Uusi levy The Book Of Souls julkaistaan 4.9.2015

[Flanker]

Kasarilla Maidenin pitkä biisi oli 7-8 ja ROTAM pisimpänä reilut 13 minsaa ja nämäkin veisut olivat levyjen eepoksia eli yksittäistapauksia. Pelkästään TBoS:lla tuon mittaisia biisejä on viisi yhdestätoista.

Aivan. Minun kirjoissani tämä on hyvä asia. Tietyn tyyppiset teemat tarvitsevat pitempää kypsyttelyä toimiakseen kappaleena. Olisiko Dance of Death tai Where the Wild Wind Blows parempia biisejä jos ne olisi typistetty 4 minuuttiin? Mielestäni ei, ao. kappaleet on juuri sopivan pituisia nykyisellään.

Mun mielestä on erikoista, että jengi pahoittaa mielensä siitä kun osa porukasta, varmaankin vanhasta koulukunnasta, haluaisi levyjen olevan maltillisen mittaisia ja tiukkoja kokonaisuuksia, joiden kuuntelemiseen ei tarvitse ottaa vapaapäiviä töistä.

Minun mielestäni taas on erikoista, miksi tämä "vanha koulukunta" on edelleen kehissä venaamassa Maidenin uusia levyjä toivoen että "edelliset 5 levyä oli liian pitkiä mutta jospa tällä kertaa...!!!", luulisi olevan kovakalloisimmillekin jo selvää ettei ne jätkät halua enää tehdä sellaisia levyjä kuin ennen.

Oli niillä vanhoillakin klassikoilla huonoja biisejä ja turhaa pitkitettyjä kappaleita (Heaven Can Wait...), vaikka toki olen itsekin samaa mieltä että uusilla on enemmän. Minulle on kuitenki aika sama onko huono kappale 4 vai 8 minuuttia pitkä, kun en sitten vaan kuuntele sitä. 4-5 parasta biisiä TBoSilta tai TFF:ltä kestää juuri jotain 45 minuuttia jos se aikaraja nyt on tärkeää.

Miksi on haihattelua odottaa 4-5 minuutin rokkereita vaikka eletäänkin 2000-lukua? Onhan kyseessä kuitenkin sama kokoonpano (+ Gers) ja musalaji kuin kasarilla?

Nii en tiedä, mites nämä muut kasaribändit? Olikos Metallican parilla viimeisimmällä montakin Master of Puppetsin veroista rallia, entäs uusin Priesti, onko se yhtä tykki ja kompakti kuin Screaming for Vengeance? Tarviiko listata enemmänkin esimerkkejä...? Se vaan on niin että useimpien taiteilijoiden luomisvoima on rajallinen sekä kiinnostuksen että ideoiden ehtymisen vuoksi, jolloin edessä on joko tappion tunnustaminen tai formaatin muuttaminen.

[Iron Constable]

Mietin tuossa aikaisemmin, miksi Tears Of A Clown upposi heti alusta saakka niin hyvin kuin upposi, pistin homman ensin napakan sanoituksen ja melankolisen toteutuksen piikkiin, kunnes juuri äsken tajusin, että erittäin isossa osassa ovat kappaleen kitarasoolot ja kitarointi yleensä, joka erottuu edukseen yleisen, sanoisinko alisuorittamisen tai en tiedä, "massaan hukkumisen" joukosta. Ilmeisesti suurin syy on levyn tuotanto, joka ei ole sitä pahinta nykypuuroa, mutta kuitenkin sen suuntaista. Minä olen vanhemmalla iällä alkanut pitää enemmän ja enemmän musiikista, joka on tuotettu siten, että pystyn kuunnellessa erottelemaan eri instrumentit, taustan ollessa mahdollisimman "tyhjä". Ymmärrättekö mitä tarkoitan ? Piece Of Mind on varmaan Maidenin tuotannosta parhain esimerkki tästä, täydelliset soundit. Uudemmasta tuotannosta vaikkapa uusin Thunder, Wonder Days, on tavoittanut tämän saman tatsin. Olen viime aikoina hieman vieraantunut esim. vanhasta suosikistani Helloweenista, koska viimeisimmät levyt ovat olleet sitä hirvittävää puuroa, jossa täytetään tausta niin tukkoon, että meinaa mennä koko levy mukana...

No joo, eksyin aiheesta. Book Of Souls vaikuttaa tässä vaiheessa levyltä, joka on kaikesta parkumisesta huolimatta aika helppo kuunneltava ja ilokseni on todettava, että kun yksi pyöräytys on takana, haluaa aloittaa alusta. Tätä ei tapahtunut edellisen levyn kohdalla, toisaalta, nyt kun tästä on innostunut, olen pyöräytellyt viime aikoina muitakin Brucen & Adrianin myöhemmän tulemisen tuotteita. Paitsi sitä edellistä... Taitaa muuten The Final Frontier olla itselleni se oudoin Maiden-levy, jopa Virtual XI:tä ja X-Factoria olen tahkonnut rajusti enemmän kuin sitä. Nyt olisi pikku kutina, että annan sille pari pyöräytystä aina välillä.

[Benjamin Breeg]

The Red and the Black
No niin sitten päästiin yhden suosikkini kimppuun. Alun bassorämpyttely tuo vahvasti mieleeni, kuten aikaisemmin tuolla mainitsinkin Blood on the World´s Handsin ja on yksinkertaisuudessaan varsin toimiva eikä yhtään liian pitkä. Biisi polkaistaan käyntiin puolen minuutin kohdalla ja se oli sitä kuuluisaa rakkautta ensisilmäyksellä. Hyvä riffi ja vieläkin parempi heti perään minuutin ja 15 sekunnin kohdalla ja Bruce hyppää mukaan ja laulu kitaran kanssa samalla on kyllä upeaa kuultavaa ja upeaa melodiaa perään eikä olla vielä edes kahteen minuuttiin päästy. Mitä maestro vielä keksii ? Kahden ja puolen minuutin kohdalla alkaa upeat yleisönhuudatukset, siis jos tämä ei toimi livenä, niin mikä sitten ? Sama jatkuu muutaman minuutin ja ei tähän voi kyllästyä kertakaikkiaan... Vähän lisää melodiaa ja yksi levyn parhaista, ellei paras kertosäe, siis mistä tämä jätkä näitä repii vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen ? Sitten alkaa puskemaan sooloa ja sooloa, soolon perään tuota upeaa melodiaa mistä en vain saa tarpeekseni ja Harris ei tunne armoa isoin vaihde sisään ja lisää tulee taas kaikkea mitä toivoa voi ja enemmänkin. Lopuksi vielä, jos jotain voimia kuuijalla jäljellä huudatetaan nekin pois ja homma upeasti pakettiin samalla tavalla kuin aloitettiinkin. Kyllä on sanattomaksi vetävä biisi, jossa on kaikki elementit mitä Maidenissa rakastan ja kuten jo mainitsinkin, niin helvetisti enemmän. Tämä biisi pyyhkii yksinään lattiaa, koko edellisellä albumilla !

Se on täysi 10

[asa]

Levy tuli vittuillakseen haettua Lahen Äksästä TO-PE välisenä yönä, vaikka oli tiedossa että "saan" kuunnella levyn vasta perjantai-iltapäivänä. Otin sen hauskana kokemuksena ja läppänä, onpahan jotain mitä muistella kiikkustuolissa, ja onhan nyt Maiden kuitenkin hieno yhteisö! Oli ihan hauskaa intoilla jonossa muiden samanmielisten kanssa. Ja sitäpaitsi kävin 2006 hakemassa AMOLADIN yömyynnistä Helsingin Äksästä, joten tällä kertaa ajomatka oli noin kymmenen kertaa lyhyempi sentään

Jaa miksikö sain kuunnella levyn vasta perjantaina? Olimme varanneet Maiden Ventures jätkien (Kollektiivi, joka on syntynyt vuosien ja ulkomailla Maidenin perässä reissaamisen myötä) kanssa mökin viikonlopuksi, ja teimme yhteisen sopimuksen että AINOASTAAN SINKKUBIISI oli lupa kuunnella etukäteen. Muun levyn neitsyys oli tarkoitus korkata YHDESSÄ, 20 jätkää vahvistettuna kahdella Kanadalaisella ja yhdellä Meksikolaisella. Ja voi pojat mikä viikonloppu! Naurua, hölmöilyä, hyviä ystäviä ja yhdessäoloa, sekä pirusti viinaa ja hyvää musiikkia. HELVETIN HYVÄÄ MUSIIKKIA! Heittämällä kovempi kuin sysipaska Final Frontier, ehkä jopa 2000-luvun kovin Maiden! AMOLADILLA on minun sydämessä erityinen paikka, ja rankkaan ko. levyn TOP 5 levyihin, ja tämä yltää tasossa yhtä korkealle, ellei jopa ohi. AMOLADIN puolella on aika, melkein 10 vuotta, joten sen parempaa vertailua on tähän väliin mahdotonta heittää, tämänkin levyn arvo avautuu vasta lopullisesti parin kk:n päästä ja useamman kuuntelun jälkeen.

Tuotannon puolella on menty tolkuttomasti eteenpäin. DoD, Amolad ja FF kärsii todella tunkkaisesta ja muhjuisesta saundista. Nyt saundi on huomattavasti selkeämpi, rummuista kuuluu haitsuniskut, pellit, sihahdukset ja kihahdukset hienosti, kitarat ovat selkeät ja raskaat (Maiden mittapuulla!). Lisääksi studiossa on selkeästi panostettu enemmän soittoon ja "harkitumpaan" tuotantoon. Tämä levy ei kuullosta siltä, että soittimet ja laulu on vedetty ykkösellä sisään, ja todettu että "se oli siinä, nyt mennään pubiin kaljalle!" Soitto on tällä kertaa mahtavan tiukkaa, Nicko vetää helvetin hyvällä kädellä! Toki kuten Starstrck mainitsi, mukana ovat paikoitellen tutut ja tylsät 2000-luvun maneerifillit, mutta yleinen soitto ja drive on 666% prosenttia pirteämpää kuin FF:llä. Lauluhin on pitkästä aikaa tehty enemmän stemmoja, ja käytetty kaikuja elävöittämään, asioita mitä puuttui demomaiselta Final Frontierilta. Ja laulusta puheenollen Brucea on nyt laulatettu paljon järkevämmällä rekisterillä. Muutamassa biisissä käydään ylärajoilla, mutta ainakaan omaan korvaan ei särähdä lähellekään pahasti missään biisissä, toisin kuin edellisellä. Muutenkin Brucen ääni tuntuu vahvalle ja eläväiselle.

Joitain miinuksia tuotantopuolella toki löytyy, suurimpina tomien jo ennestäänkin mainittu pahvilaatikkomaisuus, ja Harriksen signature-kalinan puute. Tomit ovat toki 666% paremmat kuin Brave New Worldin jälkeen yhdelläkään, ja luja volume laatukaiuttimista ammuttuna vähentää hieman pahvilaatikkomaisuutta, mutta Nickon kalvovalintojen johdosta noista tomeista ei valitettavasti saa irti tämän enempää. Valkoinen Ambassador lyöntikalvo ja Ebony resokalvo eivät yksinkertaisesti vaan tuota sellaista jytisevää saundia jota itse hevissä kaipaan. Jatsipimputtelut ja humppahommiin omiaan, mutta ei Heavy Metalliin.

En lähde nyt tässä vaiheessa tekemään mitään syvääluotaavaa analyysiä biisikohtaisesti. Vähiten on ihastuttanut The Great Unknown, Shadow of the Valley, The Man of Sorrows, ja tietty perusrockeri sinkkulohkaisu Speed of Light. Death or Gloryn kertsisointukierto on helvetin tylsä ja antikliimaksi varsinkin hienon prechoruksen jälkeen, mutta muuten kyllä kelpo biisi.

Levyn ylivoimaisesti paras biisi on IF ETERNITY SHOULD FAIL. Jestas kun leuat loksahti kun ekaa pyöritystä kuunteli. Lisäksi The Red and The Black, The Book of Souls, Tears of the Clown ja Empire of the Clouds on jumalattoman kovia! Tears of the Clownilla on levyn paras kitarasoolo (by Adrian of course), muuten levyllä olevat soolot eivät ole jääneet mitenkään erityisesti mieleen. Perussuorittamista, eikä mitään ihmeellistä.

Summa summarum, erittäin vahva levy! Niskakarvoja nostattavan hienoja kitara ja laulumelodioita. Toki noista pitkistä biiseistä voisi leikata pari kolme minuuttia pois ilman että biisin hyvyys siitä kummemmin kärsisi, mutta ei mua ainakaan pahemmin närästä jos sinne eksyy yksi vähän huonompi riffi sekaan, jos biisi kuitenkin sitä lukuunottamatta on helvetin kova.

Näillä kuunteluilla (liki kymmenen pyöräytystä erilaisilla kuulokkeilla, stereoilla, autossa) vahva 9/10 levy!

[Karpaasi]

Jopas. tänään on tullut levy kuunneltua kolme kertaa läpi. Lauantai-sunnuntai-akselilla homma tuntui vielä siltä, että väkisin puurtamiseksi menee levyn hyväksi kuuntelu, mutta kyllä on lähtenyt kovaa vauhtia aukeamaan. Itsehän tuli toivottua, että levy olisi helvetin kova tai helvetin paska, mitä tahansa kunhan ei sellaista kädenlämpöistä kamaa. Näyttää siltä, että toive onkin tulossa toteen monen biisin suhteen.

[Benjamin Breeg]

Hienoa että Asakin liittyi keskusteluun, kuin tilauksesta... Olisin varmaan myöhemmin tänään joutunut kysymään, että missäs äijä luuraa, kun ei mitään kuulu ja kuten oletinkin, niin uutukainen on uponnut myös sinne päin erittäin hyvin.

When the River Runs Deep
Tämä biisi on ehkä tämän albumin paras esimerkki siitä, kuinka Maidenin biiseillä on kuuntelukertojen kasvaessa tapana pikkuhiljalleen aueta. Ekalla pyöräytyksellä ei jäänyt juuri mitään muuta mieleen, kuin surkea aloitus ja sitä se on vieläkin, Bruce kuulostaa alussa aikas pahalta, jopa huonommalta kuin TGU:n kertosäkeessä, mutta onneksi voi huokaista helpotuksesta jo puolen minuutin kohdalla mistä biisi kunnolla vasta alkaa. Olisivat voineet jättää alun kokonaan pois ja aloittaa tuolla loistavalla vanhan ajan rokkiriffillä, koska siitä eteenpäin homma toimii taas lähes ongelmitta loppuun asti. Bruce palaa taas omalle mukavuusalueelleen ja kuulostaa helvetin hyvältä. Ok, kertosäe ei ole kummoinen, mutta hyvä silti ja biisin paras anti alkaa vähän ennen 3 minuuttia, kun pääriffin taustalle isketään toinen kitara ja päästään tuohon upeaan sooloon, jonka jälkeen mielestäni turhaan pudotetaan kierroksia, eli olisivat hypänneet suoraan tuohon neljän minuutin kohdilla menevään loistavaan riffiin ja taas pudotetaan kierroksia, mutta ei haittaa, jos tilaa tehdään entistäkin paremmalle soololle ja sitähän tämä kakkos soolo on. Aivan huikea ja kertosäe tulee mielestäni vähän liian nopeasti ja keskeyttää suunnilleen tuon loistavan soolon, jota olisin toivonut kuuntelevani vielä vähän lisääkin. Sitten biisi niputetaan alun tyyliin aika tökerösti ja tuosta tulee miinusta. Huvittavaa, että pitkistä biiseistä en ole itse valmis karsimaan juuri mitään, mutta näissä lyhyimmissä biiseissä mielestäni olisi ollut paljonkin karsittavaa. Alusta ja lopusta pois puoli minuuttia kummastakin ja tuo suunnilleen 3:35 ajassa alkava hidastelu pois myös, niin oltaisiin jo vahvan ysin puolella.

Nyt kuitenkin arvosanaksi 8

[asa]

Hienoa että Asakin liittyi keskusteluun, kuin tilauksesta... Olisin varmaan myöhemmin tänään joutunut kysymään, että missäs äijä luuraa, kun ei mitään kuulu ja kuten oletinkin, niin uutukainen on uponnut myös sinne päin erittäin hyvin.

Heh, kiva jos on kaivattu. Täällä sitä nyt taas ollaan, piti laittaa itseni jäähylle, kun en halunnut spoilautua. Enkä ole myöskään tuon hauskan mutta rankan mökkiviikonlopun jäljiltä ollut kuin vaivoin elävien (sielujen) kirjoissa, joten ei ole ollut aikaa eikä energiaa tulla kommentoimaan ennenkuin nyt. En lukenut arvioitakaan kuin oikeastaan Infernon arvion levystä ennen kuuntelua, koska en halunnut luoda minkäänlaisia ennakkokäsityksiä- tai odotuksia.

Tässä muuten jonkun toisen tekemä arvio levystä, joka melkein on kuin omasta kynästä:
http://audiovideo.fi/julkaisu/levyarvos ... ne-records

[IndianaJones]

Jännä miten usealle tuo When the River Runs Deep on jäänyt huonompana mieleen, mulle toimii mainiosti. Alussa Bruce joutuu ehkä vähän liikaa venymään, ja bridge ehkä hieman hätäisen kuuloinen tuohon tempoon, mutta hemmetti miten hyvin toimii kertsi ja tuo riffi. Säkeistöissäkään mitään vikaa. Nostaisin joidenkin Pilgrimien sunmuiden lyhkäsempien helmibiisien joukkoon. Samoin Death or Glory nappaa. Man of Sorrows ja Tears of a Clown mulle ne heikommat lyhkäset, Speed of Lightkin toimii hyvin. Eikä Tearsissakaan sinänsä mitään huonoa, ehkä ennakkohehkutukset olivat vaan vähän liian kovat.

Nillitetään nyt vielä Janickin sooloista vähän, onkohan levyllä yhtään uutta miehen likkiä, tuntuu että soolot koostuvat palasista aiemmista sooloista. Etenkin Brave New World kuuluu vähän liian selkeästi. Olikohan Man of Sorrowsissa jossa oli Gersin klisheelikit soitettuna, ainoastaan puolella temmolla.

Mutta onhan tämä, jaksaa levystä jauhaa ja analysoida ihan eri tavalla kuin edeltävää. Hyvän levyn merkki sekin, että jatkuvasti kiinnostaa tutustua lisää ja laittaa pyörimään.

[asa]

Jännä miten usealle tuo When the River Runs Deep on jäänyt huonompana mieleen, mulle toimii mainiosti. Alussa Bruce joutuu ehkä vähän liikaa venymään, ja bridge ehkä hieman hätäisen kuuloinen tuohon tempoon, mutta hemmetti miten hyvin toimii kertsi ja tuo riffi.

Kyllä siinä biisissä jotain on tehty oikein kun se on soinut koko aamun mun päässä. Joten kyllä sekin alkaa luutumaan päähän tässä näemmä.

[Summerganon]

Mietin tuossa aikaisemmin, miksi Tears Of A Clown upposi heti alusta saakka niin hyvin kuin upposi, pistin homman ensin napakan sanoituksen ja melankolisen toteutuksen piikkiin, kunnes juuri äsken tajusin, että erittäin isossa osassa ovat kappaleen kitarasoolot ja kitarointi yleensä, joka erottuu edukseen yleisen, sanoisinko alisuorittamisen tai en tiedä, "massaan hukkumisen" joukosta. Ilmeisesti suurin syy on levyn tuotanto, joka ei ole sitä pahinta nykypuuroa, mutta kuitenkin sen suuntaista.

Tears of a Clown kuulostaa ainakin omaan korvaan myös aika selvästi albumin "viimeistellyimmältä" biisiltä. Pituudellakin voi olla osuutta asiaan. Koko albumi iskee kyllä aika lujaa, mutta Tears of a Clown on avausbiisin ohella (no okei se kertsin toisto, mutta ei nyt lasketa) aikalailla ainoa, josta ei löydä sellaisia hätäisen tai "luovasti improten" vedellyn oloisia sovitusratkaisuja tai suorituksia. Laulumelodioita ja -sovitusta myöten kaikki kuulostaa tosi jämptiltä ja vahvalta. Toki noilla muillakin biiseillä on aikaa tässä vielä avautua enemmän, vaikka korostetun kovasti koko albumi kyllä edelleen maistuu.

Ehdottomasti läpikotaisin onnistunut biisi joka tapauksessa. Hyötyy myös biisijärjestyksestä, tämä sopii hyvin tuonne massiivisuuden keskelle.

Tykkään kyllä näiden uusien biisien kertosäkeistä kovasti, mutta ne ovat suurelta osin tällä albumilla lähinnä tukevaa jatkumoa biisin kerronnalle, eivätkä mitään instant-kliimakseja. Kivana poikkeuksena tähän on kuitenkin If Eternity Should Fail, The Book of Souls ja sitten tämä Klovnin kyyneleet, ui juma mikä kertsi.

Ai että, kyllä tämä on mun mielestä The Wicker Manin ja Rainmakerin kanssa tätä reunion-eran lyhyempien biisien god tieriä ja sopisi ainakin näin perstuntumalta mun mielestä millaseen Maiden-biisikattaukseen tahansa, ei tarvitse mitään "no jos nyt hyväksyy sen ettei uusia aceshigheja tule..." -nöyristelysuodatinta.

Hyvä lätty, jatkan pureskelua, mutta If Eternity Should Fail ja Tears of a Clown ovat nyt ne biisit jotka ovat tosissaan iskostuneet selkärankaan ja kylläpä toimii hyvin!

--

Puolittaisena off-topikkina; kun porukka on noita omia "bestoffeja" tästä albumista poltellut, niin vähän saman suuntaisesti kyhäilin pienelle iltalenkille höpsön Bruce/Maiden-soittolistan ja siinä korostui aika hienosti, miten paljon tuo If Eternity Should Fail ja muutamat muutkin jutut näillä parilla viime albumilla flirttailevat aika hauskasti tuonne Accident of Birthin ja Tyranny of Soulsin sci-fi-whatever-sektorille! Kun Maiden on työllistänyt Brucea aika rutkasti viime vuosina ja muitakin projekteja tuntuu piisaavaan, niin on toki ihan loogista että nämä aiemmin lähinnä soolotuotantoon keskittyneet teemat ja ideat alkavat siirtymään Maidenille kirjoitettavaan matskuun.

Bruce & Adrian, co-starring Steve Harris: Aeroplanes and Aliens

If Eternity Should Fail
(Toltec 7 Arrival) Starchildren
Speed of Light
Soul Intruders
Arc of Space
Kill Devil Hill
Navigate the Seas of the Sun
Starblind
Omega
Coming Home
River of No Return
Empire of the Clouds

[Iron Constable]

Asalle upposi hienosti Ihan noin täpinöissäni en ole, mutta kyllähän tämä kuuntelu kuuntelulta kasvaa ja löytää uusia ulottuvuuksia, kuten totesin, hyvä levy, paremmaksi muuttuu. Tears Of The Clownista vielä sen verran, että Brucen laulusuoritus on kappaleessa ehkä koko levyn tasapainoisin, sillä lienee osuutta "me likes"-reaktioon.

Uutukaisen innoittamana korvissa soi juuri viimeisiä hetkiä The Final Frontier. Jaa-a, tämä on todellakin jäänyt liian vähälle kuuntelulle, koska, ei kuulosta lainkaan paskemmalta

The Alchemist, The Talisman ja The Man Who Would Be King kolahtivat jotenkin, yllättävän hyvin, pitkän kuuntelutauon jälkeen. Levyn ärsyttävin piirre on sen aloitus, edelleen. On ärsyttävää lähteä kuuntelemaan uudelleen, kun pitää hakea nimikappaleen alku, ettei vaan tule korviin sitä alun minuuttitolkulla kestävää älyttömyyttä. When The Wild Wind Blows menee lopussa kevyesti haukottelun puolelle, mutta muuten levy kuulosti yllättävän tuoreelta. Täytyy ottaa tuo tehokuunteluun uutukaisen rinnalle, olen selvästi laiminlyönyt Final Frontieria !

Tuossa Final Frontieria kuunnellessa korva alkoi vertailla Brucea silloin ja nyt, kun mielessä oli elävänä useamman kuuntelen verran uutta levyä. Pakko se on todeta, että kireys on lisääntynyt ja ääni on "haurastunut", huomaa etenkin nätimmin lauletuissa kohdissa, joissa se vanha voima siellä taustalla on hiipunut tavallisten kuolevaisten joukkoon. Samanlaista tarinankertojan voimaa ja uhoa ei äänessä enää ole kuin ennen, toisessa ääripäässä sitten nuo korkeammat kohdat, joissa kuuntelijana tavallaan kärsin mukana, niin vaikealta ne kuulostavat.

