The Final Frontier albumikeskustelu

[Karpaasi]

The Talismanin soolo on oikeastaan aika nappi veto tuohon kohtaan biisi, sillä jos olen oikein tulkinnut, se kitaravingutus kuvaa myrskyssä paskaksi menevää laivaa.

Viimeksi tuli tätä levyä kuunneltua kesällä. Edelleen levyllä on yksi instant skip -biisi, eli The Man Who Would Be King sekä useimmiten skipattava Isle of Avalon, jossa on ihan OK-piirteitä, jotka eivät pitkälle kanna. Starblind ja The Alchemist eivät pidemmän päälle jaksa kiinnostaa. Loput ovat ihan pätevää kuunneltavaa, ja kenties ainoat tyylipuhtaat kappaleet levyllä ovat Coming Home, When the Wild Wind Blows ja El Dorado. The Talismanin intro on vaan niin paska, että se rokottaa pisteitä automaattisesti. Sama pätee Satellite 15:een. Mother of Mercy ei ikinä oikein lähde liitämään, joten se jää hiukan tasaiseksi.

3+/5, sanoisin.

[puolisukeltaja]

The Talismanin soolo on oikeastaan aika nappi veto tuohon kohtaan biisi, sillä jos olen oikein tulkinnut, se kitaravingutus kuvaa myrskyssä paskaksi menevää laivaa.

Jep, samaa itsekin aikanaan muistaakseni kirjoittelin, kun biisin soolo sai täällä tosi negatiivisen vastaanoton. Kyllä tuo miusta istuu biisiin ja sen tunnelmaan ihan mainiosti. Nappikohta, kuten muutkin instrumentaaliset osat kappaleessa.

[Osiris]

Eihän siinä mennyt kuin 3 vuotta edellisistä tekosista, niin sain koottua Best parts of The Final Frontier -videon.

http://www.youtube.com/watch?v=kwe3Mxtzz4g

Vastaavat videot löytyy myös aiemmista studiolätyistä.

[Starstruck]

Pitäisi kai oikein kuunnella ja katsoa kuinka hyvin ulkomuistista jaetut tähdet pitävät paikkansa:

Satellite 15 *
The Final Frontier ***
El Dorado ***
Mother of Mercy **
Coming Home *****
The Alchemist ***
Isle of Avalon ****
Starblind ***
The Talisman ***
The Man Who Would Be King **
When the Wild Wind Blows **

[Planeettapää]

Jaha, huvikseni (?) päätin kuunnella tän läpi pitkästä aikaa, edellinen kerta tais ollakin ilmestymisvuotenaan. Levy oli jopa huonompi mitä muistin, ensimmäinen oikeasti hyvä biisi tuli vasta Isle of Avalonin kohdalla, ja tais siihen jäädäkin. Intro hyvä siihen asti kun alkaa tulla laulut mukaan. Coming Home, Starblind ja The Man Who Would Be King ihan jees myös. Näkemys on siis muuttunut aika paljon tässä kuuntelemattomuuden aikana, sillä aiemmin parhaana pitämäni Mother of Mercy ei nyt ollutkaan kovin kummoinen, ja loput aivan joutavaa.

[Identity]

Vaihtoehto 4. Muuten linja pysyköön samana, mutta vähän lyhemmätkin biisit riittäis, ja vähän jotain tietynlaista agressiviisutta mukaan lisää. Ja Dickinsonille korkeita kohtia, koska se vetää ne nykyään paremmin kuin koskaan.

Edit: oho, enpä huomannu et tää oliki jo näin vanha topsu No, seuraava levyä odotellessa.

[ranger]

I'm the Jester with no tears
And I'm playing on your fears
I'm a trickster smiling underneath this perfect sky is torn
You're a little late, I'm already torn..

Jotenkin noin se aina mun mielessä kääntyy kun sitä tuolla toreilla rallattelee.

[Pertti Keinonen]

Sain jonkun ihme suonen vedon kesken iltapäiväsikarin ja lykkäsin terassin soittimeen Final Frontierin. Se piti jostain pojan laatikoista kaivaa, ei siis ihan vakitavaraa nykyään...

Muistoissa edelleen käsittämätön alkuinnostus ennakkokuuntelusessioineen ja sen myötä annetuihin melko yläkanttiin vetävien lausuntojen kanssa...

Vaan onpas käsittämättömän paska tämä intro. Minuutti on ihan maksimi. Killerssillä toimii hienosti, mutta tämä mumina on kyllä häpeällistä. Olen jo tässä vaiheessa valmis survaisemaan itseni space miekallani vatsaan. Avausbiisi menee rallatellen, mutta onhan se kaukana nappi heti keskelle otsaanmaisista vertailukohdistaan. Käsittämätön tyylivirhe päättää biisi samalla tavalla kuin aloittaa El Dorado. Jompikumpi rytinä pois. Kakkosbiisi toimii, tässähän alkaa jo tutusti itselläkin nykiä ja släpäri vipattaa. Brucen ääni ei tähän riitä enää, mutta muu bändi on tikissä.

Mother of Mercy. Tämä ei tunnu aidolta. Tempo laahaa, Brucen ääntä on leikattu ja liimattu kertsissä huonosti.

Coming Homesta tulee aina ekaksi mieleen jostain vähän pidemmältä reisaukselta kotiin raahautuminen, kiva on aina ollut lähteä ja useinmiten kivaa tulla himaan. Tähän sopii letkeämpi meno, kitarasoolothan tässä on täyttä timanttia.

Vittu, kun en muista edes näiden biisien nimiä ulkoa. Mikäs tämä seuraava ralli olikaan... