändi lyö kaasua ja sitten mennään eikä meinata. ”Lost, in a dream of mirrors....” Ei jumaliste! Ihanaa kirjoitella näitä arvosteluja ei ehkä teidän, mutta ainakin allekirjoittaneen kohdalta. Joskus pidin kyseistä kappaletta levynsä yhtenä väliinputoajana, mutta nyt kun vihdoin ja viimein pääsin syventymään biisin koukeroihin ja sen sisimpään, niin palapelin palat loksahtivat vihdoin ja viimein kohdalleen ja tajusin, että kuinka hieno kappale onkaan pitkään nököttänyt ison nenäni alla minun ollenkaan sitä tajuamatta. No, parempi möhään kuin ei milloinkaan kuten sanontakin kuuluu. Dickinsonia ei voi muutakuin ylistää, melodiat tuntuvat vain paranevan kappaleen edetessä ja Harris/McBrain duo järisyttelee pölyjä kattokruunusta. Tähänasti en ole kappaleesta vielä kovin pahaa moitittavaa vielä löytänyt köykäistä introa lukuunottamatta, mutta ainakin meikäläisen mielestä viimeistään jo soolojen kohdalla alkaa iskemään pieni puudutuksen ja tylsistymisen tunne. Sama homma kuin Ghost Of The Navigatorissa, eli kappale ei kanna vain loppuun asti mutta silti sitä on jaksettu vääntää ja vääntää hieeeeman pidemmäksi samoja säkeistöjä jauhamalla. Harmi, sillä tällä olisi voinut olla mahiksiakin päästä levynsä aatelistoon mutta sitten päätettiin vääntää kappaleelle lisää kestoa jotta saataisiin mukaan vähän ”eeppisyyttä”. Pah. Toimisi paljon paremmin jos pituudesta oltaisiin leikattu vähintään sen parisen minsaa pois. Hienoja kohtia löytyy paljonkin juu, mutta se ei todellakaan ole kiitettävän kappaleen merkki se, jos kyseistä biisiä kuunnellessa kuuntelijan päässä rupeaa skip-nappulan ikävä haamu kummittelemaan. Kuitenkin: Ihan ok-tason kappale, jost parhaimpina hetkinä voisin mainita ainakin kappaleen fiiliksen, perus säkeistöt , nopeampi kohta ratkaisun, ja bändin (erityisesti Dickinsonin, Neekon ja Gerssin) varman työskentelyn. Ja ai niin: Soolosta en sanonut vielä mitään. Hätäisen oloista perus-Gerssiä sekin, joten turha uneksia mustasta ja valkoisesta sen vuoksi.
Ennen olisin antanut kolme miikan, mutta avautumisen johdosta annankin huikeat 3.5
Fallen Angel:
Sitten albumin se toinen rokkeri: Langennut enkeli. Silloin joskus kun sain tämän albumin kuunteluuni, niin tämäpä tämä sattui olemaan yksi silloisista suosikeistani, ja viimeisten muistikuvieni mukaan ei se ole ainakaan huonommaksi mennyt. Erittäin vähän kulunut kappale meikäläiselle. Aihekkin on tälläkertaa sopivasti vähän ilkeämpi kun laulunkohteena sattuu olemaan taas demonit ja muut ölliäiset. Ja päällisenä säveltäjäkin kun näyttää olevan itse iso-H, niin mitäpä muuta voisimmekaan unelmoida kuin Moonchild kakkosta. No ei sentään Mutta anyway: Vähän samaa fiilistä löydän tästä kipaleesta kuin tuossa ylhäällä mainitusta. Ei mennä kuitenkaan vielä asioiden edelle ja aloitetaan kappaleen alusta, joka on lyhyesti loistava. Kauniit ja tunnelmalliset pimputus-introt hus helvettiin ja tilalle taas kunnon perinteistä hevi-mättöä, ja senhän Maiden osaa. Riffi toimii, Neekon rumpuriffittely toimii, fiilis toimii... Saatana. Eihän tästä puutu mitän Dickinson ei ole ehkä aivan terävimmillään, ja varsinkin ”You and only God will know...” kohdassa herran kiekumiset kuullostavat ainakin meikäläisen korvaan vähän väkinäisiltä. Onneksi kertosäe on taas suorastaan pirullista menoa alusta loppuun, ja vielä meikäläisen mielestä jopa perhanan helposti tarttuvakin. Kitarat komppaa, basso kuullostaa JA tuntuu sopivasti raskaalta ja Neeko läiskii kannuja miten parhaiten osaa. Aaahh... Tuntuu! Hail! Dickinsonin kiljaistessa ”Cos i’m the chosen oooneee!” kurvailemme kohti sooloja, joita tällä kappaleella onkin mukavasti kolme kappaletta, eli yksi jokaiselta amigolta. Ekan ja parhaimman vetää tietenkin H, sitten Murray ihan kivan ja lopuksi Gerssiltä jotain ihmeellistä, mutta kas kummaa: fiilis on upea. Jotenkin jopa ilkeän kuuloinen. Lussat tästä. Kertosäkeisiin lopetus on tuttu, mutta samalla yleensä jopa turvallinen, mutta lopun venytys ja ”Jea jea!” huudot on ihan must. Tuli kyllä jotenkin The Evil That Men Do nuista huudoista mieleen. Uusiokäyttöä? Ihan sama. Kunhan kasseille potkii tarpeeksi kovaa niin minä en välitä. Huh! Ei ihan Moonchild part. kakkosta tullut, mutta melko lähelle pääsi. Lyhyesti albuminsa parhaita biiseä Pajumiehen ja Veriveljien ohella, jonka hyvien puolien kuvaamisen käytän kahta sanaa: ”Jytä!” ja ”Hail”. Jokaiselle luvattakoon vapaus tulkita nuo miten tahtoo.
4.5
The Nomad:
Hoh hoijaa. Tässäpä taas yks biisi joka ei ole oikein auennut allekirjoittaneelle kokonaan sitten koskaan. Varmaan johtunee vähän liian vähällisestä kuuntelusta, sillä ihmeen vähän olen kuunnellut tämän albumin loppupuolta, vaikka levy onkin ollut suht koht ahkerassa pyörityksessä. Jostain syystä aina on vain tullut lopetettua siihen The Mercenary – Fallen Angel välimaastoon. No, ei itkut auta joten katsotaan että kuinkas paljon mehua saadaan tälläkuuntelulla kyseisestä kappaleesta irti. Kappale starttaa pitkästä aikaa hieman itämaisissa merkeissä ja tälläkertaa tarinan aiheena on heppu nimeltään Nomad, tai nopeasti suomennenttuna paimentolainen hieman kauempaa idästä. Itse kappale taas alkaa mitä parhaiten. Raskas riffi,-ja rumpukomppi combo osuu ja uppoaa kuin itämainen sapeli lämpimään voihin eikä meno muutu ainakaan yhtään huonommaksi perus-versejen tunnelmoivien kitaranmelodioiden tanssien tahdeissa. Ilmassa leijuskekee taas pitkästäaikaa kivasti pieni maagisen itämaisuuden tunne ala – Powerslave joten hyppää erämaalaivan selkään sillä taas mennään. Tähänasti kaikki on ollut vielä hyvin, mutta kertosäe taas..... Ei vaan yksinkertaisesti toimi. Dickinsonin kiekunnat tuovat mieleen pahasti kiimaisen pässin (!) eivätkä lyriikatkaan ole mitään parasta herkkua. Ei edes hernerokkaa. Yritetään vain todistella, että kuinka karu äijä tämä kyseinen paimentolainen oikein on. ”Not just my cup of tea” voisi kai sanoa. Anyway: Raivolla paahdetaan eteenpäin ja kököistä kertseistä huolimatta kokonaisuus toimii erinomaisesti. Väliin heitellään mausteeksi vähän määkimistä ja pari sooloa, joista ensimmäinen (Smith?) tuotti allekirjoittaneelle pienen pettymyksen, eikä seuraavakaan eli Gerssinkään mikään leukaa tiputtava ollut. Onneksi tulossa on jotain vähän mehukkaampaa, kun pääsemme muutamine säkeistöjen rassausten jälkeen biisin syvimpään eli sen instrumentaaliseen väliosaan. Tälläkinkertaa herrat päättivät käyttää Seventh Sonista ja Rimestä tuttuja tilanneratkaisuja eli pitkiä, hidastempoisia fiilistelyjä, jotka toimivat mainitsemissani kappaleissa paremmin kuin hyvin. Tälläkertaa kuitenkin luvassa on jotain perin mahtavaa. Monien tämänkin lautalaisen mielestä seuraava kohta on bändin paras instrumentaalinen kohta, eikä meikäläisenkään mielipide ole kaukana jäljessä. Ainoastaan Seventh Sonin lopun revitykset kiilaavat tämän mahtavuuden ohi. Päästäkseni alkuun, täytyy minun sanoa yksi hyvin tärkeä elementti tässä mittavassa kokonaisuudessa, ja sen elementin nimi on Murray. Upeita melodian koukeroita herra on kyllä kertakaikkiaan saanut aikaan ja varsinkin itse miehen sooloilut ovat nyt kaikessa yksinkertaisuudessaan ja lyhyydessään kunnon musikaallinen orgasmi, josta on paha panna paremmaksi. Jottei homma karkaa liialliseksi kehumiseksi, niin sanon, että pistäkää kyseinen kappale soimaan siitä neljän ja puolen minuutin kohdalta ja antakaa itse musiikin puhua minun puolestani. Asiasta toiseen: maanpinnalle laskeutumisen olisi kyllä voinut hoitaa jotenkin paremmin. Ratkaisu tuntuu ainakin näillä fiiliksillä jotenkin turhan raa’alta tai keskinkertaiselta. Lopetusratkaisukin eli pistämällä alussa toimivat tykitykset lepoon laskemiseksi on mielestäni myös huono valinta. Jokin hieman mahtipontisempi ja eeppisempi ratkaisu olisi ollut kai enemmän meikäläisen makuun, mutta turha valittaa. Ohhoh. Katsottuani kappaleen kokonaiskestoa huomasin, että kylläpä meni reilut yhdeksän minuuttia kuin siivillä vain. Alussa puhun muistaakseni jotain avaamattomuudesta ja vähäisestä kuuntelusta mutta paskat. Tarkempi kuuntelu ja analysointi avasi sokean silmät ja tässä sitä ollaan uusi upea helmi löydetty. Kivaa Kertakaikkiaan upea biisi, muttei kuitenkaan ihan täysi kympin kappale, sillä huono kertsi ja muut pikkuviat rokottavat sen verran, että arvosanaksi saadaan:
4+
Out Of The Silent Planet:
Hmmm… Tämäkin kappale on ollut meikäläiselle aina jotenkin outo viisu. Pakollinen Maiden radiohittibiisi, joka on jostain syystä jäänyt hieman unohduksiin, tai ainakin mitä minä olen nähnyt. Outoa. Mutta njää. Rehellisesti sanoen en ole kyllä koskaan oikein pitänyt tästä sävellyksestä joten sen arvosteleminen tulee olemaan omalta kohdaltani vähän vaikeaa. Pyritään saamaan tämä mahdollisimman nopiaan valmiiksi jotta sinä että minä raskas lukija säästymme molemmat erittäin suurelta tuskalta joten... Biisi omaa mielestäni jotenkin jännän intron. Se tuntuu olevan kuin jostain ihan eri kappaleesta mutta mikä oudompaa: Se ei ainakaan omasta mielestäni edes kuullosta oikein Maidenilta. Kaikelta muulta kuin Maidenilta. Jos kuulisin tämän pätkän ensimmäistä kertaa tietämättä sen esittäjää, niin tuskinpa veikkaisin artistia ”Irskaksi”. Kuitenkin, mulle olisi kyllä ollut ihan sama vaikka tämä oltaisiin jätetty pois, vaikka pieni vaihtelevaisuus ja muutos tekeekin pelkkää hyvää tämänlaiselle hieman kaavoihin kangistuneelle kaltaiselle bändille. Brucen astuessa sisään loppuu tämäkin lysti ja kyseisen herran toistaessa biisin nimeä seuraavat reilut kymmenen sekunttia saadaan selville, että mitä onkaan tulossa seuraavat pitkät kuusi minuuttia: Junkkausta, rassausta ja saman paskan jauhantaa. Nyt tässä tätä kappaletta kuunnellessani ei käteen jäänyt oikeastaan muu kuin iskevä ja helposti omaksuttava kertsi, joka jo viimeistään odottaa, että kappale on sävelletty pelkästään jonkinmoisen hittibiisin saamisen pohjalle. Itse kertosäe taas suureksi yllätykseni näin kokeneempaankin kuuntelijaan... Mitä helv. Toimii? Rasittavasta laukasta huolimatta fiilis on mahtava ja jylhä. Melkeinpä eeppinen. Vaikka kappaleen kertosäe onkin melkoista yhden lauseen runkkausta ja varsin innokasta sellaista, niin voi voi tunnelmassa on onnistuttu hämmästyttävän hyvin. Harmivain että missään muussa kohti kappaletta en saa läheskään näin paljoa irti. Normaalisäkeistöt ovat meikäläisen korvaan melko tylsiä, teknisesti biisi ei tuo mitään uutta eikä bändinkään soitanto tarjoa mitään sen ihmeellisempiä. Jopa outrostakin ollaan saatu harvinaisen epätoimiva. Ääähh... Kokonaisuutena albuminsa ehdottomasti huonoin kappale, josta ilman sen rokkaava kertosäettä en kykenesi löytämään oikein mitään maininnan arvoista.
2+
The Thin Line Beetween Love And Hate
Näin alkuun haluan vain sanoa oman merkityksettömän ja turhan kommenttini, joka kuuluu, että kappaleen idea tai nimi nyt kuullostaa omaan korvaani jokseenkin tyhmältä. Ohut linja rakkauden ja vihan välillä? No, ei nimi miestä pahenna tavataan sanoa joten katsotaan että mitä tuleman pitää. Olipa kerran eräs lautalainen, joka tuppasi muistaakseni sanomaan omassa Brave New World albumin arvostelussaan tämän kappaleen kohdalla, että: ”Tätä kappaletta joko rakastaa tai vihaa”. Näin se varmaan meneekin, tai ainakin mitä minä nyt muistelen. Melko kaksijakoista kommenttia siis on kyseinen biisi haalinut. Jotkut rakastaa, jotkut vihaa. Itselläni tämä on mennyt vähän hassusti, sillä on ollut aikoja, jolloin olen pitänyt kappaletta albuminsa hienoimpana teoksena, ja on ollut aikoja jolloin se on ärsyttänyt minut suorastaan raivon partaalle. Melko fiiliksenmukaan toimiva kappale siis, joten enpä uskaltaisi veikata, että kuinka hyvin biisi uppoaa näillä fiiliksillä. Itse kappale taas on vähän edeltäjänsä kuuloinen, eli ei oikein kuullosta ihan siltä minun tuntemaltani Maidenilta. En oikein kykene löytämään juuri niitä tekijöitä, joista se Maiden oikein minulle tutuksi tuli. Ensimmäiset kaksi minuuttia tuntuvat omaan korvaani jotenkin sekalaisilta, eikä mitään kunnon otetta kokonaisuudesta meinaa oikein millään saada. Toimivia kohtia ja huonoja kohtia löytyy sieltä täältä joita en juuri nyt jaksa kovin kummemmin analysoida mutta kokonaisuus halkeilee ikävästi. Huonoina puolina sanottakoon ainakin nyt paikoitellen ärsyttävältä kuullostavat laulumelodiat ja munattomat tusinariffit. Neekon takomiset taas pitää kyllä nostaa pinnalle, ja kertosäkeestä sen verran, että se on hieno. Dick vetäätunteella upealta kuullostavia lyriikoita ja näyttää kaikenmaailman Uusille Uljaille Maailmoille ja Palkkionmetsästäjille, että miten kertosäkeestä saadaan mielenkiintoinen. Seuraavat pari minuuttia menee saman jauhaessa jonne väliin pusketaan pari sooloakin (Murray – Smith – Murray ? Can’t say for sure) kunnes ollaan menty jo yli kappaleen puolenvälin ja uppoamme pikkuhiljaa mystisen tuntuisiin rauhallisempiin fiilistelyihin. Sähköskittan melodiat kuullostavat tässäkohti jo hieman paremmalle ja muutenkin yleisilme on paljon alkuosioita reippaampi, mutta miinusta on kyllä annettava taustan chrorus-efekti sointukomppailuille. En vaan nyt jaksa tämmöisiä. Lopetus on sitten mainio, kun viimeisten sävelten hiipuessa lasketaan tämäkin kappale hianosti lepoonsa..... Ääh. En nyt jaksanut arvostella tätä sekä edellistä kappaletta aivan täydellä teholla, mutta kunhan kukin sai jonkimoisen kuvan siitä, että mitä minä niistä oikein olen mieltä, niin olen tyytyväinen. Mutta sitten tästä kappaleesta sen verran, että ainakaan tälläyrittämällä biisi ei vaan oikein tärpännyt. Joitain ihan kivoja kikkoja oltiin kyllä saatu kaikkeen tuohon reiluun seitsämään minuuttin puskettua, mutta kokonaisuus jäi kyllä valitettavan amatöörimäiseksi. Jos tämä on joku yritys Maidenilta tehdä uutta, niin paljon mielummin kuuntelen kyllä sitä tutumpaa ja turvallisempaa Neitoa kuin tämmöistä munatonta roskaa. No, hyvä että yrittivät sentään, ja yrittämisestähän oppii, kai.
2.5
Keskiarvo: 3.85
Näin. Keskiarvoksi saatiin se mitä osasinkin vähän odottaa. Hyviä biisejä on levy täynnä ja kokonaisuus olisikin ollut huomattavasti parempi, jos poijat olisivat malttaneet jättää kaksi viimeistä filleriä pois ja jättää ne arkistoihin pölyttymään tai vaihtoehtoisesti vaikkapa B-puoliksi. Onneksi kaikkea ei tarvi kuitenkaan kuunnella, kiitos siitä. Kuitenkin: Minä henkilökohtaisesti pidän tästä levystä, kuten jo tuossa alkupuheessa mahdoinkin jo mainita. Albumilla on kivasti semmoista pientä piristävää nuoruudeninnon tapaista kiihkoa, joka johtunee kai H:n ja Dickinsonin paluusta takaisin bändiin, ja tämän albumin kuunnelleena täytyy minun kyllä pakko sanoa, ettei vanhuus ole kyllä paljoa tätä bändiä huonontanut. Päinvastoin. Dickinsonin ääni tuntuu vain paranevan ajan saatossa, Harris/McBrain kaksikko jyrää edelleenkin ja vaikkei jäljellämainittu olekkaan enään ihan SiT:n aikaisessa vedossaan, niin kyllä nykyjäänkin herran kannutelut todistavat sen, että kyllä se McAivo on se oikea rumpali tälle bändille. Eikä sovi unohtaa tietenkään itseä The Three Amigosia. H:n panos ja kynä levyn sävellystyössä ja soitossa näkyy ja hyvin eikä Murrayn eikä Gerssinkään soitannot/sävellykset ole ainakaan tylsemmiksi menneet. Näin loppuun vielä positiivinen huomautus erinomaista ja hieman raskaamman puoleisista soundeista, joiden kiitos kuuluu bändin viimeisemmälle miksaajalle eli Kevin Shrinleylle. Hienoa työtä kertakaikkiaan. Muihin kahteen tämän vuosituhannen Maiden-albumiin verrattaessa kyllä tämä teos kokonaisuutena nyt Dance Of Deathin voittaa, mutta uutukaiselle eli A Matter Of Life And Deathia vastaan on tämän albumin parempi olla sanomatta mitään. On se kuitenkin sen verran mahtava kiekko, mutta se onkin sitten toinen juttu....
Pisteet vielä upeasta kansitaiteesta, joka harmi vain jäi Riggsin viimeiseksi näytöksi tämän bändin kansitaiteissa.
Ja näin loppuun propsit ja papukaija merkki sille, joka jaksoi lukea tämän pätkän alusta loppuun
Yksi asia jonka haluaisin tässävaiheessa mainita on se, että juuri tässä levyssä on mielestäin jotain ainutlaatuista. Semmoista erikoista vetovoimaa, jonka vuoksi jostain syystä tunnearvoni kyseistä albumia kohtaan on poikkeuksellisen suuri. Tiedä mistä tuokin johtuu, mutta niinpä se vain sattuu olemaan. Liekö syynä se, että levy sattui olemaan ensimmäinen ”itse” ostamani Maiden-levy No joo....Annetaan olla. Anyway: Ideana olisi taas arvostella kyseinen teos ja katsoa, että mitä saadaan tulokseksi. Viimeisten muistikuvieni mukaan ei albumi ainakaan kovin heikolta tunnu ja Dance Of Deathin se ounaa meikäläisten kirjoissa mennentullen. Katsotaan kuitenkin että mitenkäs tässä tulee käymään:The Wicker Man:
Ja ensimmäistä viedään... Monella muullakin Maiden levyllä on totuttu kuulemaan suorastaan räjähtävän energinen aloitusbiisi, ja niin kuulemme tälläkin. Kappale alkaa siis suorastaan lihaisalla ja monen tahon mukaan Judas Priestiltä pöllityllä riffillä. Pöllitty tai ei: auta armias Juutas kun potkii, ja tästä kuuluu kiitos niin säveltäjille kuin muhkeille ja toimiville soundeille. Kun biisinkin päällisenä kirjoittajana näkyy olevan Smith, niin ei kai ole vaikeaa olettaa, että itse riffikin on samaisen herran kynästä
Ohhoh. Heti lähti armoton laukeaminen sekä erityismaininta suorastaan mahtavalle rumpusoundille, ja varsinkin basarille. Kyllä tippuu pölyt lampuista kun tätä pääsee kunnolla luukuttamaan! Ei hertskuukkeli kyllä Shrinley todisti olevansa se mies siellä miksauspöudän takana. Basso on ehkä meikäläisen korvaan hieman taka-alalla mutta whateva. Jatketaan: Riffin jyrätessä yksinään muitakin soittimia alkaa yhtymään mukaan kunnes varsin pian Nickon tomien paukuttelujen saattelemana mennään jo täydellä teholla. Kpt. Dickinsonkin pääsee pian pulkkaan rietaisaan ja aijai kun on mahtanut Irskan faneille maistua Dickinson parin Blaze-aikaisen levyn jälkeen. Ja on syytäkin maistua. Herra vetää jälleen niin antaumuksella ettei jää paljoa moitittavaa. Dickinsonin paistatellessa parrasvaloissa muu bändi tyytyy kiskomaan tuttua settiään komppauksen roolissa, ja tässä kohti kiinnostokseni herätti Neekon työskentely. Mies tuntuu saaneen uutta puhtia sitten ankean Virtual XI:n polkemisensa, ja. mikäs sen parempaa. Kyllä se Neeko on yhä nykyäänkin se oikea mies siellä pallin päällä. Kertsi taas eroaa vähän muusta biisistä. Dickinson muistelee menneitä korkealta vetäessään kovan basarinjytinän ja kitaran tilujen tahdissa. Ehkä vähän powermaista menoa, mutta eipä tuo juurikaan häiritse. Biisin edetessä päästään melkeinpä sen kohokohtaan ja kirsikkaan, eli sooloon ja tälläkertaa kun kitaran ääressä on pitkästä aikaa H, niin eipä tulossa voi oikeastaan muuta tullakkaan kuin sitä kuuluisaa parhautta (ja sitä riittää!). Alkuun upeaa mutta ennenkaikkea raskaan kuuloista riffittelyä ja sitten improvisoidaan kuin viimeistä päivää. Lopputuloksena yksinkertaisesti miehen yksi tämän vuosituhannen parhaista sooloista (tai no eipä hän ole yhtään huonoa sooloa tällä milleniumilla vielä tehnytkään No okei. These Colours Dont Run:n soolosta en niin paljoa perusta mutta annetaan olla). Otsan alkaessa kuumottaa ja paidan ruvetessa kosteutumaan biisi etenee viimeisten kertsinhoilausten muodossa ja tässä tuleekin jo Uuden Uljaan Maailman yksi ikävä sudenkuoppa esiin, eli yksinkertainen kertsi, jota tupataan vain jostain ihmeen syystä toistamaan vähän liikaa. Tässä biisissä se ei vielä niin haittaa mutta etukäteen sanoen tulevissa se rupeaa jo ärsyttämään. Loppuun revitään vielä Dickinsonin hoilaukset instrumenttimyrskyn säestyksellä ja biisi loppuu upeasti vokalistin volinoihin ja viimeisten sävelten haipumisiin... Meikä tykkää. Lyhyesti: loistava biisi ehkä hivenen yksinkertaisella kertsillä ja lopun ehkä pienellä pitkityksellä, mutta muu hyvä kappaleen aikana korjaa ne viat mennentullen. Iso plussa soundeille sekä kitaroille. Siinä biisin sika, nauta ja jauheliha.
5
Ghost Of The Navigator:
Sitten vuorossa vanha suosikki ja levyn entinen ykkösbiisi. Nyttemmin innostus on vähän hiipunut ja kappale on kulunut, mutta ei biisi toki huono ole. Ei missään tapauksessa. Varsinkin kappaleen intro on aina uponnut meikäläiseen. Kertakaikkiaan todella kaunista kuunneltavaa, jossa Jannen utuiselta kuullostavat kitaramelodiat meinaavat vielä monienkin kuuntelukertojen jälkeenkin saada tuon silmäkulman vähän kostumaan... Ääh. Nyt meni lässyttelyksi. Mutta joo: Todella upeasti fiilistelevää ja toimivaa kitaroiden käyttöä from Three Amigos, joka ainakin meikäläisen kirjoissa nousee melkeinpä legendaarisen Somewhere In Timeltä löytyvän The Loneliness Of An Long Distance Runnerin alkumelodioiden tasolle. Tämäntasoisesta parhaudesta ei voida muutakuin huonontaa, mutta yllätys yllätys samoilla linjoilla mennään kun rumpujen tullessa mukaan siirrytään hienosti toimivaan raskaampaan nostatukseen ja pian ollaankin taas täydessä menossa jonka aikana kitaratkin pääsevät vähän jyräämään. Hmmm... Hieman odottamatonta, mutta mikäs sen parempaa. Toimii nimittäin pirun hyvin. Biisin myös hieman yksinkertaisemmat ja kivasti rimmaavat lyriikat osuu ja uppoaa meikäläiseen myös vallan mainiosti, joita Dickinson tapansa mukaan jaksaa vetää tiukalla mutta laadukkaalla otteellaan. ”I see the ghost of navigators..” kohta eli ykköskertsi vai mikä lie tuppaa tuntumaan vähän kuivalta vaikkakin omaa meikäläisen mielestä ihan mielenkiintoisen laulumelodian voimakkaine tulkintoineen, mutta sitten se jälkimmäinen eli pääkertsi on ihan eri maata. ”Take my hearth and set it free...” Meinasin sillon joskus ensimmäisillä kuuntelukerroillani purksahtaa itkuun (!) tätä kuunnellessani. Oli se vain niin kaunista...
”Where i go i do not know...” Kertausten jälkeen on kappaleen päällisen säveltäjän eli Mr. Gerssin vuoro heittää se kuuluisa soolo, eikä se tälläkertaa menekkään aivan plörinöiksi kuten meinasin jo odottaa. Livenä tosin tai ainakin Rock In Rion perusteella homma meni taas herran tavan mukaan päin p....petäjää, mutta niinhän ne melkeinpä aina (nyt kyllä tuli vähän turhaan dissattua Gerssiä Noei. Khyll se Gerskin on äijä, ja uudella levyllä (A Matter Of Life And Death) herran soolot ovat meikäläisen mielestä todella onnistuneita. Oikeaan suuntaan ollaan siis menossa). Tähänmennessä kappale on kerännyt oikeastaan pelkkiä ruusuja eikä risuille ole vielä oikein löytynyt tilaa. Nou hätä. Nyt niitäkin rupeaa ropisemaan. Jo viimeistään soolojen jälkeen alkaa jo hieman ärsyttämään kappaleen venytys ja pakollisen pitkityksen tunne, kun loppuun piti vielä tavan mukaan pakolliset kertsin hoilaukset pistää. Biisistä olisi saanut mielestäni paljon paremman, jos se oltaisiin lopetettu vaikka siihen soolojen kohdalle mutta ei. Surullista. Alku tuntui lupaavan jotain vähän erillaista mutta ei sittenkään. ”Intro > A > B > C > A > B > C > Soolo > A > B..” systeemillä mentiin ja pisteitä lähti. Outrosta sanon ainakin sen verran, että parempikin oltaisiin ehkä saatu mutta kyllä tuokin toimii. Kokonaisuutena melko kaksjakoinen biisi: alussa pelkkää parhautta mutta lopussa alkaa maistumaan puulta. Kuitenkin, reilut plussat mm: Yrittämiselle, temmonvaihdoksille ja niiden sovituksille, vokaaliosuuksille sekä Gerssille, joka teki ihan ok-tason biisin eikä tälläkertaa pistänyt sooloaan ihan p... pastillin päreiksi. 4-
Brave New World:
Ja sitten se nimibiisi.... Säveltäjänä Murray? Mahdoin joskus pitää kyseistä kappaletta herran hienoimpina teoksina mutta aika kului ja suosio odotetusti laski. Mitenköhän nyt käynee? Kappale alkaa melko samanlaisissa merkeissä kuin edellinenkin, mutta ehkä vähän ”taiteellisemmin” tai jsp
En tiedä, mutta kauniilla ja cleanilla linjalla jatketaan. Kuitenkin: Sävellystyö on upean kuuloista ja intstrumenttien nerokas käyttö ja sovitus oli allekirjoittaneelle silloin joskus jotain aivan ihmeellistä. Oikein sydämmestä meinas riipaista kun sillon vuonna kivi ja keppi Maidenin ollessa mulle ihan uusi asia pääsin ihan omassa hiljaisuudessaan herkistelemään Murrayn kitaramelodioiden, peltien naputusten ja Dickinsonin suorastaan voimaa uhkuvan tulkinnan tahdissa.... Ääh. Jaha. Syntikoitakin oli sitten saatu puskettua tuonne taustalle. Whatever. Alkavat olla jo niin tavanomainen asia tässä bändissä niin että turha repiä paitaa pois ja itkeä epätoivosta. Nostatuskohtakin on tälläkin kertaa harvinaisen onnistunut, kun haitsun naputusten lomassa päästään syvemmälle biisin sisään. Tähänkohtaan olisin kyllä Dickinsonilta kaivannut vähän äänen painostusta ala – Rock In Rio, mutta näillä mennään ja pitkälle. Sitten vaikka pari sanaa kappaleen lyriikoista, jotka toimii koko biisin halki allekirjoittaneeseen kuin se kuuluisa junan vessa. On muuten yks meikäläisen suosikki hoilausbiiseistä tämä, kun sanat osuu ihan saatanan hyvin ja äänialakin pysyy omalle äänelle sopivana Ei mennä liian korkealle nääs. Säkeistöissä ei sitten mitään ihmeellisimpiä. Bändi vetää tiukasti (erityismaininta rummuille. Menevää polkemista) ja perusmenolla jyrätään eteenpäin mutta kertsi sitten mahtaa olla koko levyn laiskin. Helpoimmalla keinolla päätettiin mennä ja ratkaisuksi pistettiin se munattomin, eli hoetaan biisin nimeä muiden kompatessa taustalla. Mutta mitäpä tähän mitään sanomaan. Sama ongelma kun tuntuu riivaavan melkein koko levyä. Kertausten aikana ei kyllä tapahdu mitään ihmeellisimpiä muutakuin se, että kappale vasta tuntui kunnolla ”heräävän”. En tiedä. Alussa ehkä vähän uneliasta menoa tai sitten vika on korvassa (joka lienee se syy ). Soolot ovatkin sitten intron kanssa kappaleen parasta antia, ja Jannen soolosta tykkään kyllä vähän liikaakin. Mahtaako olla yksi niistä harvoista kerroista, kun mies saa vähän fiilistä omaan sähellykseensä. Murray jatkaa myös samalla linjalla eli kunnon tiluthan se mies vetää, joskin upeat sellaiset. Tässäkohtaa myös taustakomppaukset kiinnittivät huomioni, vaikka yleensä jätän ne vähemmälle tarkkailulle. Tässäkö syy soolojen hienolle fiilikselle? Ääh en jaksa ruveta enään miettimään.. Tästä soolojen jälkeisestä melodiasta myös kivat plussat tai no turha oikeastaan mainitakkaan. Mainittavia melodian pätkiä biisissä olisi liikaakin. Tähänväliin taas kertsi kokonaisuutta rokottamaan kunnes tämäkin kappale lasketaan rauhaan alkumelodioiden ja Dickinsonin tulkintojen lomassa. Ei mitenkään yllättävää, mutta perskules kun toimii! Njaa. Kuten jo alussa sanoin, niin aikoinaan tykkäsin tästäkin kuin sika limpusta, mutta nyttemmin ei enään niin iske. Syynä varmaankin melko keskinkertainen kertsi ja se kirottu kaavamaisuus. Tähtihetkinä sanoisin kuitenkin levynsä parasta antia olevat lyriikat + Dickinsonin jykevä ote tulkinnan saralla, levynsä parasta antia oleva kolmen kitaran työskentely, kaunis intro ja muutkin kappaleen melodiat sekä kumpaisenenkin herran soolot. Jokatapauksessa toimiva live- ja klassikkobiisi kaikista virheistään huolimatta.4
Blood Brothers:
”We’re blood brothers, we’re blood brothers...” Hieno biisi. Vaati muutaman kuuntelukerran avautuakseen mutta niinhän ne “paremmat” biisit aina vaativatkin eikö vain? ”Kauniilla” linjalla jaksetaan edelleen jatkaa mutta tälläkertaa se hentous kantaakin melkein koko biisin halki, eikä suinkaan lopu pelkkään introon. Ja syystäkin. Onhan biisi Harriksen kunnianosoitus hänen omalle isälleen. Mutta kuitenkin: Kappale alkaa ainakin omasta mielestäni jokseenkin vähän turhalta mutta hyvältä kuullostavalla (kunnon ristiriitaa
)ja muusta biisistä irtonaisella tuntuvalla vaikkain jousia hyödyntävällä melodioinnilla. Tuntuu kuin olisi ihan eri kappale kyseessä. Onneksi biisi paranee heti yhden skitan ruvetessa herkistelemään upeaa melodianpätkää ja Brucen aloittaessa koskettavan tulkintansa. Aijai että toimii tähänhätään, siis noi perussäkeistöt. Kasvava fiiliksen tunne toimii, Dickinsonia ei voi muuta kuin hehkuttaa ja Harris/McBrain yhteistyö rulaa niinhyvin kuin toivoa saattaa.. Kertsikään ei ole mielestäni niin munaton kuin edellisessä biisissä vaikkakin samalla systeemillä mennään. Itseasiassa melko toimivakin ja muutenkin pieni jylheyden tunne on vain plussaa. Tulee muuten vähän The X-Factoryltä löytyvä 2.AM mieleen... Mutta joo. Väliin vielä vähän lisää melodioita jotka ovatkin oikeastaan tämän kappaleen suola. Ei yhtään enempää eikä vähempää kuin melkeinpä sitä parasta Harrista melodioiden saralla. Murrayn soolo sai kyllä vähän yllättymään, kun tuli jo melko aikaisessa vaiheessa, ja ei, ei huono sekään, jos joku sai semmoisen kuvan Tyypillistä vaikkakin hyvältä kuullostavaa Daveytä. Soolon jälkeen saamme kokea jälleen Rime Of An Ancient Marinerista ja Seventh Sonista väliosista tutut tilanneratkaisut, eli tempo lyödään minimiin ja sitten hiljaa herkistellään taustasoittimien jytinöiden lomassa. Tälläkertaa kuitenkin tämä hitaampi kohta jää totuttua paljon lyhyemmäksi, mutta silti sitäkin toimivammaksi. Jatkoa saadaan tuttuu tapaan lyömällä tiskille kerta toisensa jälkeen yhä parempia melodioita ja Dickinsonin ehkä vähän Jessemäisiä sepustuksia. Tässävaiheessa ainakin meikäläisen pääkopassa rupeaa ilmenemään vähän pientä tympääntymisen merkkiä. Kokoajan mennään melko hissuttelevalla ja samanlaisella fiiliksellä joka sitten aiheuttaa pientä tylsistymistä, muttei pahasti. Mitä helv...! Jannelta kerrankin vähän erillaisempi soolo sen perineisen hirveän asteikkojen sahaamisen tilalle. Tätä en kyllä osannut odottaa! Tuli ihan Lord Of The Fliessin soolo mieleen, ja se, on hyvä! Tästä mainiot propsit. Tämän jälkeen loppuun kiskottaessa viimeiset kertosäkeen rykäisyt vaikkakin tälläkertaa taustalaulun tuella kappaleen fiilis-mittari on kyllä hälyttävässä tilassa, että hyvä ettei housut pääse kastumaan. Kappale vain säteilee niin voimakkaasti semmoista upeaa mutta massiivista fiilistä, joka tekee tästä levynsä ehdottomasti parhaimman livebiisin imo. Rock In Rion versiointi on allekirjoittaneen mielestä täyttä hubaa alusta loppuun joten lieneekö turha sanoa, että tämän jos minkä haluaisin joskus livenä todistaa. Mutta njää... Todennäköisyysprosentti näyttänee melko pieneltä. Anyway: Loppu on mielestäni jälleen kerran täys napakymppi, vaikkakin pöllitty suoraan Fear Of The Darkista, eli paluu alun herkkin säveliin... Mjoo.. Loistava biisi. Melodiat, vokaaliosuudet, Neekon ja Harriksen yhteistyö, fiilis....Kaikki menee nappiin. Jopa vähän köykäisen kertsinkin ja yksitoikkoisuuden nielee ihan hyvin. Ehdottomasti levynsä Top-kamaa oleva kappale, joka saa ainakin allekirjoittaneet melkeinpä aina hyvälle tuulelle ja semmoisen typerän hymyn pärställe.5-
The Mercenary
Noniin.... Muutaman vähän rennomman biisin jälkeen aloituskappaleen tapainen räväkkä pala olisi ihan paikallaan, ja sehän passaa. Sopiva vaihteluhan tuppaa aina virkistämään. Edellisten biisien hienostelut ja upeat kuvioinnit heitetään nyt vähäksi aikaa vintille ja tilalle vähän aggressiivista ja alkukantaista ryminää. Alkuriffi on loistava. Toimii liiankin hyvin ja Nenän yksinkertainen kannujen paukuttelu antaa vain lisää voimaa kappaleelle. Dickinsonkin on melko nopeasti menossa mukana eikä mies tälläkertaa itseään säästele. Raakaa menoa josta meinaa tulla ihan No Prayerin aikainen ”harakka” Dickinson mieleen. ”No where to run...” kohdassa päästään taas vähän hengähtämään muttei pitkäksi aikaa, kunnes ollaan jo kertsiä puhki rassaamassa. Tässäpä taas biisin se ikävin heikkous ja samalla koko levyn yllä oleva kirous. Eikö se ole selvää, että purkastakin menee maku kun sitä puree tarpeeksi kauan, ja vielä helpommin tämäntyyppisestä yksinkertaisesta kertosäkeestä. Ei sinänsä etteikö se olisi huono. Vokaaliosuudet nyt päällimäisenä heikkoutena. Lyriikat siis todella mielikuvitullikset. Perussäkeistöt ovat kuitenkin tämän biisin kantava voima... Aahh! ”Iron will, iron fist. How could it have come to this!” Voimaa! Sitten soolot. Murray vetää ensimmäisen, melko lujat tilut. Joskus en tykännyt tästä, ja näyttää siltä etten tykkää vieläkään. Smithin herranen aika vasta levyn TOINEN on taas ihan eri maata. On muuten meikäläisen mielestä herralla aivan liian pieni rooli tällä albumilla. Onneksi seuraavilla levyillä asia on korjattu. Saisi herra vetää vaikka kaikki bändin soolot heh heh...
No ei sentään. Soolojen jälkeinen väliriffi tuntunee jokseenkin turhalta mutta ”valmistaa” samalla hienosti tulevaa viimeistä kertsiä varten, jossa soiton äkkiä loppuessa Dickinson murisee vokaalejaan. Kyseinen kohta Rock In Riolla aiheutti meikäläiselle musikaallisen orgasmin, kun Dickinson huudatti tällä neljännesosa miljoonaa brassia. Loistavaa! Heh huomasinpas juuri että on tässä matkanvarrella tullut vähän mainostettua saman bändin Rock In Rion keikkaa. Mikäs siinä. Kova live, ja kyseisen albumin biisit toimivat siinä loistavasti. Jos et vielä omista, niin osta! Mutta palataksemme asiaan, niin biisi on lähestymässä loppuaan. Itse lopetus on taasen täys napakymppi. Tuo meikäläiselle jollaihn sairaalla tavalla Metallican. Mutta joo. Kaikenkaikkiaan omasta mielestäni upea kappale, joka nyt on jäänyt vähän pimentoon. Dickinson on tulessa, kitarointi on rautaa ja kappaleen paikka parin lässyttelybiisin jälkeen mitä ihanin. Show ’em no fucking fear!4
Dream Of Mirrors.
Ja sitten suoraan asiaan... Lyhyesti: intro sukkaa, piste. Ei vaan toimi mulle tämmöiset ”suoraan lauluun” tyyppiset introt. Varsinkaan tämäntyyppiset. Muutkin soittimet kuullostavat omaan korvaani hiukkasen liian vaisuilta. Pieni raskaus ja Dickinsonin pois jääminen olisi voinut tehdä qutaa, tai ei sittenkään. Paska mikä paska joten annetaan olla ja mennäänpä eteenpäin. Varsin pian ollaankin sitten ihan eri biisissä kun sukellamme hämyisten kitaramelodioiden saattamana syvälle kappaleen melko clean-voittoisiin ja temmoltaan rahallisiin säkeistöihin. Ai perhana kun nyt tipahti! Jannen hieman psykedeellisiltä kuullostavat kitaran näppäilyt sekä Dickinsonin kappaleen fiilistä tukevat vokalisoinnit muodostavat yhdessä semmoisen tunnelmallisen atmosfäärin (vai mikä lie. whatever) että ei pappi Juutas ja seitsämän pirullista enkeliä jos nyt ei olla biisin pahaissa hetkissä. Tottavie, siellä ollaan. Ehdottomasti kappaleen parasta antia nämä rauhallisemmat perus-verset. Sanatkin ovat tässä biisissä myöskin maininnat arvoiset, vaikkakin aihe pyöriskelee taasen vaivaavien unien ympärillä (Infinite Dreams, Benjamin Breeg anyone?). Mahtaako Harrisilla itsellään olla jonkinsortin uniongelmia, kun aihe näyttää olleen suht kivassa käytössä
No ei. ”The dream is truee...” Taka näpytinäp takati tak näpyti näp hmm hmmmm hm... ”I only dream...” kohdasta tai helpommin sanottuna kappaleen vähän raskaamman puoleisesta kertsistä tykkään myös, tai itseasiassa melko paljonkin. Kivat plussat biisille täytyy antaa myös hyvin jännelletystä rakenteesta sekä eri temmonvaihdoksille ja niiden sovituksille, jotka rulaavat paremmin kuin itse Davey-poijan kitaransoitto parin kaljan jälkeen Todellakin. Virvelin tullessa mukaan ja tunnelman alkaessa painostuessa alkaa fiilikset vain kasvavat kunnes bändi lyö kaasua ja sitten mennään eikä meinata. ”Lost, in a dream of mirrors....” Ei jumaliste! Ihanaa kirjoitella näitä arvosteluja ei ehkä teidän, mutta ainakin allekirjoittaneen kohdalta. Joskus pidin kyseistä kappaletta levynsä yhtenä väliinputoajana, mutta nyt kun vihdoin ja viimein pääsin syventymään biisin koukeroihin ja sen sisimpään, niin palapelin palat loksahtivat vihdoin ja viimein kohdalleen ja tajusin, että kuinka hieno kappale onkaan pitkään nököttänyt ison nenäni alla minun ollenkaan sitä tajuamatta. No, parempi möhään kuin ei milloinkaan kuten sanontakin kuuluu. Dickinsonia ei voi muutakuin ylistää, melodiat tuntuvat vain paranevan kappaleen edetessä ja Harris/McBrain duo järisyttelee pölyjä kattokruunusta. Tähänasti en ole kappaleesta vielä kovin pahaa moitittavaa vielä löytänyt köykäistä introa lukuunottamatta, mutta ainakin meikäläisen mielestä viimeistään jo soolojen kohdalla alkaa iskemään pieni puudutuksen ja tylsistymisen tunne. Sama homma kuin Ghost Of The Navigatorissa, eli kappale ei kanna vain loppuun asti mutta silti sitä on jaksettu vääntää ja vääntää hieeeeman pidemmäksi samoja säkeistöjä jauhamalla. Harmi, sillä tällä olisi voinut olla mahiksiakin päästä levynsä aatelistoon mutta sitten päätettiin vääntää kappaleelle lisää kestoa jotta saataisiin mukaan vähän ”eeppisyyttä”. Pah. Toimisi paljon paremmin jos pituudesta oltaisiin leikattu vähintään sen parisen minsaa pois. Hienoja kohtia löytyy paljonkin juu, mutta se ei todellakaan ole kiitettävän kappaleen merkki se, jos kyseistä biisiä kuunnellessa kuuntelijan päässä rupeaa skip-nappulan ikävä haamu kummittelemaan. Kuitenkin: Ihan ok-tason kappale, jost parhaimpina hetkinä voisin mainita ainakin kappaleen fiiliksen, perus säkeistöt , nopeampi kohta ratkaisun, ja bändin (erityisesti Dickinsonin, Neekon ja Gerssin) varman työskentelyn. Ja ai niin: Soolosta en sanonut vielä mitään. Hätäisen oloista perus-Gerssiä sekin, joten turha uneksia mustasta ja valkoisesta sen vuoksi.Ennen olisin antanut kolme miikan, mutta avautumisen johdosta annankin huikeat 3.5
Fallen Angel:
Sitten albumin se toinen rokkeri: Langennut enkeli. Silloin joskus kun sain tämän albumin kuunteluuni, niin tämäpä tämä sattui olemaan yksi silloisista suosikeistani, ja viimeisten muistikuvieni mukaan ei se ole ainakaan huonommaksi mennyt. Erittäin vähän kulunut kappale meikäläiselle. Aihekkin on tälläkertaa sopivasti vähän ilkeämpi kun laulunkohteena sattuu olemaan taas demonit ja muut ölliäiset. Ja päällisenä säveltäjäkin kun näyttää olevan itse iso-H, niin mitäpä muuta voisimmekaan unelmoida kuin Moonchild kakkosta. No ei sentään
Mutta anyway: Vähän samaa fiilistä löydän tästä kipaleesta kuin tuossa ylhäällä mainitusta. Ei mennä kuitenkaan vielä asioiden edelle ja aloitetaan kappaleen alusta, joka on lyhyesti loistava. Kauniit ja tunnelmalliset pimputus-introt hus helvettiin ja tilalle taas kunnon perinteistä hevi-mättöä, ja senhän Maiden osaa. Riffi toimii, Neekon rumpuriffittely toimii, fiilis toimii... Saatana. Eihän tästä puutu mitän Dickinson ei ole ehkä aivan terävimmillään, ja varsinkin ”You and only God will know...” kohdassa herran kiekumiset kuullostavat ainakin meikäläisen korvaan vähän väkinäisiltä. Onneksi kertosäe on taas suorastaan pirullista menoa alusta loppuun, ja vielä meikäläisen mielestä jopa perhanan helposti tarttuvakin. Kitarat komppaa, basso kuullostaa JA tuntuu sopivasti raskaalta ja Neeko läiskii kannuja miten parhaiten osaa. Aaahh... Tuntuu! Hail! Dickinsonin kiljaistessa ”Cos i’m the chosen oooneee!” kurvailemme kohti sooloja, joita tällä kappaleella onkin mukavasti kolme kappaletta, eli yksi jokaiselta amigolta. Ekan ja parhaimman vetää tietenkin H, sitten Murray ihan kivan ja lopuksi Gerssiltä jotain ihmeellistä, mutta kas kummaa: fiilis on upea. Jotenkin jopa ilkeän kuuloinen. Lussat tästä. Kertosäkeisiin lopetus on tuttu, mutta samalla yleensä jopa turvallinen, mutta lopun venytys ja ”Jea jea!” huudot on ihan must. Tuli kyllä jotenkin The Evil That Men Do nuista huudoista mieleen. Uusiokäyttöä? Ihan sama. Kunhan kasseille potkii tarpeeksi kovaa niin minä en välitä. Huh! Ei ihan Moonchild part. kakkosta tullut, mutta melko lähelle pääsi. Lyhyesti albuminsa parhaita biiseä Pajumiehen ja Veriveljien ohella, jonka hyvien puolien kuvaamisen käytän kahta sanaa: ”Jytä!” ja ”Hail”. Jokaiselle luvattakoon vapaus tulkita nuo miten tahtoo. 4.5
The Nomad:
Hoh hoijaa. Tässäpä taas yks biisi joka ei ole oikein auennut allekirjoittaneelle kokonaan sitten koskaan. Varmaan johtunee vähän liian vähällisestä kuuntelusta, sillä ihmeen vähän olen kuunnellut tämän albumin loppupuolta, vaikka levy onkin ollut suht koht ahkerassa pyörityksessä. Jostain syystä aina on vain tullut lopetettua siihen The Mercenary – Fallen Angel välimaastoon. No, ei itkut auta joten katsotaan että kuinkas paljon mehua saadaan tälläkuuntelulla kyseisestä kappaleesta irti. Kappale starttaa pitkästä aikaa hieman itämaisissa merkeissä ja tälläkertaa tarinan aiheena on heppu nimeltään Nomad, tai nopeasti suomennenttuna paimentolainen hieman kauempaa idästä. Itse kappale taas alkaa mitä parhaiten. Raskas riffi,-ja rumpukomppi combo osuu ja uppoaa kuin itämainen sapeli lämpimään voihin eikä meno muutu ainakaan yhtään huonommaksi perus-versejen tunnelmoivien kitaranmelodioiden tanssien tahdeissa. Ilmassa leijuskekee taas pitkästäaikaa kivasti pieni maagisen itämaisuuden tunne ala – Powerslave joten hyppää erämaalaivan selkään sillä taas mennään. Tähänasti kaikki on ollut vielä hyvin, mutta kertosäe taas..... Ei vaan yksinkertaisesti toimi. Dickinsonin kiekunnat tuovat mieleen pahasti kiimaisen pässin (!) eivätkä lyriikatkaan ole mitään parasta herkkua. Ei edes hernerokkaa. Yritetään vain todistella, että kuinka karu äijä tämä kyseinen paimentolainen oikein on. ”Not just my cup of tea” voisi kai sanoa. Anyway: Raivolla paahdetaan eteenpäin ja kököistä kertseistä huolimatta kokonaisuus toimii erinomaisesti. Väliin heitellään mausteeksi vähän määkimistä ja pari sooloa, joista ensimmäinen (Smith?) tuotti allekirjoittaneelle pienen pettymyksen, eikä seuraavakaan eli Gerssinkään mikään leukaa tiputtava ollut. Onneksi tulossa on jotain vähän mehukkaampaa, kun pääsemme muutamine säkeistöjen rassausten jälkeen biisin syvimpään eli sen instrumentaaliseen väliosaan. Tälläkinkertaa herrat päättivät käyttää Seventh Sonista ja Rimestä tuttuja tilanneratkaisuja eli pitkiä, hidastempoisia fiilistelyjä, jotka toimivat mainitsemissani kappaleissa paremmin kuin hyvin. Tälläkertaa kuitenkin luvassa on jotain perin mahtavaa. Monien tämänkin lautalaisen mielestä seuraava kohta on bändin paras instrumentaalinen kohta, eikä meikäläisenkään mielipide ole kaukana jäljessä. Ainoastaan Seventh Sonin lopun revitykset kiilaavat tämän mahtavuuden ohi. Päästäkseni alkuun, täytyy minun sanoa yksi hyvin tärkeä elementti tässä mittavassa kokonaisuudessa, ja sen elementin nimi on Murray. Upeita melodian koukeroita herra on kyllä kertakaikkiaan saanut aikaan ja varsinkin itse miehen sooloilut ovat nyt kaikessa yksinkertaisuudessaan ja lyhyydessään kunnon musikaallinen orgasmi, josta on paha panna paremmaksi. Jottei homma karkaa liialliseksi kehumiseksi, niin sanon, että pistäkää kyseinen kappale soimaan siitä neljän ja puolen minuutin kohdalta ja antakaa itse musiikin puhua minun puolestani. Asiasta toiseen: maanpinnalle laskeutumisen olisi kyllä voinut hoitaa jotenkin paremmin. Ratkaisu tuntuu ainakin näillä fiiliksillä jotenkin turhan raa’alta tai keskinkertaiselta. Lopetusratkaisukin eli pistämällä alussa toimivat tykitykset lepoon laskemiseksi on mielestäni myös huono valinta. Jokin hieman mahtipontisempi ja eeppisempi ratkaisu olisi ollut kai enemmän meikäläisen makuun, mutta turha valittaa. Ohhoh. Katsottuani kappaleen kokonaiskestoa huomasin, että kylläpä meni reilut yhdeksän minuuttia kuin siivillä vain. Alussa puhun muistaakseni jotain avaamattomuudesta ja vähäisestä kuuntelusta mutta paskat. Tarkempi kuuntelu ja analysointi avasi sokean silmät ja tässä sitä ollaan uusi upea helmi löydetty. Kivaa
Kertakaikkiaan upea biisi, muttei kuitenkaan ihan täysi kympin kappale, sillä huono kertsi ja muut pikkuviat rokottavat sen verran, että arvosanaksi saadaan:4+
Out Of The Silent Planet:
Hmmm… Tämäkin kappale on ollut meikäläiselle aina jotenkin outo viisu. Pakollinen Maiden radiohittibiisi, joka on jostain syystä jäänyt hieman unohduksiin, tai ainakin mitä minä olen nähnyt. Outoa. Mutta njää. Rehellisesti sanoen en ole kyllä koskaan oikein pitänyt tästä sävellyksestä joten sen arvosteleminen tulee olemaan omalta kohdaltani vähän vaikeaa. Pyritään saamaan tämä mahdollisimman nopiaan valmiiksi jotta sinä että minä raskas lukija säästymme molemmat erittäin suurelta tuskalta joten... Biisi omaa mielestäni jotenkin jännän intron. Se tuntuu olevan kuin jostain ihan eri kappaleesta mutta mikä oudompaa: Se ei ainakaan omasta mielestäni edes kuullosta oikein Maidenilta. Kaikelta muulta kuin Maidenilta. Jos kuulisin tämän pätkän ensimmäistä kertaa tietämättä sen esittäjää, niin tuskinpa veikkaisin artistia ”Irskaksi”. Kuitenkin, mulle olisi kyllä ollut ihan sama vaikka tämä oltaisiin jätetty pois, vaikka pieni vaihtelevaisuus ja muutos tekeekin pelkkää hyvää tämänlaiselle hieman kaavoihin kangistuneelle kaltaiselle bändille. Brucen astuessa sisään loppuu tämäkin lysti ja kyseisen herran toistaessa biisin nimeä seuraavat reilut kymmenen sekunttia saadaan selville, että mitä onkaan tulossa seuraavat pitkät kuusi minuuttia: Junkkausta, rassausta ja saman paskan jauhantaa. Nyt tässä tätä kappaletta kuunnellessani ei käteen jäänyt oikeastaan muu kuin iskevä ja helposti omaksuttava kertsi, joka jo viimeistään odottaa, että kappale on sävelletty pelkästään jonkinmoisen hittibiisin saamisen pohjalle. Itse kertosäe taas suureksi yllätykseni näin kokeneempaankin kuuntelijaan... Mitä helv. Toimii? Rasittavasta laukasta huolimatta fiilis on mahtava ja jylhä. Melkeinpä eeppinen. Vaikka kappaleen kertosäe onkin melkoista yhden lauseen runkkausta ja varsin innokasta sellaista, niin voi voi tunnelmassa on onnistuttu hämmästyttävän hyvin. Harmivain että missään muussa kohti kappaletta en saa läheskään näin paljoa irti. Normaalisäkeistöt ovat meikäläisen korvaan melko tylsiä, teknisesti biisi ei tuo mitään uutta eikä bändinkään soitanto tarjoa mitään sen ihmeellisempiä. Jopa outrostakin ollaan saatu harvinaisen epätoimiva. Ääähh... Kokonaisuutena albuminsa ehdottomasti huonoin kappale, josta ilman sen rokkaava kertosäettä en kykenesi löytämään oikein mitään maininnan arvoista.
2+
The Thin Line Beetween Love And Hate
Näin alkuun haluan vain sanoa oman merkityksettömän ja turhan kommenttini, joka kuuluu, että kappaleen idea tai nimi nyt kuullostaa omaan korvaani jokseenkin tyhmältä. Ohut linja rakkauden ja vihan välillä? No, ei nimi miestä pahenna tavataan sanoa joten katsotaan että mitä tuleman pitää. Olipa kerran eräs lautalainen, joka tuppasi muistaakseni sanomaan omassa Brave New World albumin arvostelussaan tämän kappaleen kohdalla, että: ”Tätä kappaletta joko rakastaa tai vihaa”. Näin se varmaan meneekin, tai ainakin mitä minä nyt muistelen. Melko kaksijakoista kommenttia siis on kyseinen biisi haalinut. Jotkut rakastaa, jotkut vihaa. Itselläni tämä on mennyt vähän hassusti, sillä on ollut aikoja, jolloin olen pitänyt kappaletta albuminsa hienoimpana teoksena, ja on ollut aikoja jolloin se on ärsyttänyt minut suorastaan raivon partaalle. Melko fiiliksenmukaan toimiva kappale siis, joten enpä uskaltaisi veikata, että kuinka hyvin biisi uppoaa näillä fiiliksillä. Itse kappale taas on vähän edeltäjänsä kuuloinen, eli ei oikein kuullosta ihan siltä minun tuntemaltani Maidenilta. En oikein kykene löytämään juuri niitä tekijöitä, joista se Maiden oikein minulle tutuksi tuli. Ensimmäiset kaksi minuuttia tuntuvat omaan korvaani jotenkin sekalaisilta, eikä mitään kunnon otetta kokonaisuudesta meinaa oikein millään saada. Toimivia kohtia ja huonoja kohtia löytyy sieltä täältä joita en juuri nyt jaksa kovin kummemmin analysoida mutta kokonaisuus halkeilee ikävästi. Huonoina puolina sanottakoon ainakin nyt paikoitellen ärsyttävältä kuullostavat laulumelodiat ja munattomat tusinariffit. Neekon takomiset taas pitää kyllä nostaa pinnalle, ja kertosäkeestä sen verran, että se on hieno. Dick vetäätunteella upealta kuullostavia lyriikoita ja näyttää kaikenmaailman Uusille Uljaille Maailmoille ja Palkkionmetsästäjille, että miten kertosäkeestä saadaan mielenkiintoinen. Seuraavat pari minuuttia menee saman jauhaessa jonne väliin pusketaan pari sooloakin (Murray – Smith – Murray ? Can’t say for sure) kunnes ollaan menty jo yli kappaleen puolenvälin ja uppoamme pikkuhiljaa mystisen tuntuisiin rauhallisempiin fiilistelyihin. Sähköskittan melodiat kuullostavat tässäkohti jo hieman paremmalle ja muutenkin yleisilme on paljon alkuosioita reippaampi, mutta miinusta on kyllä annettava taustan chrorus-efekti sointukomppailuille. En vaan nyt jaksa tämmöisiä. Lopetus on sitten mainio, kun viimeisten sävelten hiipuessa lasketaan tämäkin kappale hianosti lepoonsa..... Ääh. En nyt jaksanut arvostella tätä sekä edellistä kappaletta aivan täydellä teholla, mutta kunhan kukin sai jonkimoisen kuvan siitä, että mitä minä niistä oikein olen mieltä, niin olen tyytyväinen. Mutta sitten tästä kappaleesta sen verran, että ainakaan tälläyrittämällä biisi ei vaan oikein tärpännyt. Joitain ihan kivoja kikkoja oltiin kyllä saatu kaikkeen tuohon reiluun seitsämään minuuttin puskettua, mutta kokonaisuus jäi kyllä valitettavan amatöörimäiseksi. Jos tämä on joku yritys Maidenilta tehdä uutta, niin paljon mielummin kuuntelen kyllä sitä tutumpaa ja turvallisempaa Neitoa kuin tämmöistä munatonta roskaa. No, hyvä että yrittivät sentään, ja yrittämisestähän oppii, kai.
2.5
Keskiarvo: 3.85
Näin. Keskiarvoksi saatiin se mitä osasinkin vähän odottaa. Hyviä biisejä on levy täynnä ja kokonaisuus olisikin ollut huomattavasti parempi, jos poijat olisivat malttaneet jättää kaksi viimeistä filleriä pois ja jättää ne arkistoihin pölyttymään tai vaihtoehtoisesti vaikkapa B-puoliksi. Onneksi kaikkea ei tarvi kuitenkaan kuunnella, kiitos siitä. Kuitenkin: Minä henkilökohtaisesti pidän tästä levystä, kuten jo tuossa alkupuheessa mahdoinkin jo mainita. Albumilla on kivasti semmoista pientä piristävää nuoruudeninnon tapaista kiihkoa, joka johtunee kai H:n ja Dickinsonin paluusta takaisin bändiin, ja tämän albumin kuunnelleena täytyy minun kyllä pakko sanoa, ettei vanhuus ole kyllä paljoa tätä bändiä huonontanut. Päinvastoin. Dickinsonin ääni tuntuu vain paranevan ajan saatossa, Harris/McBrain kaksikko jyrää edelleenkin ja vaikkei jäljellämainittu olekkaan enään ihan SiT:n aikaisessa vedossaan, niin kyllä nykyjäänkin herran kannutelut todistavat sen, että kyllä se McAivo on se oikea rumpali tälle bändille. Eikä sovi unohtaa tietenkään itseä The Three Amigosia. H:n panos ja kynä levyn sävellystyössä ja soitossa näkyy ja hyvin eikä Murrayn eikä Gerssinkään soitannot/sävellykset ole ainakaan tylsemmiksi menneet. Näin loppuun vielä positiivinen huomautus erinomaista ja hieman raskaamman puoleisista soundeista, joiden kiitos kuuluu bändin viimeisemmälle miksaajalle eli Kevin Shrinleylle. Hienoa työtä kertakaikkiaan. Muihin kahteen tämän vuosituhannen Maiden-albumiin verrattaessa kyllä tämä teos kokonaisuutena nyt Dance Of Deathin voittaa, mutta uutukaiselle eli A Matter Of Life And Deathia vastaan on tämän albumin parempi olla sanomatta mitään. On se kuitenkin sen verran mahtava kiekko, mutta se onkin sitten toinen juttu....
Pisteet vielä upeasta kansitaiteesta, joka harmi vain jäi Riggsin viimeiseksi näytöksi tämän bändin kansitaiteissa.
Ja näin loppuun propsit ja papukaija merkki sille, joka jaksoi lukea tämän pätkän alusta loppuun
Iron What? Iron Fucking Maiden! That's What!
-
maidenpoker
- Lentäjä-Ässä
- Posts: 1279
- Joined: Tue May 01, 2007 16:07
- Location: Kerava
Brave New World
The Wicker Man 5
+ tarttuva alkuriffi
+ kertosäe
+ vokaalit
Ghost Of The Navigator 5
+ intro
+ tunnelma tietyissä kohdin
+ temmonvaihtelu
+ kitarat
Brave New World 3
+ intro
+ kertosäe
- ohuet kitarasoundit
Blood Brothers 3-
+kertosäe
- avautuu huonosti
The Mercenary 5
+ alkuriffi
+ kertosäe
+ rummut
Dream Of Mirrors 2
+ kertosäe
- intro
- sanat
The Fallen Angel 5
+ vokaalit
+ melodia
+ sanat
The Nomad 5
+ kitarat
+ rakenne
+ tunnelma
+ Bruce
Out Of The Silent Planet 3+
+ intro
+ kertosäe
- kyllästyttää nopeasti
The Thin Line Between Love And Hate 5
+ alkuriffi
+vokaalit
+ rummut
+ kitarointi
The Wicker Man 5
+ tarttuva alkuriffi
+ kertosäe
+ vokaalit
Ghost Of The Navigator 5
+ intro
+ tunnelma tietyissä kohdin
+ temmonvaihtelu
+ kitarat
Brave New World 3
+ intro
+ kertosäe
- ohuet kitarasoundit
Blood Brothers 3-
+kertosäe
- avautuu huonosti
The Mercenary 5
+ alkuriffi
+ kertosäe
+ rummut
Dream Of Mirrors 2
+ kertosäe
- intro
- sanat
The Fallen Angel 5
+ vokaalit
+ melodia
+ sanat
The Nomad 5
+ kitarat
+ rakenne
+ tunnelma
+ Bruce
Out Of The Silent Planet 3+
+ intro
+ kertosäe
- kyllästyttää nopeasti
The Thin Line Between Love And Hate 5
+ alkuriffi
+vokaalit
+ rummut
+ kitarointi
^Ensimmäinen meni vielä läpi, mutta toinen on jo vähän liikaa. Ota mallia noista muista arvosteluista jos niitä mielii kirjoitella, tuollaisilla kun ei käytännössä ole mitään annettavaa.
"The nightmare corpse-city of R'lyeh was built in measureless eons behind history by the vast, loathsome shapes that seeped down from the dark stars. There lay great Cthulhu and his hordes, hidden in green slimy vaults."
Dark Days Ahead
DDA@Facebook
Dark Days Ahead
DDA@Facebook
90-luvun alku näki kahden erinomaisen heavylaulajan eroavan leipäpuustaan ja suuntaavan soolouralle. Molemmat korvattiin varsin keskinkertaisilla vokalisteilla, ja fanilaumat odottivat malttamattomina sankareitaan palaamaan kotiin. Molemmat palasivatkin, ja tulokset olivat mairittelevia: bändit saivat aikaiseksi parhaat levynsä yli vuosikymmeneen (toinen jopa kahteen). Kyseessä olivat - lienettekin arvanneet - Iron Maiden ja Judas Priest.
Dickinsonin kanssa paluun Maideniin teki myös Adrian Smith, joten vuosikaudet latenttina uinunut kiinnostukseni kohosi n:nteen potenssiin. Arvelin, etteivät kundit kehtaisi tuutata keskinkertaista levyä ulos varsinkaan nyt kun klassinen kokoonpano oli jälleen koossa (lisättynä Gersillä, jolle herrasmiehet eivät ilmeisesti kehdanneet antaa monoa Smithin tultua taas messiin). Eikä sieltä keskinkertaista tullutkaan, vaan kovin IM-platta sitten 7th Sonin päivien.
Yleisesti ottaen Brave New World merkitsi biisien pitenemistä ja muuttumista "progehenkisemmiksi". Tuottajanpallin Martin Birchiltä valloittanut Kevin Shirley ruuvasi BNW:lle oivaa äänenpainetta, selkeää mutta voimakasta. Kokonaisuus on siinä mielessä tasainen, että vaikkei yhtään hallowedbethynamea levyltä löydy, ei siellä ole turhia täyteraitojakaan. Muutamia suosikkeja jokainen varmaankin osaa nimetä, minulla niitä ovat vaikkapa Ghost of the Navigator, Brave New World, The Nomad ja Thin Line Between Love and Hate (Jeesus niitä lopun kitaramelodioita). Wicker Mankin potkii kelvosti, vaikken biisin tunnelmasta mitään samannimiseen elokuvaan viittaavaa löydäkään. (Erinomainen leffa muuten, siis se alkuperäinen 70-luvun raina. Siinä on mainion kipeä tunnelma.)