En siis allekirjoita sitä, että Bruce kuulostaisi The Book Of Soulsilla paremmalta kuin aikoihin. Päinvastoin, kyseessä on koko uran mitalla heikoin tuotos evö. Ei tarkoita huonoa, mutta kun vertailupohja on niin käsittämättömän kova kuin hänen tapauksessaan, niin eihän tuota voi olla huomaamatta. Kyllähän sen tiesi, että Maidenin tyylillä se katto joskus tulee vastaan kun ikää karttuu, sitä tosiseikkaa vaan halusi mielessään siirtää eteenpäin. Täytyy vaan omaa ylikriittistä mieltä hieman muovata tilanteeseen ja ottaa se mitä annetaan.

[Benjamin Breeg]

The Book of Souls
No niin sitten päästiin suosikkini levyn parhaan biisin kimppuun, joka ei niin hirveen yllättäen taas jälleen kerran sen " turhimman kitaristin " Gers:n käsialaa. Täytyy kyllä ennen, kuin itse biisiin siirryn mainita, että äijähän on 2000 luvulla tehnyt pääasiassa albumeille aina sen yhden nopeamman lyhyen vedon ja yhden eepoksen, ja jos nämä kaikki olisivat poissa edellisiltä kiekoilta, niin ei nyt syvällä suossa, mutta jokaisen albumin taso olisi kyllä helvetisti laskenut. Jesh, eli Gersin ja Harriksen eepos... voiko se alkaa millään muulla kuin akustisella introlla ? No ei tietenkään tyhmä kysymys, eli kyse on vain siitä toimiiko se ? DOD: intro oli erinomainen, Legacyn jumalainen ja edelleen saa pitää kärkipaikkansa, Talismanin vähän tylsä tai ainakin vitusti liian pitkä vaikka muuten biisi oli perfect ja tämä uusin nyt neljättä kertaa peräkkäin korjaa hopean tästä ryhmästä. Lähes sama ainakin omiin korviin kuin Talismanissa, mutta syna tuo tähän lisää syvyyttä ja tunnelmaa, eikä yhtään liian pitkä, tai itse asiassa tätä olisi voinut kuunnella pidempäänkin on se vain, niin kaunista... Intron jälkeen tuleva mahtipontinen maailmanlopun riffi on ehkä suosikkikohtani koko albumilla, siis niin jumalainen että hirvittää ja voi saatana että Bruce kuulostaa hyvältä ! Ei olla edes puoltatoista minuuttia menty ja kaikki selkäkarvat pystyssä sekä tippa linssissä. Ennen erinomaista kertsiä Bruce muuttaa vähän laulutyyliä tiukemmaksi ja entisestään paranee, eikä kuulosta yhtään väkinäiseltä, tai jos kuulostaa, niin tähän se sopii täydellisesti. Vähän sama kuin Talismanissa " Westwards the tide " kohta jossa mennään yli Brucen rekisterin vain sopii biisiin ja oli muuten edellisen lätyn heittämällä paras kohta. Tällä teemalla mennään viiden minuutin puolelle, jonka jälkeen ah niin ihanaa kitaranäppäilyä mitä myöskin olisi jaksanut kuunnella vähän pitempääkin, mutta sen sijaan kaasu pohjaan ja nyt mennään, heikommat jäävät kuin nakki paskaan, kuten Räikkönen Monzan GP:n lähtösuoralle ! Kauan ei tarvitse odottaa kun tarjoillaan levyn top 5 sooloa ja taas Bruce ottaa komennon. Muistaakseni suunnilleen tässä kohtaa meinasin ekaa pyöräytystä albumin kanssa kuunnellessani ajaa ihan aikuisten oikeasti Hämeenlinnan tiellä ojaankin
Vähän upeita melodioita ja Maideniksi suht raskasta runttaustakin tarjoillaan, Brucella vankka ote koko ajan ja sitten onkin ehkäpä koko albumin parhaan soolon ( Smith ? ) aika joka saa kuulian kiljumaan onnesta. IHANAA !! Loppuun Brucen upea venytys ja homma taas alun teeman mukaisesti upeasti pakettiin. Albumin paras biisi missä ei ole mitään ylimääräistä ja olisi tosiaan toiminut minuutin pari pidempänäkin aivan yhtä hyvin.

Mitä muuta tälle voi antaa kuin 10+

[Jussi K]

Bruce & Adrian, co-starring Steve Harris: Aeroplanes and Aliens

If Eternity Should Fail
(Toltec 7 Arrival) Starchildren
Speed of Light
Soul Intruders
Arc of Space
Kill Devil Hill
Navigate the Seas of the Sun
Starblind
Omega
Coming Home
River of No Return
Empire of the Clouds

Propsit Arc Of Spacelle, Omegalle & Coming Homelle, edelleen TFF:in paras biisi!

[asa]

Tuossa Final Frontieria kuunnellessa korva alkoi vertailla Brucea silloin ja nyt, kun mielessä oli elävänä useamman kuuntelen verran uutta levyä. Pakko se on todeta, että kireys on lisääntynyt ja ääni on "haurastunut", huomaa etenkin nätimmin lauletuissa kohdissa, joissa se vanha voima siellä taustalla on hiipunut tavallisten kuolevaisten joukkoon. Samanlaista tarinankertojan voimaa ja uhoa ei äänessä enää ole kuin ennen, toisessa ääripäässä sitten nuo korkeammat kohdat, joissa kuuntelijana tavallaan kärsin mukana, niin vaikealta ne kuulostavat.
.

Kireys on tottakai lisääntynyt, mutta en allekirjoita haurausväitettä. Kyse on enemmänkin siitä, että Brucella on nykyisin valtavasti parempi laulutekniikka, sekä intohimoa ja kunnianhimoa toimia nimenomaan laulun ja tarinan tulkitsijana. Enää ei tartte kailottaa kurkku suorana kukkokiekuuta koko aikaa, vaan antaa tekstille tarvittaessa tilaa hengittää. Kyllä se kukkokiekuu nimittäin lähtee edelleen voimalla tarpeen niin vaatiessa. Sen kuulee tältä levyltä, sekä viime vuosien keikoilta.

[QazKFD]

Propsit Arc Of Spacelle, Omegalle & Coming Homelle, edelleen TFF:in paras biisi!

Älkää nyt jumalauta leikkikö hengellänne ja mainitko näitä kahta mestariteosta tuon humpuukin rinnalla samana vuonna. Muutenkin ilmailuaihe jää vajaaksi ilman ehdottominta kruununjalokiveä, eli Silver Wingsiä. Helvetti, siinäpä vasta hieno kappale kunnon heviä, heittämällä Dickinsonin diskografian aivan terävintä kärkipäätä.

Mutta, kerran kun uuden levyn lirpakkeessa ollaan, olisi varmaan aihetta luoda jonkinlaisia (h)ajatelmia kaiken kansan näkysälle aiheesta. Kuten asakin, olin myös tuolla yhteisaikaiseen ejakulaation tähtäävässä iltamassa ja tästä vielä lämpimät kiitokset puuhamiehille jarmilalle ja Iivikselle sekä koko rytmiryhmälle joka paikalla oli. Aivan ensimietteet oikeastaan jokaisen biisin kohdalla olivat spontaanit päänpyörittelyt ja ihmettelyt, että mites tässä nyt näin oikein kävikään? Avausbiisi teki selvästi kovimman vaikutuksen ja kyllähän se on paikkansa myös vankimmin pitänyt. Mökillä parin päivän aikana tapahtunut taustaluukutus sai kyllä homman hieman aukeamaan ja maanantaina tässä oltiin jo varovaisen innostuneitakin paikka paikoin levyn sisällöstä. Nyt kun toistoja on tullut vähän tarkemmallakin korvalla alle, alan olla jo hieman sitä mieltä ettei meistä tämän levyn kanssa tule välttämättä kovin hyviä kavereita.

Syitä on monia. Muistan edelleen hyvin miten edellislevyn tulon aikoihin vitutti yli kaiken se, miten biiseissä on hyviä pirusti hyviä osioita mutta likimain kaikkiin ympätään jotain aivan jonninjoutavaa, kornia, lapsellista, typerää tai yhdentekevää ja kokonaisuus painuu raskaasti alle mediaanin. Se on turhauttavaa siitäkin syystä, että vaikka levyllä, tai levyillä, olisi paljon palkitsevia kohtia, niin ei niitä tule soitettua koska en minä ainakaan jaksa saatika ehdi kahlata tuntia ja varttia lävitse jos yhtä paljon kuolemattomia melodioita saa kuuntelemalla Afraid to Shoot Strangersin kerran. Tällä kertaa tunne on sama mutta ehkä voimasuhteet ovat vielä hieman muuttuneet ja vallitsevat ominaisuudet ovat näitä mitkä eniten ärsyttävät, aiemmalla kerralla asian ollessa varovasti toisinpäin. Taisin jo melko pian julkaisun jälkeen luvata 3/5 joka menisi tyydyttävästä yleisarvosanasta. Nyt en aivan heti näe tätä tapahtuvan sillä jättäisin niin monta kappaletta tälläisenään tältä levyltä yksinkertaisesti julkaisematta jos tähän olisi mahdollisuus.

Kaikki Maidenin elementit ovat kuitenkin olemassa ja se nyt tottakai on mukava asia mutta myös pitää muistaa, että se on myös vähimmäisvaatimus. Uuttakin on tuotu, on piano, on viulua, selloa, puhaltimia ja on muuten pirusti syntikkaakin pitkin levyä, vaikka se nyt ei niinkään uusi asia olekaan. Dickinson laulaa pääosin hienosti, soundit ovat melko hyvät, McBrain soittaa hyvin ja onkin ehkä vähän nostanut profiiliaan viiden vuoden takaisesta suorituksesta. Ehkä koko bändikin, levyä kuunnellessa nimittäin huomaa selvästi sen mitä mm. Gers toitotti useammassakin haastattelussa levyn tiimoilta; studiossa annettiin palaa sen kummemmin miettimättä ja se näkyy ja kuuluu, hyvässä ja pahassa. Silloin kun homma toimii, osiot vaihtuvat suorastaan soljuen, mutta silloin kun tyylitaju pettää niin silloin töksähdyksiä sattuu ja näissä vallankin Harris ja Gers ovat tupanneet kompastumaan monen monta kertaa. Mutta elementit ovat kaikki siellä, melodiat, soolot jne. Ymmärrän kyllä jos näistä monetkin diggaavat mutta itseäni ei tämän levyn anti paljoa puhuttele. Kyllä näillä aineksilla olisi saanut varmasti tyylitajun ja vaivannäön avulla hyvän ja kompaktin levyn, mutta nyt käsissä on mielestäni viimeistelemätön, hajanainen ja kammottavan ylipitkä kokonaisuus.

Palaan jossain kohdin tämän esipuheen jälkeen vielä kappalekohtaiseen, seikkaperäiseen selvitykseen niin ehkä selviää se lopullinen paikka diskografiassakin. Tällä hetkellä ihan kauheesti ei oo menossa jatkoon, kuten sanotaan.

[Starstruck]

Ja jälleen kerran levyn heikoimpaan päähän mun mielestä lukeutuva "eepos" nousee suuren yleisön suosikiksi...

The Red and the Black, For the Greater Good of God, Dream of Mirrors, Dance of Death, When the Wild Wind Blows (vai oliko tämä nyt sentään mikään yleinen suosikki) jne. En pysty mitenkään ymmärtämään. Yleensä pystyn helposti ymmärtämään kaikki mielipide-erot, mutta nää ei putoa. Ei niin millään. Huhhuh.

[Starstruck]

Ja onpas muuten harvinaisen paskan kuuloiset "jouset" Empire of the Cloudsin alussa. Muuten hieno teos pääpiirteiltään ja laulukohtien taustalla nuokin ankeasti syttyvät samplet vielä menevät, mutta ihan ekat äänet saavat pään räjähtämään. Eikö budjetti ihan oikeasti antanut myöten tuoda jotain kamariorkesteria vetämään noita purkkiin?????

[Hese]

^"Mikä vittu teitä porilaisia vaivaa?"

[QazKFD]

^"Mikä vittu teitä porilaisia vaivaa?"

Starstruck paras porilainen, muut ei. Edes kiskalla.

[Jussi K]

Ja jälleen kerran levyn heikoimpaan päähän mun mielestä lukeutuva "eepos" nousee suuren yleisön suosikiksi...