En varmastikaan ollut vähemmistössä, kun toivotin riemumielin tuhlaajapojat takaisin Rautaneidon hellään syleilyyn. Tärkeintä oli kuitenkin se että luomisvoimaa tuntui piisaavan ja 90-luvun laihat vuodet olivat kuin muisto vain.
Dickinsonin kanssa paluun Maideniin teki myös Adrian Smith, joten vuosikaudet latenttina uinunut kiinnostukseni kohosi n:nteen potenssiin. Arvelin, etteivät kundit kehtaisi tuutata keskinkertaista levyä ulos varsinkaan nyt kun klassinen kokoonpano oli jälleen koossa (lisättynä Gersillä, jolle herrasmiehet eivät ilmeisesti kehdanneet antaa monoa Smithin tultua taas messiin). Eikä sieltä keskinkertaista tullutkaan, vaan kovin IM-platta sitten 7th Sonin päivien.
Yleisesti ottaen Brave New World merkitsi biisien pitenemistä ja muuttumista "progehenkisemmiksi". Tuottajanpallin Martin Birchiltä valloittanut Kevin Shirley ruuvasi BNW:lle oivaa äänenpainetta, selkeää mutta voimakasta. Kokonaisuus on siinä mielessä tasainen, että vaikkei yhtään hallowedbethynamea levyltä löydy, ei siellä ole turhia täyteraitojakaan. Muutamia suosikkeja jokainen varmaankin osaa nimetä, minulla niitä ovat vaikkapa Ghost of the Navigator, Brave New World, The Nomad ja Thin Line Between Love and Hate (Jeesus niitä lopun kitaramelodioita). Wicker Mankin potkii kelvosti, vaikken biisin tunnelmasta mitään samannimiseen elokuvaan viittaavaa löydäkään. (Erinomainen leffa muuten, siis se alkuperäinen 70-luvun raina. Siinä on mainion kipeä tunnelma.)
En varmastikaan ollut vähemmistössä, kun toivotin riemumielin tuhlaajapojat takaisin Rautaneidon hellään syleilyyn. Tärkeintä oli kuitenkin se että luomisvoimaa tuntui piisaavan ja 90-luvun laihat vuodet olivat kuin muisto vain.
Kuulapsi, kuule Taika-Jimin huuto
Kuulapsi, avaa seitsemäs hylje
Kuulapsi, avaa seitsemäs hylje
-
OsmaGunner
- Kundalini
- Posts: 3117
- Joined: Sun Mar 13, 2005 0:41
Maidenin ukot (Steve kai?) sanoi, notta jos 3 kitaristin systeemi ei olisi toiminut, se olisi ollut Adrian joka olisi lähtenyt.Dino wrote:(lisättynä Gersillä, jolle herrasmiehet eivät ilmeisesti kehdanneet antaa monoa Smithin tultua taas messiin)
Pyöräytähän Dino arvostelu No Prayerista. Sain FOTD -arvostelustasi sellaisen kuvan että et kauheasti pitäisi levystä. Itse pidän taas levyä Maidenin yhtenä kovimmista tuotoksista, joten olisi mukava lukea mikä siinä sinusta mättää. Albumihan on täynnä helmiä a'la Holy Smoke, No Prayer, Public Enema, Fates Warning, Run Silent..., jne.
Voisihan tuota naputella, kunhan muutaman kerran pyörittelee läpi ja keskittyy.OsmaGunner wrote:Pyöräytähän Dino arvostelu No Prayerista. Sain FOTD -arvostelustasi sellaisen kuvan että et kauheasti pitäisi levystä. Itse pidän taas levyä Maidenin yhtenä kovimmista tuotoksista, joten olisi mukava lukea mikä siinä sinusta mättää. Albumihan on täynnä helmiä a'la Holy Smoke, No Prayer, Public Enema, Fates Warning, Run Silent..., jne.
Lyhyesti kuitenkin lähinnä mätti biisien lyheneminen ja yksinkertaistuminen, tämän myötä tullut tietty "maanläheisyys" joka ei minusta bändille istunut. Smithin panosta kaipailin, olisin toivonut enemmän koukkua sävellyksiin ja melodisempaa otetta kitaraosastolle. Soundit juostenkustun oloiset. Mutta makuasioitahan ne, sanoi koira kun persettään nuoli.
Kuulapsi, kuule Taika-Jimin huuto
Kuulapsi, avaa seitsemäs hylje
Kuulapsi, avaa seitsemäs hylje
Jaahas, Bruce saatu takaisin mikrofoonin varteen ja Adrianillekin tyrkätty Fenderiä kouraan, ja asiallinen tuottajakin saatu palkattua. Näillä eväillä käynnistyi Maiden leirissä uusi millenium. Eihän näillä eväillä voi paskaa levyä tehdä, vai voiko? Read and find out...
The Wicker man
Oho, bon voyage tunne että olisin kuullut tämän riffin jossain ennenkin..
No introt ovat aina introja. Mutta kyllähän tästä selkeästi kuulee kuka on THE Maidenin laulaja, kaikki kunnia Blazelle ja Paulille joiden aikaisten levyjen kautta tutustuinkun kunnolla Maideniin, mutta kyllä Bruce on paras ratkaisu. Ja laulusta on karsittukin pois NPFTD/FoTD räkäisyys, hyvä hyvä. Ja perhana, tämä biisihän jyrää! Adrian paukauttaa meikäläisen korviin yhden raskaimmista sooloistaan, kertosäkeessä tarjoillaan elämän tosiasioita. Mutta rehellisiä jos ollaan, niin ei tämä iske enää yhtä kovaa kuin ensimmäisellä kerralla. Oikeastaan siihenkin on syynä se että on oppinut jo kuuntelemaan tämän biisin videon kera, joka on täyttä timanttia, helvata EDDIE polttaa kaikki ja pöllii autosi.. Nostalgia-arvo kuitenkin nostaa kappaleen arvoa, joten annetaanpa armollinen arvosana:
4
Ghost of the navigator
Voi pojat että minä tykkään meri-aiheisista kappaleista. Eipä varmaan edes Juha Föhr osaisi ennustaa myrskyä joka nousee hieman ennen minuuttia, perhana "now i'll make my final journey". 'Arrylle napahtaa tästä taas papukaijamerkkiä sanoituksista, ja Brucelle tulkinnasta. Kertosäkeessä ja sitä edeltävästä rivistä taas meikäläiselle tulee mielikuvia kapteenista jolla on eräänlainen viha/rakkaus suhde merta kohtaan "the sirens of the rocks, they beckon me", "take my heart and set it free, carried forward by the waves". Vaikka kuolema uhkaisi niin silti sydän kuuluisi merelle. Tässäkin kappaleessa sanoitus ohittaa tasossa sävellyksen, vaikkakin hienoja oivalluksia tässä on myös musiikillisesti esimerkkinä vaikka hieno intro.
4
Brave new World
Tuleekohan tästäkin taas "Daven paras biisi koskaan, ikinä missään"?
Ei sentään mutta ehdottomasti yksi parhaista. Ja tässä biisissä Bruce pääsee tosissaan laulamaan, ja" kyllä lähtee" (copyright: Kummeli). Davellahan on vissiin niin biisien kuin lastenkin kanssa ollut ajatuksena että ei se määrä ratkaise.. Mutta kyllä miehellä on yksi legendaarisimpia kitara soundeja koskaan ja täsmää soittotyyliin todella hyvin. Ei se ole aina siitä säröstä kiinni. Brucen hieno myyttinen sooloajoilta tuttu sanoitus on kyllä mainio täynnä hienoja kielikuvia "house of pain", "garden of fear".. Kertosäe nyt ei niin ihmeellinen ole mutta haiskahtaa liveksi suunnitellulta ja siinähän se toimii kyllä komeasti. Mulle ehdottomasti yksi rakkaimmista biiseistä jo siitä lähtien kun metalliliitosta ensimmäisen kerran kuulin. Tämäkin on kaikessa jylhässä tunnelmassaan hyvin kaunis kappale, alun toisto lopussa tekee hienon fiiliksen kaiken aikaisemman mahtavuuden päälle. Tässähän on kiteytettynä 6.min18.sek se miksi Maiden on paras.
5
Blood Brothers
Ja kolmas mini-eepos putkeen, hivenen alkaa jo olla ähky olo mutta annetaan tulla vaan. Tämähän on ihan täyttä Harrista introsta lähtien, hitusen sanotuksellisesti tulee x-factor aika mieleen. Monennenkohan kerran 'Arry kyseelee "what life is/means"? Mutta ei tämäkään mitään kuraa ole missään nimessä. Kaikki on kunnossa, tämähän on kuin Toyota Corolla, perusainekset kasassa mutta ei mikääm Ferrari kuitenkaan. Hieno soolo kuuden minuutin paikeilla on kaunista. Mutta toistoa ehkä hieman liikaa, eikä muutenkaan oikein sytytä.
3
The Mercenary
olikos tämä nyt se Predator-biisi..? Pieni hengähdys hetki pidempien kappaleiden välissä, mutta onko tässä biisissä muuta kuin pre-chorus ja kertsi? Pituutta kuitenkin likemmäs 5 minuuttia. Minuutin verran kertsin toistoa pois niin tämä olisi aivan murhaa tyyliin Judas be my guide. Josta päästäänkin levyn pieneen ongelmaan:aivan viiden pisteen lyhyttä rock repäisyä ei levyllä ole. Tässä olisi potentiaalia, mutta sitten taas lerpahtaa.. blaah... Daven soolo on kuitenkin varsin korvakarkkia.. Pisteytys saattaa tuntua tylyltä mutta pidetään linja tasaisena.
-3
Dream of mirrors
Ja nythän se järkäle pärähti soimaan *PAMPAM*, 9:21 Gers/Harris kaksikolta.. Ja jumaleissön painaa päälle koko ajan joko hiljaisella voimalla tai täydellä volumella, hiljaisten ja raskaiden osien vaihtelu on toteutettu hienosti. Kyllä täytyy myös kehua Gersin kitaramelodiaa joka soi taustalla esim.4:45. Jos Blood Brother oli Corolla niin tämä sitten varmaan diesel Volvo kun kunnon käynnistys tapahtuu vasta puolen välin jälkeen ja sittenhän jolkotellaan reipasta tahtia Steven ja Nenän johdolla. "Lost" kohdat ovat kyllä varsin metal ja lopetus hiljaisine venytyksineen on taas niin kaunista. Kappaleesta kertoo taas paljon se että kuunnellessa ei voi kirjoittaa eli ei ole toisesta sisään toisesta ulos tavaraa. "Scared to fall asleep and dream the dream again" ja Eddien kuva pilvissä. Jonkinlainen Fear of the darkin paranoiainen serkkuhan tämä taitaa olla.. Kuitenkin erittäin hyvä ja moniulotteinen kappale, yksi levyn parhaita..
4.5
The fallen angel
Albumin lyhyin kappale neljän minuutin pituudellaan. Ja se onkin juuri sopiva pituus tällä kappaleelle, aikamoista jyräähän tämä on made by H & H. Mielestäni Harris vetäisee yllättävän Bruce-maiset sanoitukset tähän väliin. Mielestäni parempi biisi kuin the Mercenary. "I am the chosen ooone!!". Kuulostaa aika hyvältä tuollainen raskas rummuttelu mitä Nicko tässä biisissä tarjoilee, mutta tämäkin biisi on niin vaikea arvioitava koska tämä on niin peruskauraa. Antaako perussuorituksesta 3, tasaisesta tylsyydestä 1/2, vai yleisen levyn tason takia 4/5.? Ja pitkällisen pohdinnan tuloksena arvosanaan vaikuttaa levyn rock biisien taso eli:
-4
The Nomad
Jos aikaisemmin hehkutin meriaiheisia kappaleita niin yhtä kovaa uppoaa itämaiset teemat. Ja Dave pääsee taas sooloilemaan mielinmäärin, joskohan päästäisiin lähelle Powerslaven soolon neroutta? Näilläkin melodioilla on joskus sormenpäitä kidutettu melkein verille asti. Biisi vetää tavallan Alex the greatit ja tarjoilee parastaan instrumentaalipuolella, hieman ennen viittä minuuttia alkavat soolot yms. ovat jotain sellaista minkä takia musiikki on niin hieno asia, helvetin hienoa ja yksinkertaista, orkestraatiota olisi voinut kyllä vetää vielä ehkä aivan hitusen verran kovemmalle. Mulle tämä on levyn parasta antia nimikkobiisin kera. Jos ette tykkää, oma menetyksenne..
5
Out of the silent Planet
Oho, nyt tuli samanlainen olo kuin olisi löytänyt seitsemän oikein-lottolapun.. Perhana, täällähän on tällainenkin kappale notta
. Iski aivan puskista ihan sanattomaksi, milloinhan viimeksi kuullut tämän? Tässähän olisi ollut vaikka singlebiisin aineksia ellei olisi näin pitkä (Okei Maidenin tapauksessahan pituudella ei ole väliä). Positiivisen kuuloisen alun jälkeen aikamoista mäiskettä, sanoituksista tulee mieleen maailmanlopun ajat vaikka Steve vissiin kertoi jossain että pienistä vihreistä miehistä tämä kertoo.. "the killing fields..etc", tässähän muuten todistetaan se että Brucen äänessä on myös aikalailla munaa, niinkuin siellä kuuluisassa kanalassa. Varsinainen ylläri kyllä tämä biisi..
4
The thin line between love and hate
Täytyy myöntää, tykkäsin tästä ennen tosi paljon mutta niinpä se mieli muuttuu. Aikamoinen sekametelisoppahan tämä on, hieno raskas intro ja kertsi mutta sitten väliin vissiin tullut joku Steve-pidennys, ajassa 5:30 ihan nättiä sooloilua johon biisi olisikin hyvä lopettaa aikaan 6:20, mutta ei sieltähän se vaan jatkuu.. Oikeastaan harmittaa kun tässä on hienot asiat koottu huonosti.. Mutta ai että tuo loppuvenytys Brucelta..
2
KA: 3.8
No joo, ei mun yksi tärkeimmistä levyistä sitten kärkeen kiilannutkaan, osa aikanaan erittäin hyvistä kappaleista hieman menettänyt hohtoaan. Mutta kokonaisuutena varsin hyvä levy, ei mitään aivan järkyttäviä tasoeroja. Jokunen vuosi sitten wicker man ja blood brothers olisivat kevyesti napanneet viisi pistettä kotiin mutta niin ne vuodet vaan mielipiteitä muuttavat. Positiivisinta oli Out of the silent planet, joka kyllä iski aivan puun takaa. Taidanpa pistää uudestaan tuleman, ja siinäpä päivitetty lista tällä hetkellä...
Iron Maiden: 4.125
Piece of mind 4.1
Seventh son of a seventh son:4
Somewehere in time: 4
-->Brave new world 3.8
Powerslave: 3,6875
Dance of death: 3.6666
The number of the beast: 3.625
Fear of the dark: 3.52
The x-factor: 3.34
The Wicker man
Oho, bon voyage tunne että olisin kuullut tämän riffin jossain ennenkin..
No introt ovat aina introja. Mutta kyllähän tästä selkeästi kuulee kuka on THE Maidenin laulaja, kaikki kunnia Blazelle ja Paulille joiden aikaisten levyjen kautta tutustuinkun kunnolla Maideniin, mutta kyllä Bruce on paras ratkaisu. Ja laulusta on karsittukin pois NPFTD/FoTD räkäisyys, hyvä hyvä. Ja perhana, tämä biisihän jyrää! Adrian paukauttaa meikäläisen korviin yhden raskaimmista sooloistaan, kertosäkeessä tarjoillaan elämän tosiasioita. Mutta rehellisiä jos ollaan, niin ei tämä iske enää yhtä kovaa kuin ensimmäisellä kerralla. Oikeastaan siihenkin on syynä se että on oppinut jo kuuntelemaan tämän biisin videon kera, joka on täyttä timanttia, helvata EDDIE polttaa kaikki ja pöllii autosi.. Nostalgia-arvo kuitenkin nostaa kappaleen arvoa, joten annetaanpa armollinen arvosana:4
Ghost of the navigator
Voi pojat että minä tykkään meri-aiheisista kappaleista. Eipä varmaan edes Juha Föhr osaisi ennustaa myrskyä joka nousee hieman ennen minuuttia, perhana "now i'll make my final journey". 'Arrylle napahtaa tästä taas papukaijamerkkiä sanoituksista, ja Brucelle tulkinnasta. Kertosäkeessä ja sitä edeltävästä rivistä taas meikäläiselle tulee mielikuvia kapteenista jolla on eräänlainen viha/rakkaus suhde merta kohtaan "the sirens of the rocks, they beckon me", "take my heart and set it free, carried forward by the waves". Vaikka kuolema uhkaisi niin silti sydän kuuluisi merelle. Tässäkin kappaleessa sanoitus ohittaa tasossa sävellyksen, vaikkakin hienoja oivalluksia tässä on myös musiikillisesti esimerkkinä vaikka hieno intro.