The Red and the Black, For the Greater Good of God, Dream of Mirrors, Dance of Death, When the Wild Wind Blows (vai oliko tämä nyt sentään mikään yleinen suosikki) jne. En pysty mitenkään ymmärtämään. Yleensä pystyn helposti ymmärtämään kaikki mielipide-erot, mutta nää ei putoa. Ei niin millään. Huhhuh.

Lihavoidut omia ykkössuosikkeja ko. levyiltä, kaksi muuta mielestäni yliarvostettuja. Mutta: 3 out of 5 ain't bad?

[Jeeves]

Ja onpas muuten harvinaisen paskan kuuloiset "jouset" Empire of the Cloudsin alussa. Muuten hieno teos pääpiirteiltään ja laulukohtien taustalla nuokin ankeasti syttyvät samplet vielä menevät, mutta ihan ekat äänet saavat pään räjähtämään. Eikö budjetti ihan oikeasti antanut myöten tuoda jotain kamariorkesteria vetämään noita purkkiin?????

No tämä. Tuohon olisi pitänyt ehdottomasti panostaa kunnon orkesterin muodossa. Ja Brucen pianosaundiin noin muutenkin. Kyllä ne käppäiset Casio-orkestraatiot menee noissa räväkämmissä biiseissä taustalla ihan hyvin, mutta Empire Of The Clouds olisi ansainnut parempaa, muovisuus hyppää aika pahasti korvaan.

[Starstruck]

^"Mikä vittu teitä porilaisia vaivaa?"

Starstruck paras porilainen, muut ei. Edes kiskalla.

Kiitos teille molemmille!

Jeeves asian päällä ja Jussi 60% kujalla.

Tuo The Red and the Black -juttu tehtiin The X Factorilla niin hyvin, että kaikki sen jälkeiset kyhäelmät eivät vain toimi alkuunkaan. Missä tunnelma? Missä kiinnostavat riffit? Ja etenkin, missä hienot melodiat? Ja miksi 13 ja puoli minuuttia? Tätä ei pysty hullukaan perustelemaan. Kun ei kanna, niin ei kanna. Ihme ettei väkisin vääntänyt pidemmäksi kuin Empire of the Clouds. Steven kynä on valitettavasti ehtynyt ja tyylitajukin pahemman kerran kateissa. IN MY (NOT SO) HUMBLE OPINION.

[Edward Mannerheim]

Mun mielestä on erikoista, että jengi pahoittaa mielensä siitä kun osa porukasta, varmaankin vanhasta koulukunnasta, haluaisi levyjen olevan maltillisen mittaisia ja tiukkoja kokonaisuuksia, joiden kuuntelemiseen ei tarvitse ottaa vapaapäiviä töistä.

Minun mielestäni taas on erikoista, miksi tämä "vanha koulukunta" on edelleen kehissä venaamassa Maidenin uusia levyjä toivoen että "edelliset 5 levyä oli liian pitkiä mutta jospa tällä kertaa...!!!", luulisi olevan kovakalloisimmillekin jo selvää ettei ne jätkät halua enää tehdä sellaisia levyjä kuin ennen.

Eli eivät enää halua tehdä hyviä levyjä?

Miksi on haihattelua odottaa 4-5 minuutin rokkereita vaikka eletäänkin 2000-lukua? Onhan kyseessä kuitenkin sama kokoonpano (+ Gers) ja musalaji kuin kasarilla?

Nii en tiedä, mites nämä muut kasaribändit? Olikos Metallican parilla viimeisimmällä montakin Master of Puppetsin veroista rallia, entäs uusin Priesti, onko se yhtä tykki ja kompakti kuin Screaming for Vengeance? Tarviiko listata enemmänkin esimerkkejä...?

Makuasioita toki, mutta mikä perustelu se on tuuban tekemiselle etteivät muutkaan enää osaa? Vastapalloon voisi heittää aakkosten alkupäästä vaikka bändit AC/DC, Accept ja Anthrax, jotka ovat julkaisseet hyviäkin levyjä vanhoilla päivillään ja ovat siinä samalla pysyneet uskollisena omalle tyylilleen, miehistönvaihdoksista huolimatta.

Se vaan on niin että useimpien taiteilijoiden luomisvoima on rajallinen sekä kiinnostuksen että ideoiden ehtymisen vuoksi, jolloin edessä on joko tappion tunnustaminen tai formaatin muuttaminen.

Eli Harriksen tapauksessa ideoiden ehtyminen on aiheuttanut yhä pahenevaa sanoitusripulia, riffien ketjuttamista täältä ikuisuuteen ja siinä samalla biisien/albumien pitenemistä? Erikoista ideoiden ehtymistä.

Mutta joo, tietoinen valintahan tuo nykyinen formaatti on Harrikselta (ja kumppaneilta?). Mutta saa kai sitä fani elää toivossa viiden vuoden välein kun siihen tilaisuus annetaan...

[Dino]

Puolentoista tunnin tupla. Kahdelle cd:lle mahtuisi tavaraa sellainen 160 minuuttia, eli minusta vaikuttaa ennemmin siltä että kundit ovat vähän pidätelleet...

No, leikki leikkinä. Speed of Light oli ihan asiallinen ykkössinkku - ei mikään Wicker Man sentään mutta väänsi selkävoiton Eldoradosta (siitäkös tuo Etelä-Amerikkafetissi onkin peräisin, hmm..?) Tuolloin oli jo tiedossa että pitkää tulee, ja en oikein ollut varma mitä odotin. 2000-luvun tuotanto on ollut mulle tähän asti sellaista vuoronperään onnistumista. BNW oli ja on loistava levy, DoD järkyttävä pudotus. AMOLAD hieno kokonaisuus, Final Frontier taantunut puolittaisen alkuinnostuksen jälkeen sinne DoD:n ja jonkun Fear of the Darkin kuuntelulukemiin - kerran vuodessa jos silloinkaan.

Viikonloppuna heitin levyn kerran läpi Tuubista puolihuolimattomasti, ihan tarkoituksella. Vaikutti asialliselta. Tänään marssin paikalliseen kivijalkakauppaan, mutta kun Eskoilla oli vain näitä deluxe-härpäkkeitä, niin ei kun tien yli Anttilaan ja sieltä karvahattuceedee kouraan hintaan 14,99. Pari intensiivistä kuuntelua myöhemmin kykenen vain muutamiin irtohuomioihin.