4
Brave new World
Tuleekohan tästäkin taas "Daven paras biisi koskaan, ikinä missään"?
Ei sentään mutta ehdottomasti yksi parhaista. Ja tässä biisissä Bruce pääsee tosissaan laulamaan, ja" kyllä lähtee" (copyright: Kummeli). Davellahan on vissiin niin biisien kuin lastenkin kanssa ollut ajatuksena että ei se määrä ratkaise.. Mutta kyllä miehellä on yksi legendaarisimpia kitara soundeja koskaan ja täsmää soittotyyliin todella hyvin. Ei se ole aina siitä säröstä kiinni. Brucen hieno myyttinen sooloajoilta tuttu sanoitus on kyllä mainio täynnä hienoja kielikuvia "house of pain", "garden of fear".. Kertosäe nyt ei niin ihmeellinen ole mutta haiskahtaa liveksi suunnitellulta ja siinähän se toimii kyllä komeasti. Mulle ehdottomasti yksi rakkaimmista biiseistä jo siitä lähtien kun metalliliitosta ensimmäisen kerran kuulin. Tämäkin on kaikessa jylhässä tunnelmassaan hyvin kaunis kappale, alun toisto lopussa tekee hienon fiiliksen kaiken aikaisemman mahtavuuden päälle. Tässähän on kiteytettynä 6.min18.sek se miksi Maiden on paras.5
Blood Brothers
Ja kolmas mini-eepos putkeen, hivenen alkaa jo olla ähky olo mutta annetaan tulla vaan. Tämähän on ihan täyttä Harrista introsta lähtien, hitusen sanotuksellisesti tulee x-factor aika mieleen. Monennenkohan kerran 'Arry kyseelee "what life is/means"? Mutta ei tämäkään mitään kuraa ole missään nimessä. Kaikki on kunnossa, tämähän on kuin Toyota Corolla, perusainekset kasassa mutta ei mikääm Ferrari kuitenkaan. Hieno soolo kuuden minuutin paikeilla on kaunista. Mutta toistoa ehkä hieman liikaa, eikä muutenkaan oikein sytytä.
3
The Mercenary
olikos tämä nyt se Predator-biisi..? Pieni hengähdys hetki pidempien kappaleiden välissä, mutta onko tässä biisissä muuta kuin pre-chorus ja kertsi? Pituutta kuitenkin likemmäs 5 minuuttia. Minuutin verran kertsin toistoa pois niin tämä olisi aivan murhaa tyyliin Judas be my guide. Josta päästäänkin levyn pieneen ongelmaan:aivan viiden pisteen lyhyttä rock repäisyä ei levyllä ole. Tässä olisi potentiaalia, mutta sitten taas lerpahtaa.. blaah... Daven soolo on kuitenkin varsin korvakarkkia.. Pisteytys saattaa tuntua tylyltä mutta pidetään linja tasaisena.
-3
Dream of mirrors
Ja nythän se järkäle pärähti soimaan *PAMPAM*, 9:21 Gers/Harris kaksikolta.. Ja jumaleissön painaa päälle koko ajan joko hiljaisella voimalla tai täydellä volumella, hiljaisten ja raskaiden osien vaihtelu on toteutettu hienosti. Kyllä täytyy myös kehua Gersin kitaramelodiaa joka soi taustalla esim.4:45. Jos Blood Brother oli Corolla niin tämä sitten varmaan diesel Volvo kun kunnon käynnistys tapahtuu vasta puolen välin jälkeen ja sittenhän jolkotellaan reipasta tahtia Steven ja Nenän johdolla. "Lost" kohdat ovat kyllä varsin metal ja lopetus hiljaisine venytyksineen on taas niin kaunista. Kappaleesta kertoo taas paljon se että kuunnellessa ei voi kirjoittaa eli ei ole toisesta sisään toisesta ulos tavaraa. "Scared to fall asleep and dream the dream again" ja Eddien kuva pilvissä. Jonkinlainen Fear of the darkin paranoiainen serkkuhan tämä taitaa olla.. Kuitenkin erittäin hyvä ja moniulotteinen kappale, yksi levyn parhaita..
4.5
The fallen angel
Albumin lyhyin kappale neljän minuutin pituudellaan. Ja se onkin juuri sopiva pituus tällä kappaleelle, aikamoista jyräähän tämä on made by H & H. Mielestäni Harris vetäisee yllättävän Bruce-maiset sanoitukset tähän väliin. Mielestäni parempi biisi kuin the Mercenary. "I am the chosen ooone!!". Kuulostaa aika hyvältä tuollainen raskas rummuttelu mitä Nicko tässä biisissä tarjoilee, mutta tämäkin biisi on niin vaikea arvioitava koska tämä on niin peruskauraa. Antaako perussuorituksesta 3, tasaisesta tylsyydestä 1/2, vai yleisen levyn tason takia 4/5.? Ja pitkällisen pohdinnan tuloksena arvosanaan vaikuttaa levyn rock biisien taso eli:
-4
The Nomad
Jos aikaisemmin hehkutin meriaiheisia kappaleita niin yhtä kovaa uppoaa itämaiset teemat. Ja Dave pääsee taas sooloilemaan mielinmäärin, joskohan päästäisiin lähelle Powerslaven soolon neroutta? Näilläkin melodioilla on joskus sormenpäitä kidutettu melkein verille asti. Biisi vetää tavallan Alex the greatit ja tarjoilee parastaan instrumentaalipuolella, hieman ennen viittä minuuttia alkavat soolot yms. ovat jotain sellaista minkä takia musiikki on niin hieno asia, helvetin hienoa ja yksinkertaista, orkestraatiota olisi voinut kyllä vetää vielä ehkä aivan hitusen verran kovemmalle. Mulle tämä on levyn parasta antia nimikkobiisin kera. Jos ette tykkää, oma menetyksenne..
5
Out of the silent Planet
Oho, nyt tuli samanlainen olo kuin olisi löytänyt seitsemän oikein-lottolapun.. Perhana, täällähän on tällainenkin kappale notta
. Iski aivan puskista ihan sanattomaksi, milloinhan viimeksi kuullut tämän? Tässähän olisi ollut vaikka singlebiisin aineksia ellei olisi näin pitkä (Okei Maidenin tapauksessahan pituudella ei ole väliä). Positiivisen kuuloisen alun jälkeen aikamoista mäiskettä, sanoituksista tulee mieleen maailmanlopun ajat vaikka Steve vissiin kertoi jossain että pienistä vihreistä miehistä tämä kertoo.. "the killing fields..etc", tässähän muuten todistetaan se että Brucen äänessä on myös aikalailla munaa, niinkuin siellä kuuluisassa kanalassa. Varsinainen ylläri kyllä tämä biisi..4
The thin line between love and hate
Täytyy myöntää, tykkäsin tästä ennen tosi paljon mutta niinpä se mieli muuttuu. Aikamoinen sekametelisoppahan tämä on, hieno raskas intro ja kertsi mutta sitten väliin vissiin tullut joku Steve-pidennys, ajassa 5:30 ihan nättiä sooloilua johon biisi olisikin hyvä lopettaa aikaan 6:20, mutta ei sieltähän se vaan jatkuu.. Oikeastaan harmittaa kun tässä on hienot asiat koottu huonosti.. Mutta ai että tuo loppuvenytys Brucelta..
2
KA: 3.8
No joo, ei mun yksi tärkeimmistä levyistä sitten kärkeen kiilannutkaan, osa aikanaan erittäin hyvistä kappaleista hieman menettänyt hohtoaan. Mutta kokonaisuutena varsin hyvä levy, ei mitään aivan järkyttäviä tasoeroja. Jokunen vuosi sitten wicker man ja blood brothers olisivat kevyesti napanneet viisi pistettä kotiin mutta niin ne vuodet vaan mielipiteitä muuttavat. Positiivisinta oli Out of the silent planet, joka kyllä iski aivan puun takaa. Taidanpa pistää uudestaan tuleman, ja siinäpä päivitetty lista tällä hetkellä...
Iron Maiden: 4.125
Piece of mind 4.1
Seventh son of a seventh son:4
Somewehere in time: 4
-->Brave new world 3.8
Powerslave: 3,6875
Dance of death: 3.6666
The number of the beast: 3.625
Fear of the dark: 3.52
The x-factor: 3.34
Last edited by Icarus666 on Sun Dec 02, 2007 18:12, edited 2 times in total.
In Finland we have this thing called: REILU MEININKI!
Chuck Norris approved!
Chuck Norris approved!
-
puolisukeltaja
- Taka-ampuja
- Posts: 1136
- Joined: Sat Apr 01, 2006 22:58
- Location: Tampere / LPR
Mun vuoro. Kirjottelin tossa viime yönä.
Iron Maiden - Brave New World
Uljas uusi maailma oli siis Adrianin ja Brucen sinänsä nokkelasti (vaikkakin kirjaan perustuen) nimetty "paluulevy". Brucea koko nostalgiasana vitutti suunnattomasti ja mies sanoikin palaneensa maideniin siksi, että voisi tehdä "loistavia levyjä ja lopettaa uran esiintymällä 2000 ihmisen edestä 20 000 ihmiselle", eikä siksi että voisi soittaa Run To The Hilssiä nostalgiamielessä. Ja kuinkas kävikään, siellä se RTTH vieläkin kummittelee setissä... No jokatapauksessa, pitkän Ed Huntour-kiertueen jälkeen Maiden piti tauon ideoiden kehittelyä varten ja livahti sitten Guillaume Tell-studioon uuden tuottajansa Kevin "Caveman" Shirleyn kanssa ja alkoi väkertää uutta hengentuotettaan. Koska takana oli pitkä kiertue, oli bändi Brucen mukaan "timmissä kunnossa, vähän niin kuin urheilijat, ja siksi levy nauhoitettiin soittamalla biisit livenä sisään." Kaikkien mielestä sessiot olivat (yllätys yllätys) miellyttäviä. Mr. Shirley oli avoimella mielellä mukana ja halukas kuuntelemaan kaikkien ehdotuksia, ja kaikki suhtautuivat aika rennosti siihen, pääsivätkö biisit mukaan albumille vai ei. Kaksi biisiä, "The Mercenary ja "The Nomad" muistaakseni ovat ylijäämiä (/kokonaisuuteen sopimattomia) Virtual XI:ltä, ja niiden teossa (huhutaan) Blazen vielä olleen mukana. Bayleyn erottamisen yhteydessä sitten mies lienee ostettu hiljaiseksi siitä, ja kaikista muista mahdollisista sotkuista yhteistyön päättymisen kohdalla. Lienee sitten niin, että joko rahasumma on ollu järjettömän suuri tai Blazella sitten ei ole mitään tarvetta/syytä dissailla maidenia jälkeenpäin. Hyvä sinänsä, sillä Brucen ja Maidenin (=Steven) sanasota ja lehdistön välityksellä toistensa haudan kaivaminen pääsi melkein naurettaviin mittasuhteisiin. Onneksi sitten kohu laantui.
Levyltä tottakai odotettiin paljon, ja omasta mielestäni odotukset täytettiin. Maiden EI tehnyt tavanomaista, mitäänsanomatonta levyä että pääsisi kiertueelle, vaan loistolevyn osoituksena siitä että vanhat sotakirveet on haudattu ja kolme kitaraa todellakin toimii. Vaikka pakko sen verran sanoa, että kyllä niitä kolmen kitaran mahdollisuuksia voisi käyttää vieläkin vähän enemmän. Soundit ovat selvät ja kitaroissakin on sitä kaivattua munakkuutta, mikä esimerkiksi The X Factorilta puuttui. (Ja se kalvaa muuten loistolevyn hohtoa) Clean-soundit tosin kuullostavat paikkapaikoin hieman "muovisilta." Joka tapauksessa, albumin ehdoton vahvuus on monipuolinen biisimateriaali, mikä selittyykin monipuolisella tekijäkaartilla. Nimittäin Steven nimi löytyy kolmen biisin krediiteistä, Brucen neljän, Janickin myös neljän, Daven kolmen ja Adrianin kahden. Tunnelmat aaltoilevat The Wicker Manin, The Fallen Angelin ja The Ghost Of The Navigatorin suoraviivaisesta heviydestä ja jyräyksestä Blood Brothersin tunnelmointiin ja The Nomadin suoraan sanoen nerokkaasti rakennetusta itämaisesta tunnelmasta Out of The Silent Planetin kaltaiseen perusvarmaan maidenjyrään ja lopuksi vielä The Thin Line Between Love & Haten lopun jamisessioon ja eteeriseen lopetukseen. Yhtäkään paskaa biisiä levyltä ei löydy, ja kokonaisuus on pidetty monipuolisuudestaan huolimatta hyvin kasassa.
Siinäkin mielessä Brave New World on merkkipaalu maidenin uralla, että pitkäaikainen yhteistyö Eddien luojan, Derek Riggsin kanssa päättyi tämän ilmoitettua lopettavansa yhtyeelle piirtämisen hänen ja yhtyeen välisistä erimielisyyksistä johtuen. Kansikuvan yläosa on silti vielä Derekin piirtämä, mutta alaosan kaupunki Steve Stonen. (Myöhemmin mies on kuvittanut esimerkiksi Gamma Rayn, Stratovariuksen ja Timo Kotipellon albumeita) Nykyään bändin ja Derekin välit tuntuvat taas lämmenneen, koska tavallaan Maiden promosi Derekin kirjaa käyttämällä These Colours Don't Runin taustakankaana kuvaa, joka oli kirjan kannessa. Kyseisiä opuksia myös myytiin keikoilla. Tiedä sitten, kuka piirtää seuraavan ja samalla viimeisen Maiden-albumin kannet ja muut kuvat.
The Wicker Man (Smith/Harris/Dickinson)
Biisi alkaa Adrianin jyräävällä, sataprosenttisella maiden-riffillä, jonka ympärille koko kappale sitten rakentuu. Mikäs sen parempi tapa aloittaa "comeback-albumi" kuin iskeä "uudella" kitaristilla riffi käyntiin? Biisi pelittää loppuun saakka ja lunastaa paikkansa hyvänä livejyränä samoin kuin Adrian yhtenä suosikkikitaristeistani, hel-vet-ti mikä soolo! Koko kappale ja varsinkin lopun huudatus on kuin livetilannetta varten tehty, ja livenähän se parhaiten toimiikin. Biisi syntyi kun bändi oli kokoontunut Portugalissa johonkin vanhaan lentokonehalliin kokoamaan ideoita. Adrian kertoi olleensa TODELLA hermona soittaessaa demottamaansa riffiä josta sitten tuli koko kappaleen main riff. Brucella oli lyriikoita ja Steve antoi sovitusehdotuksia. Uuden Uljaan Maidenin ensimmäinen yhteinen biisi oli valmis. 5/5
The Ghost Of The Navigator (Gers/Dickinson/Harris)
Hiljaisella introlla alkava myöskin hyvin eteenpäin jyräävä biisi on Janickin, Brucen ja Steven yhteistyötä. Kestoa sillä on 6:50 ja se on ehkä hieman liikaa. Toistoa muutaman riffin biisiksi on hieman liikaa, mutta Janickin soolo (varsinkin RIR-versiolla) pelastaa jo helvetisti, ja soolon jälkeinen riffi yli tuplasti vielä lisää. Molemmilla versioilla. Sen aikana nimittäin pää pyörii ja ukot juoksevat lavalla sillä tavalla, että käsipaperia olisi hyvä olla lähettyvillä. Maidenin BWN-kiertueen aikana Ruisrockissa muuten juuri tämän biisin lopussa eräs ruotsinlaiva sattui juuri seilaamaan lavan ohi ja nokkelana Bruce kommentoi: "There goes one Ghost Of The Navigator." Myöhemmin vielä mr. Dickinson päivitteli päihtyneen hyväntuulista festariyleisöä ja kehotti rannassa uimaan menevää naista riisuutumaan. Varsinkin Stevellä oli pärstä odottavassa virneessä. 4/5
Brave New World (Murray/Harris/Dickinson)
Hiljaisella, puhtaalla ja yllättävän vaikealla riffillä alkava (todennäköisesti Daven käsialaa) levyn nimibiisi ei petä koskaan livenä, eikä myöskään studioversiona vaikka biisi onkin kaikinpuolin tiukempi oikeasti soitettuna. Biisin lyriikat ovat kohtalaisen synkät ja pohjautuvat Aldous Huxleyn tieteisromaaniin. Kolmea kitaraa on introssa hyödynnetty hienosti ja tunnelma maalautuukin varsin dramaattisesti. Laulumelodiassa on tyydytty yksinkertaiseen, mutta toimivaan ratkaisuun. Biisin loppupuolella olevassa harmoniassa myös kolmea kitaraa hyödynnetään loistavasti ja varsinainen kitaravalli siellä sitten soikin. 5/5
Blood Brothers (Harris)
Mr. Harrisin yksin levylle kirjoittama äärimmäisen tunnelmallinen ja kaunis kappale. Parhainta Harrisia ehdottomasti, toisaalta läheisen isän kuolema nostatti varmaan sellaisia tunteita, että näin mahtavaa teosta saattoi odottaakin. Biisi siis kertoo Steven isän kuolemasta. Ensin odottaa Daven soolo, joka on tyypillinen suu-auki-tilu, mutta silti tyylitajuinen. Väliosan melodiat suunnilleet pistävät pyyhkimään silmiä ja varsinkin livenä koko biisi puhkeaa vasta siihen täyteen kukkaansa. Janickin soolo ja lopun junnaava kertsi kruunaavat koko kokonaisuuden ja maiden-lasit päässä se on helposti 5/5.
The Mercenary (Gers/Harris)
Suoraviivainen, The Wicker Manin kaltainen Janickin ja Mr. Harrisin kirjoittama jyrä, joka tekijöistään huolimatta silti sisältää Daven ja Adrianin soolot. Biisi kertoo palkkamurhaajista karulla tavalla ja Brucen tulkintakin (varsinkin livenä) on sen mukainen. Adrianin soolo pesee niukasti Daven vastaavan. On se mies ihme velho. Biisin ehdoton kliimaksi on taas se kuuluisa harmonia soolojen jälkeen. 4/5
Dream Of Mirrors (Gers/Harris)
Hevisti alkava, mutta kauniilla tunnelmalla jatkuva pitkä, mutta ei kovin tylsäksi käyvä monipuolinen biisi, joka kertoo piinatusta miehestä joka pelkäsi niin paljon ettei uskaltanut nukkua. Livesettiin ottaminen oli monelle aika yllätysveto, mutta tapansa mukaan sekin toimi livenä. Lopun paahdossa ainakin oli aina ihan mieletön meininki ja niitä kitaramelodioita on helvetin hauska soittaa. Biisi vie tunnelmasta toiseen ja on hyvin kunnianhimoinen, mutta silti kasassa pidetty puolelta toisella aaltoileva teos. 4,5/5
The Fallen Angel (Smith/Harris)
Musiikit ovat Adrianin kynästä ja lyriikat Steven tässä jokseenkin synkässä mutta todella hyvin jyräävässä kohtuullisen hevissä biisissä. Soitettavien listalla parhaassa a-ryhmässä ylivoimaisesti 90% soolojen takia, sen verran kovaa tavaraa on jokainen kitarasankari vuorollaan narulle latonut. 5/5
The Nomad (Murray/Harris)
Daven ja Stven yhteistyönä kirjoittama kappale, joka tunnelmallaan nousee ihan uskomattomiin sfääreihin. Hitaat ja nopemmat osiot nivoutuvat luontevasti toisiinsa ja kitaristit taas pistävät parastaan sooloissa, jotka palvelevat biisiä loistavasti. Sanattomaksi vetää ja soitettavanakin helvetin hauska. Varsinkin soolot, kun saa käyttää itämaisia asteikoita oikein olan takaa. Silloin harvoin kun Dave säveltää, sen tekee todellakin tyylillä. 5+/5
Out Of The Silent Planet (Gers/Dickinson/Harris)
Tyypillinen, itseasiassa lähes härskin tyypillinen ja prototyyppinen maiden-veto. Laukkakomppi ja E - C - G - D pauhaavat harmonioita, korkeita vokaaleita, hidasta/akustista introa ja väliosaa unohtamatta. Jopa niin härskin tyypillinen, että se nostaa biisin pisteitä. Lyriikoiltaan täydellinen tajunnanvirtatrippi jossa ulkoavaruuden muukalaiset ovat tulossa valloitusretkelle kylään. "We come in peace" ja sitten ammutaan kaikki. 3/5
The Thin Line Between Love & Hate (Murray/Harris)
Jälleen syvällinen ja fiiliksestä toiseen aaltoileva teos kaksikolta Murray/Harris joka lopussa yltyy lähes soolokisaksi/jamiksi. Lyriikat kertovat hyvän ja pahan väliltä valitsemisesta ja itse diggailen kyseisestä biisistä helvetisti. Varsinkin hiljaiset kohdat melodioineen ja lopetus kolahtavat niin hyvin, että penkki lähtee jostain syystä alta ja löydän itseni lattialta. Varsinkin lopun hörähdykset kruunaavat kokonaisuuden ja samalla koko levyn. Nickon "Ahhh, I fucking missed it" ja sitten hillitön naurunremakka tuovat kuvan hyvästä nauhoitusfiiliksestä ja biisikin tuo hymyn kasvoille lopun en nyt sanoisi hyväntuulisuudesta, mutta tietynlaisesta vaikeasti kuvailtavissa olevasta hyvänolonfiiliksestä. On se mieletön teos. 5+/5
---------------------------------------------------
Kuten arvosanoista huomaa, pidän albumia todella kovassa arvossa. Täytebiisejä ei ole ja kokonaisuus pysyy kasassa, kuten sanottu. Koko 66 minuuttia kirjoitin ja hetkeäkään ei soinut musiikki pitkästyttänyt, se vei koko ajan mukanaan. Sen ranskalaisoluen sävyttämän naurunremakan kajahtaessa otan maidenlasit pois päästä, painan lähetä-nappia ja painun pehkuihin.
Iron Maiden - Brave New World
Uljas uusi maailma oli siis Adrianin ja Brucen sinänsä nokkelasti (vaikkakin kirjaan perustuen) nimetty "paluulevy". Brucea koko nostalgiasana vitutti suunnattomasti ja mies sanoikin palaneensa maideniin siksi, että voisi tehdä "loistavia levyjä ja lopettaa uran esiintymällä 2000 ihmisen edestä 20 000 ihmiselle", eikä siksi että voisi soittaa Run To The Hilssiä nostalgiamielessä. Ja kuinkas kävikään, siellä se RTTH vieläkin kummittelee setissä... No jokatapauksessa, pitkän Ed Huntour-kiertueen jälkeen Maiden piti tauon ideoiden kehittelyä varten ja livahti sitten Guillaume Tell-studioon uuden tuottajansa Kevin "Caveman" Shirleyn kanssa ja alkoi väkertää uutta hengentuotettaan. Koska takana oli pitkä kiertue, oli bändi Brucen mukaan "timmissä kunnossa, vähän niin kuin urheilijat, ja siksi levy nauhoitettiin soittamalla biisit livenä sisään." Kaikkien mielestä sessiot olivat (yllätys yllätys) miellyttäviä. Mr. Shirley oli avoimella mielellä mukana ja halukas kuuntelemaan kaikkien ehdotuksia, ja kaikki suhtautuivat aika rennosti siihen, pääsivätkö biisit mukaan albumille vai ei. Kaksi biisiä, "The Mercenary ja "The Nomad" muistaakseni ovat ylijäämiä (/kokonaisuuteen sopimattomia) Virtual XI:ltä, ja niiden teossa (huhutaan) Blazen vielä olleen mukana. Bayleyn erottamisen yhteydessä sitten mies lienee ostettu hiljaiseksi siitä, ja kaikista muista mahdollisista sotkuista yhteistyön päättymisen kohdalla. Lienee sitten niin, että joko rahasumma on ollu järjettömän suuri tai Blazella sitten ei ole mitään tarvetta/syytä dissailla maidenia jälkeenpäin. Hyvä sinänsä, sillä Brucen ja Maidenin (=Steven) sanasota ja lehdistön välityksellä toistensa haudan kaivaminen pääsi melkein naurettaviin mittasuhteisiin. Onneksi sitten kohu laantui.
Levyltä tottakai odotettiin paljon, ja omasta mielestäni odotukset täytettiin. Maiden EI tehnyt tavanomaista, mitäänsanomatonta levyä että pääsisi kiertueelle, vaan loistolevyn osoituksena siitä että vanhat sotakirveet on haudattu ja kolme kitaraa todellakin toimii. Vaikka pakko sen verran sanoa, että kyllä niitä kolmen kitaran mahdollisuuksia voisi käyttää vieläkin vähän enemmän. Soundit ovat selvät ja kitaroissakin on sitä kaivattua munakkuutta, mikä esimerkiksi The X Factorilta puuttui. (Ja se kalvaa muuten loistolevyn hohtoa) Clean-soundit tosin kuullostavat paikkapaikoin hieman "muovisilta." Joka tapauksessa, albumin ehdoton vahvuus on monipuolinen biisimateriaali, mikä selittyykin monipuolisella tekijäkaartilla. Nimittäin Steven nimi löytyy kolmen biisin krediiteistä, Brucen neljän, Janickin myös neljän, Daven kolmen ja Adrianin kahden. Tunnelmat aaltoilevat The Wicker Manin, The Fallen Angelin ja The Ghost Of The Navigatorin suoraviivaisesta heviydestä ja jyräyksestä Blood Brothersin tunnelmointiin ja The Nomadin suoraan sanoen nerokkaasti rakennetusta itämaisesta tunnelmasta Out of The Silent Planetin kaltaiseen perusvarmaan maidenjyrään ja lopuksi vielä The Thin Line Between Love & Haten lopun jamisessioon ja eteeriseen lopetukseen. Yhtäkään paskaa biisiä levyltä ei löydy, ja kokonaisuus on pidetty monipuolisuudestaan huolimatta hyvin kasassa.
Siinäkin mielessä Brave New World on merkkipaalu maidenin uralla, että pitkäaikainen yhteistyö Eddien luojan, Derek Riggsin kanssa päättyi tämän ilmoitettua lopettavansa yhtyeelle piirtämisen hänen ja yhtyeen välisistä erimielisyyksistä johtuen. Kansikuvan yläosa on silti vielä Derekin piirtämä, mutta alaosan kaupunki Steve Stonen. (Myöhemmin mies on kuvittanut esimerkiksi Gamma Rayn, Stratovariuksen ja Timo Kotipellon albumeita) Nykyään bändin ja Derekin välit tuntuvat taas lämmenneen, koska tavallaan Maiden promosi Derekin kirjaa käyttämällä These Colours Don't Runin taustakankaana kuvaa, joka oli kirjan kannessa. Kyseisiä opuksia myös myytiin keikoilla. Tiedä sitten, kuka piirtää seuraavan ja samalla viimeisen Maiden-albumin kannet ja muut kuvat.
The Wicker Man (Smith/Harris/Dickinson)
Biisi alkaa Adrianin jyräävällä, sataprosenttisella maiden-riffillä, jonka ympärille koko kappale sitten rakentuu. Mikäs sen parempi tapa aloittaa "comeback-albumi" kuin iskeä "uudella" kitaristilla riffi käyntiin? Biisi pelittää loppuun saakka ja lunastaa paikkansa hyvänä livejyränä samoin kuin Adrian yhtenä suosikkikitaristeistani, hel-vet-ti mikä soolo! Koko kappale ja varsinkin lopun huudatus on kuin livetilannetta varten tehty, ja livenähän se parhaiten toimiikin. Biisi syntyi kun bändi oli kokoontunut Portugalissa johonkin vanhaan lentokonehalliin kokoamaan ideoita. Adrian kertoi olleensa TODELLA hermona soittaessaa demottamaansa riffiä josta sitten tuli koko kappaleen main riff. Brucella oli lyriikoita ja Steve antoi sovitusehdotuksia. Uuden Uljaan Maidenin ensimmäinen yhteinen biisi oli valmis. 5/5
The Ghost Of The Navigator (Gers/Dickinson/Harris)
Hiljaisella introlla alkava myöskin hyvin eteenpäin jyräävä biisi on Janickin, Brucen ja Steven yhteistyötä. Kestoa sillä on 6:50 ja se on ehkä hieman liikaa. Toistoa muutaman riffin biisiksi on hieman liikaa, mutta Janickin soolo (varsinkin RIR-versiolla) pelastaa jo helvetisti, ja soolon jälkeinen riffi yli tuplasti vielä lisää. Molemmilla versioilla. Sen aikana nimittäin pää pyörii ja ukot juoksevat lavalla sillä tavalla, että käsipaperia olisi hyvä olla lähettyvillä. Maidenin BWN-kiertueen aikana Ruisrockissa muuten juuri tämän biisin lopussa eräs ruotsinlaiva sattui juuri seilaamaan lavan ohi ja nokkelana Bruce kommentoi: "There goes one Ghost Of The Navigator." Myöhemmin vielä mr. Dickinson päivitteli päihtyneen hyväntuulista festariyleisöä ja kehotti rannassa uimaan menevää naista riisuutumaan. Varsinkin Stevellä oli pärstä odottavassa virneessä. 4/5
Brave New World (Murray/Harris/Dickinson)
Hiljaisella, puhtaalla ja yllättävän vaikealla riffillä alkava (todennäköisesti Daven käsialaa) levyn nimibiisi ei petä koskaan livenä, eikä myöskään studioversiona vaikka biisi onkin kaikinpuolin tiukempi oikeasti soitettuna. Biisin lyriikat ovat kohtalaisen synkät ja pohjautuvat Aldous Huxleyn tieteisromaaniin. Kolmea kitaraa on introssa hyödynnetty hienosti ja tunnelma maalautuukin varsin dramaattisesti. Laulumelodiassa on tyydytty yksinkertaiseen, mutta toimivaan ratkaisuun. Biisin loppupuolella olevassa harmoniassa myös kolmea kitaraa hyödynnetään loistavasti ja varsinainen kitaravalli siellä sitten soikin. 5/5
Blood Brothers (Harris)
Mr. Harrisin yksin levylle kirjoittama äärimmäisen tunnelmallinen ja kaunis kappale. Parhainta Harrisia ehdottomasti, toisaalta läheisen isän kuolema nostatti varmaan sellaisia tunteita, että näin mahtavaa teosta saattoi odottaakin. Biisi siis kertoo Steven isän kuolemasta. Ensin odottaa Daven soolo, joka on tyypillinen suu-auki-tilu, mutta silti tyylitajuinen. Väliosan melodiat suunnilleet pistävät pyyhkimään silmiä ja varsinkin livenä koko biisi puhkeaa vasta siihen täyteen kukkaansa. Janickin soolo ja lopun junnaava kertsi kruunaavat koko kokonaisuuden ja maiden-lasit päässä se on helposti 5/5.
The Mercenary (Gers/Harris)
Suoraviivainen, The Wicker Manin kaltainen Janickin ja Mr. Harrisin kirjoittama jyrä, joka tekijöistään huolimatta silti sisältää Daven ja Adrianin soolot. Biisi kertoo palkkamurhaajista karulla tavalla ja Brucen tulkintakin (varsinkin livenä) on sen mukainen. Adrianin soolo pesee niukasti Daven vastaavan. On se mies ihme velho. Biisin ehdoton kliimaksi on taas se kuuluisa harmonia soolojen jälkeen. 4/5
Dream Of Mirrors (Gers/Harris)
Hevisti alkava, mutta kauniilla tunnelmalla jatkuva pitkä, mutta ei kovin tylsäksi käyvä monipuolinen biisi, joka kertoo piinatusta miehestä joka pelkäsi niin paljon ettei uskaltanut nukkua. Livesettiin ottaminen oli monelle aika yllätysveto, mutta tapansa mukaan sekin toimi livenä. Lopun paahdossa ainakin oli aina ihan mieletön meininki ja niitä kitaramelodioita on helvetin hauska soittaa. Biisi vie tunnelmasta toiseen ja on hyvin kunnianhimoinen, mutta silti kasassa pidetty puolelta toisella aaltoileva teos. 4,5/5
The Fallen Angel (Smith/Harris)
Musiikit ovat Adrianin kynästä ja lyriikat Steven tässä jokseenkin synkässä mutta todella hyvin jyräävässä kohtuullisen hevissä biisissä. Soitettavien listalla parhaassa a-ryhmässä ylivoimaisesti 90% soolojen takia, sen verran kovaa tavaraa on jokainen kitarasankari vuorollaan narulle latonut. 5/5
The Nomad (Murray/Harris)
Daven ja Stven yhteistyönä kirjoittama kappale, joka tunnelmallaan nousee ihan uskomattomiin sfääreihin. Hitaat ja nopemmat osiot nivoutuvat luontevasti toisiinsa ja kitaristit taas pistävät parastaan sooloissa, jotka palvelevat biisiä loistavasti. Sanattomaksi vetää ja soitettavanakin helvetin hauska. Varsinkin soolot, kun saa käyttää itämaisia asteikoita oikein olan takaa. Silloin harvoin kun Dave säveltää, sen tekee todellakin tyylillä. 5+/5
Out Of The Silent Planet (Gers/Dickinson/Harris)
Tyypillinen, itseasiassa lähes härskin tyypillinen ja prototyyppinen maiden-veto. Laukkakomppi ja E - C - G - D pauhaavat harmonioita, korkeita vokaaleita, hidasta/akustista introa ja väliosaa unohtamatta. Jopa niin härskin tyypillinen, että se nostaa biisin pisteitä. Lyriikoiltaan täydellinen tajunnanvirtatrippi jossa ulkoavaruuden muukalaiset ovat tulossa valloitusretkelle kylään. "We come in peace" ja sitten ammutaan kaikki. 3/5
The Thin Line Between Love & Hate (Murray/Harris)
Jälleen syvällinen ja fiiliksestä toiseen aaltoileva teos kaksikolta Murray/Harris joka lopussa yltyy lähes soolokisaksi/jamiksi. Lyriikat kertovat hyvän ja pahan väliltä valitsemisesta ja itse diggailen kyseisestä biisistä helvetisti. Varsinkin hiljaiset kohdat melodioineen ja lopetus kolahtavat niin hyvin, että penkki lähtee jostain syystä alta ja löydän itseni lattialta. Varsinkin lopun hörähdykset kruunaavat kokonaisuuden ja samalla koko levyn. Nickon "Ahhh, I fucking missed it" ja sitten hillitön naurunremakka tuovat kuvan hyvästä nauhoitusfiiliksestä ja biisikin tuo hymyn kasvoille lopun en nyt sanoisi hyväntuulisuudesta, mutta tietynlaisesta vaikeasti kuvailtavissa olevasta hyvänolonfiiliksestä. On se mieletön teos. 5+/5
---------------------------------------------------
Kuten arvosanoista huomaa, pidän albumia todella kovassa arvossa. Täytebiisejä ei ole ja kokonaisuus pysyy kasassa, kuten sanottu. Koko 66 minuuttia kirjoitin ja hetkeäkään ei soinut musiikki pitkästyttänyt, se vei koko ajan mukanaan. Sen ranskalaisoluen sävyttämän naurunremakan kajahtaessa otan maidenlasit pois päästä, painan lähetä-nappia ja painun pehkuihin.