- Kannet tyylikkäät kaikkineen, jopa etukannen musta ratkaisu. Eddie ilmestyy pimeästä, spooky.
- Ensimmäinen biisi helmetin tehokas, paras avausveto tosiaan pitkiin aikoihin.
- Harrisin eepos ei ukon parhaita, mutta sinänsä toimiva kombinaatio vanhoja Maiden-kliseitä (ja BÖC:lta ripattua nimeä).
- Ykköslevy jättää hitusen nälkäiseksi, ei paha asia.
- Kakkosella rokit rivakoita, pellebiisi sävykäs ja hyvä.
- Empire of the Clouds ansaitsee kaiken suitsutuksen ja vähän enemmän. 30 vuoden kuluttua tämän päivän skidit puhuvat biisistä samalla kunnioituksella kuin me vanhat pierut Hallowedista, To Tame A Landista tai Marinerista. Jäntevä tarina, toimiva rakenne. (Enpä olisi 80-luvulla uskonut lukevani Maiden-levyn tekijätiedoista Bruce Dickinson: Vocals and Piano!) Eihän Bruce mikään Clayderman tai Seppo Hovi sentään ole, mutta ihan mukiinmenevästi nuo teemansa pimputtaa. Asiaa toki auttaa se, että harvempi säveltää sellaista mihin ei soittajana taito riitä...
- Soundipuolen asiantuntija en ole, mutta näissä korvissa - ja kuunneltuna sekä kaiuttimista että luureilla - edellinen yhtä hyvältä kuulostava albumi oli BNW. Makuasioita toki, sanoi koira kun.
- Pureskeltavaa riittää pitkäksi aikaa.

Vielä loppuhuomio. Mielestäni kiistely siitä, toimisiko levy paremmin 40- vai 70- vai 90- vai 120-minuuttisena on ihan turhaa. Tällainen saatiin, koska tällaisen kundit tekivät. Jonkun mielestä huonoja biisejä on liikaa, toinen ei tykkää pitkistä kappaleista vaan editoisi niitä mielellään. Jollekin nuo osiot ovat homman suola. Uutta Piece of Mindia ei tule, mutta ei onneksi ole tullut uutta No Prayeriakaan tai Virtual Yhtätoista. 40 vuotta bändin perustamisesta, ja silti homma toimii hyvin. (Tai vähintäänkin kiinnostavasti; dissailijatkin vaikuttavat platan ostaneen ja kuunnelleen...) Ei kai keneltäkään voi odottaa, että se 15. tai 16. tai 19. albumi olisi uran paras (paitsi ehkä Rushilta - Clockwork Angels oli bändin top kolmosessa ainakin). Kyllä minulle riittää, että Book of Souls kuulostaa Maidenilta ja että siitä vähintään puolet on kuranttia tavaraa. 90-luvun levyt olivat kuraa kauttaaltaan, eli onhan tämä kerrassaan hieno tilanne siihen verrattuna.

Rauhaa, veljet, ja kuunnellaan musiikkia. Paskempiakin harrastuksia on olemassa.

[rokkariarvid]

Noniin! "Vanha" 26-vuotias Maiden-fani pääsi tänään hankkimaan uusimman lätyn. Ykkösbiisin olin kuunnellut YouTubesta ja tämä nostatti levyn odotuksia korkeammalle The Final Frontier -pettymyksen jälkeen.

Arvio ensimmäisen kuuleman perusteella on seuraavanlainen.

Levyn ensimmäinen biisi on hyvä. Ei aivan huippuluokkaa, mutta 8/10 kuitenkin. Levyn viimeinen biisi on aivan helvetin hyvä, vaikka ensimmäisten minuuttien jylhyyden jälkeen pelkäsinkin koko ajan paskuuden alkamista. Päällimmäisenä viimeisestä biisistä jäi mieleen, että tämä taitaa olla yksi Maidenin parhaista biiseistä. Tai ainakin 2000-luvun aatelia, vaikka saundeja olisikin voinut duunata vielä vähän tarkemmin.

Mitä ekan ja vikan biisin välillä tapahtuu? Tears of a Clown jäi mieleen ihan hyvänä biisinä, vaikka olisinkin kaivannut hieman enemmän synkkyyttä siihen. Tuli heti mieleen, että If eternity should failin värinen säkeistö olisi käynyt hullun hyvin tuohon tarinaan, varsinkin kun tietää mistä Tears of a clown kertoo.

Ensimmäisen kuuleman perusteella loput levyn kappaleista olivat keskinkertaisia tai jopa huonoja. Onhan monissakin biiseissä siistejä juttuja, mutta kokonaisuus ratkaisee. Speed of light jäi osittain mieleen ja sekin on vain tyypillinen rokkaava levyn kakkosbiisi, joka ei ainakaan ekalla kerralla sytyttänyt.

Kuuntelin lätyn studioluureista ja ennen viimeistä biisiä mieleen jäi aivan luokaton soiton taso paikoitellen levyä. En ole muusikkona ammattilainen, mutta puoliammattilainen kuitenkin ja paljon löytyi levyltä sellaisia kohtia, joiden soiton tasoa en olisi koskaan päästänyt levylle asti omissa tuotoksissa. Ymmärrän, että Maidenin tyyli on livesoiton ja -fiiliksen taltiointi levylle, mutta paskasta ei saa konvehtia ja on käsittämätöntä, että tämän luokan bändi päästä levylle silkkaa paskuutta.

Myös sovituksellisesti jotkut kohdat kuulostivat demobändimäisiltä. Biisin nimeä en muista, mutta kitaramelodia laulumelodian kanssa oli ihan käsittämätön veto. Time oli vähän sinne päin ja panorointi keskelle riitelemään laulun kanssa. Hyh hyh..

Kannattiko levy ostaa? Totta helvetissä kannatti! Lapsuuden ja nuoruuden hurmos Maideniin on hälvennyt iän myötä, mutta aina aika ajoin löydän vanhan rakkauden uudestaan ja kuuntelen ihan muna pystyssä niin uutta kuin vanhaakin tuotantoa.

Ensi kuuleman perusteella ensimmäinen ja viimeinen biisi pelastivat paljon.

Arvio 2/5

Tämmösiä ajatuksia jäi mieleen ekalta kuulemalta.

Ps. Toka kuuntelukerta päällä ja keskimmäisetkin biisit alkavat kuulostaa jo joltakin! Katsotaan pitääkö tulla raportoimaan uudestaan!

-Juppi