You're shit and you know you are
-
Summerganon
- Berserkki
- Posts: 926
- Joined: Wed Apr 29, 2009 18:53
Re: Albumikeskustelua ja äänestys: Brave New World
The Wicker Man
Jostain syystä aina kun tätä levyversiota kuuntelee, alkaa intron aikana korvissa soida Rock In Rion yleisömassat.. Miksiköhän?
Pahuksen hieno biisi. Brave New Worldin biisit toimivat (tästä monet taitavat olla eri mieltä <__<) paremmin levyllä kuin livenä (ehkä Blood Brothersia lukuunottamatta), ja jo tästä avauksesta huomaa millaista potkua on biisien studioversioihin saatu. Tässähän on upea fiilis! 5
Ghost Of The Navigator
Intro on vaikuttava, sanoitus toimii, kertsi ei kestostaan huolimatta kyllästytä ja Gers vinguttaa varsin hienon soolon. Mutta jokin pieni juttu jäin nyt puuttumaan. 4.5
Brave New World
Jylhä nimikkobiisi on aina niin hieno kuultavaa. Ei ihan albumin paras, mutta soolot ovat mahtavia eikä sanoituksesta ja Brucen suorituksesta löydy moitittavaa. Tässä on eräänlaista uhoa Brucen & H:n paalusta. 5
Blood Brothers
Kaunis kappale. Rock In Rio versio on tietysti vähän parempi, mutta toimiihan tämä hyvin albumillakin. Sanoitus on hyvä, vaikka DoDin ja AMOLADin myörä on Harrisin globaalien ongelmien kritisoinnista tullut eräänlainen Maiden klise. Gersin soolo varsinkin Rock In Riolla hienoa kuultavaa!5
The Mercenary
Kitarat vonkuvat hienosti, Adrian ja Dave heittävät molemmat yhden hienoimmista sooloistaan ja "Nowhere to run, nowhere to hide" kohta toimii aivan mahtavasti. Kertsi taas ei ole ihan täysien pisteiden kamaa, mutta läheltä liipaa. Bruce laulaa hienosti. 5
Dream of Mirrors
Omissa kirjoissani BNW:n heikoin biisi. Ihan hyvähän tämäkin on, mutta jostain syystä ei ole koskaan sytyttänyt samalla lailla kuin nämä lukuisat muut mestariteokset. Tämä toimii kyllä Rock In Rion perusteella hienosti livenä, ja onkin astetta kovempi veto RIR:llä. 3.5
The Fallen Angel
Hienoa riffittelyä! Kertsi on upea, eikä soolokaan ole huono, vaikka vähän "vaisuksi" jääkin. Tästä on vaikea mitään sen kummempaa sanoa. Jotain pientä jäi nyt kyllä uupumaan. 4,5
The Nomad
Eeppinen ja melodioidensa sekä instrumentaaliosuuksiensa puolesta aivan helvetin mahtava teos! Kaksi ensimmäistä kertsiversiota eivät ole mitenkään erityisiä, mutta "Nomad, you're so mysterious" pätkä saa aikaan ne kuuluisat kylmät väreet. Koskettimet ja se orkesteri systeemi toimivat todella hienosti! Tämänhän piti ilmeisesti tulla Blazen ja Maidenin kolmannelle yhteiselle levylle, ja onhan tässä vähän samaa soundia kuin No More Liesissä (jonka samaten piti olla Blaze-lätyllä n.3). Mutta Brucen ääni sopii tähän takuuvarmasti paremmin. Sanoitus on varsin mielenkiintoinen. 5
Out Of The Silent Planet
Tarttuva ja ns. kybällä rokkaava biisi. Mielipiteitä jakanut introkin iskee minuun, ja kertsi on parhaita mitä olen kuullut. Gers pistää kehiin varsin komean soolon! 5
The Thin Line Beetween Love & Hate
Jälleen eeppinen ja melodisesti nerokas kappale! Sanoitus aika jännä, laulukohdat toimivat upeasti ja viimeisessä "I will hope..." pätkässä on saavutettu täydellinen popgasmi. Komea ja samalla myös vähän erikoinen lopetus mielenkiintoiselle albumille... Brave New Worldissa sitä ihailemaani uudistumisenhalua. Maiden ei ole koskaan yrittänyt tehdä 80-luvun biisejö uudestaan, vaan keksi aina uutta ja erittäin toimivaa musiikkia. 2000-luvun levyistä kokonaisuutena toisiksi paras...
4,75
Jostain syystä aina kun tätä levyversiota kuuntelee, alkaa intron aikana korvissa soida Rock In Rion yleisömassat.. Miksiköhän?
Pahuksen hieno biisi. Brave New Worldin biisit toimivat (tästä monet taitavat olla eri mieltä <__<) paremmin levyllä kuin livenä (ehkä Blood Brothersia lukuunottamatta), ja jo tästä avauksesta huomaa millaista potkua on biisien studioversioihin saatu. Tässähän on upea fiilis! 5
Ghost Of The Navigator
Intro on vaikuttava, sanoitus toimii, kertsi ei kestostaan huolimatta kyllästytä ja Gers vinguttaa varsin hienon soolon. Mutta jokin pieni juttu jäin nyt puuttumaan. 4.5
Brave New World
Jylhä nimikkobiisi on aina niin hieno kuultavaa. Ei ihan albumin paras, mutta soolot ovat mahtavia eikä sanoituksesta ja Brucen suorituksesta löydy moitittavaa. Tässä on eräänlaista uhoa Brucen & H:n paalusta. 5
Blood Brothers
Kaunis kappale. Rock In Rio versio on tietysti vähän parempi, mutta toimiihan tämä hyvin albumillakin. Sanoitus on hyvä, vaikka DoDin ja AMOLADin myörä on Harrisin globaalien ongelmien kritisoinnista tullut eräänlainen Maiden klise. Gersin soolo varsinkin Rock In Riolla hienoa kuultavaa!5
The Mercenary
Kitarat vonkuvat hienosti, Adrian ja Dave heittävät molemmat yhden hienoimmista sooloistaan ja "Nowhere to run, nowhere to hide" kohta toimii aivan mahtavasti. Kertsi taas ei ole ihan täysien pisteiden kamaa, mutta läheltä liipaa. Bruce laulaa hienosti. 5
Dream of Mirrors
Omissa kirjoissani BNW:n heikoin biisi. Ihan hyvähän tämäkin on, mutta jostain syystä ei ole koskaan sytyttänyt samalla lailla kuin nämä lukuisat muut mestariteokset. Tämä toimii kyllä Rock In Rion perusteella hienosti livenä, ja onkin astetta kovempi veto RIR:llä. 3.5
The Fallen Angel
Hienoa riffittelyä! Kertsi on upea, eikä soolokaan ole huono, vaikka vähän "vaisuksi" jääkin. Tästä on vaikea mitään sen kummempaa sanoa. Jotain pientä jäi nyt kyllä uupumaan. 4,5
The Nomad
Eeppinen ja melodioidensa sekä instrumentaaliosuuksiensa puolesta aivan helvetin mahtava teos! Kaksi ensimmäistä kertsiversiota eivät ole mitenkään erityisiä, mutta "Nomad, you're so mysterious" pätkä saa aikaan ne kuuluisat kylmät väreet. Koskettimet ja se orkesteri systeemi toimivat todella hienosti! Tämänhän piti ilmeisesti tulla Blazen ja Maidenin kolmannelle yhteiselle levylle, ja onhan tässä vähän samaa soundia kuin No More Liesissä (jonka samaten piti olla Blaze-lätyllä n.3). Mutta Brucen ääni sopii tähän takuuvarmasti paremmin. Sanoitus on varsin mielenkiintoinen. 5
Out Of The Silent Planet
Tarttuva ja ns. kybällä rokkaava biisi. Mielipiteitä jakanut introkin iskee minuun, ja kertsi on parhaita mitä olen kuullut. Gers pistää kehiin varsin komean soolon! 5
The Thin Line Beetween Love & Hate
Jälleen eeppinen ja melodisesti nerokas kappale! Sanoitus aika jännä, laulukohdat toimivat upeasti ja viimeisessä "I will hope..." pätkässä on saavutettu täydellinen popgasmi. Komea ja samalla myös vähän erikoinen lopetus mielenkiintoiselle albumille... Brave New Worldissa sitä ihailemaani uudistumisenhalua. Maiden ei ole koskaan yrittänyt tehdä 80-luvun biisejö uudestaan, vaan keksi aina uutta ja erittäin toimivaa musiikkia. 2000-luvun levyistä kokonaisuutena toisiksi paras...
4,75
"Living in this place,
Staring into space we find
We might share the corners of our lives
Infinity runs deep,
Eternity that we can't keep
Melting through the frozen wastes of time"
Bruce Dickinson - Navigate The Seas Of The Sun
Staring into space we find
We might share the corners of our lives
Infinity runs deep,
Eternity that we can't keep
Melting through the frozen wastes of time"
Bruce Dickinson - Navigate The Seas Of The Sun
Re: Albumikeskustelua ja äänestys: Brave New World
1.The Wicker Man Loistava aloitusriffi, joka tehokas ja simppeli. Sanat loistavat ja muutenkin loistava Maiden-biisi. 5
2.The Ghost Of The Navigator Hidas intro hyvä ja raskas riffi toimii loistavasti. Brucen laulu säkeistössä hieman tylsää, mutta menevää. Kertosäe on loistava. Soolo a lá Murray toimii ja potkii kovaa. Loistava. 4
3.Brave New World Levyn ehdottomasti parhaimpia biisejä. Murrayn tekemistä biiseistä paras. Sanat ovat hyvät ja kertosäe yhtä yleisön laulattamista. Soolo toimii ja sopii täydellisesti biisiin. 5
4.Blood Brothers Balladin tyylinen biisi, jossa on Harrismaiset sanat. Kitaristina suosittelen soittamaan kyseistä biisiä, koska se on yksinkertainen verrattuna moniin muihin Maiden-biiseihin. 4
5.The Mercenary Riffi on loistava ja mieleenjäävä. Sanat kuuluvat mielestäni levyn parhaimmistoon. 4
6.Dream Of Mirrors Tunnelmallinen biisi, jonka sanat ovat loistavat. Kertosäe jää soimaan päähän. Soolo on levyn paras muutenkin loistava. Toimii Rock In Riolla loistavasti. 4.5
7.The Fallen Angel Intro hyvä ja kertosäe myös. Mutta mielestäni se on silti levyn heikoin biisi. 2.5
8.The Nomad Levyn eeppinen biisi, joka toimii. Intro hieman liian pitkä minusta. Menevä kappale, mutta ei levyn parhaimmistoa. 3.5
9.Out Of The Silent Planet Levyn parhaimmistoa ja mukanalaulettava. Miksi tätä ei soitettu kiertueella. Toimisi varmasti! 5
10.The Thin Line Between Love & Hate Levyn lopetuksena hyvä, mutta ei kuulu levyn parhaimmistoon. Krtosäe on kyllä hyvä. 3.5
KA:4.1
2.The Ghost Of The Navigator Hidas intro hyvä ja raskas riffi toimii loistavasti. Brucen laulu säkeistössä hieman tylsää, mutta menevää. Kertosäe on loistava. Soolo a lá Murray toimii ja potkii kovaa. Loistava. 4
3.Brave New World Levyn ehdottomasti parhaimpia biisejä. Murrayn tekemistä biiseistä paras. Sanat ovat hyvät ja kertosäe yhtä yleisön laulattamista. Soolo toimii ja sopii täydellisesti biisiin. 5
4.Blood Brothers Balladin tyylinen biisi, jossa on Harrismaiset sanat. Kitaristina suosittelen soittamaan kyseistä biisiä, koska se on yksinkertainen verrattuna moniin muihin Maiden-biiseihin. 4
5.The Mercenary Riffi on loistava ja mieleenjäävä. Sanat kuuluvat mielestäni levyn parhaimmistoon. 4
6.Dream Of Mirrors Tunnelmallinen biisi, jonka sanat ovat loistavat. Kertosäe jää soimaan päähän. Soolo on levyn paras muutenkin loistava. Toimii Rock In Riolla loistavasti. 4.5
7.The Fallen Angel Intro hyvä ja kertosäe myös. Mutta mielestäni se on silti levyn heikoin biisi. 2.5
8.The Nomad Levyn eeppinen biisi, joka toimii. Intro hieman liian pitkä minusta. Menevä kappale, mutta ei levyn parhaimmistoa. 3.5
9.Out Of The Silent Planet Levyn parhaimmistoa ja mukanalaulettava. Miksi tätä ei soitettu kiertueella. Toimisi varmasti! 5
10.The Thin Line Between Love & Hate Levyn lopetuksena hyvä, mutta ei kuulu levyn parhaimmistoon. Krtosäe on kyllä hyvä.
3.5 KA:4.1
-05, -06, -08, -10, -11, -11, -13, -16, -18, -22, -23, -23
Re: Albumikeskustelua ja äänestys: Brave New World
Veti ne parilla keikalla BNW Tourilla tuota ja Fallen Angelia. Taisivat onneksi tajuta etteivät ne toimi livenäkään, varsinkaan toi Out of the Silent Planet.BlackBart wrote:9.Out Of The Silent Planet Levyn parhaimmistoa ja mukanalaulettava. Miksi tätä ei soitettu kiertueella. Toimisi varmasti! 5
Re: Albumikeskustelua ja äänestys: Brave New World
Silent Planetista en tiedä, mutta itse olisin valmis jättämään setistä about 4 - 5 vakiorallia pois, jos vaan The Fallen Angelin kuulis.
"His mindless unholy music of random creation and destruction"
-
Summerganon
- Berserkki
- Posts: 926
- Joined: Wed Apr 29, 2009 18:53
Re: Albumikeskustelua ja äänestys: Brave New World
Argentiinan keikalla kyllä vetivät, mutta ovatko vetäneet jollain toisellakin keikalla? Vai oliko se niin, että Argentiinassa oli pari keikkaa joista molemmilla nuo soittivat..
Ei muuten, mutta kun tuolla Argentiinan keikalla taisi olla jos jonkinlaisia soundiongelmia, kun boottienkin laatu on mitä on.
Ei muuten, mutta kun tuolla Argentiinan keikalla taisi olla jos jonkinlaisia soundiongelmia, kun boottienkin laatu on mitä on.
"Living in this place,
Staring into space we find
We might share the corners of our lives
Infinity runs deep,
Eternity that we can't keep
Melting through the frozen wastes of time"
Bruce Dickinson - Navigate The Seas Of The Sun
Staring into space we find
We might share the corners of our lives
Infinity runs deep,
Eternity that we can't keep
Melting through the frozen wastes of time"
Bruce Dickinson - Navigate The Seas Of The Sun
Re: Albumikeskustelua ja äänestys: Brave New World
Lontoon tuplakeikoilla, Meksikossa ja Argentiinassa vedettiin. Fallen Angel tosin myös Ranskassa ihan kiertueen alussa.
Re:
Rupesin lukemaan tätä ketjua läpi ihan vaan katsoakseni, mitkä ovat ihmisten mielipiteet omasta mielestäni levyn parhaimpiin kappaleisiin kuuluvan The Thin Line Between Love & Haten suhteen. Edward The Greaatin viesti kuvaa omia tuntemuksiani aivan mainiosti. Tämä taitaa olla levyn kaikkein eniten mielipiteitä jakava teos, mutta omasta mielestäni aivan täydellinen kappale ja on se kumma ettei jotkut tykkää yhtäänEdward the Greaat wrote:Tänne voisin lisätä, että olen löytänyt The Thin Line Between Love and Hatesta "sydänystävän". Siis aivan mahtavaa erilaista Maidenia. Soolot, tunnelma, kertosäe, sanat jumalauta. Parhautta siis aivan täysin. Kaiken kukkuraksi jos vituttaa niin aivan loistava biisi. Yksi tämän hetken suosikkejani.
Eleven saintly shrouded men
Silhouettes stand against the sky
One in front with a cross held high
Come to wash my sins away
Silhouettes stand against the sky
One in front with a cross held high
Come to wash my sins away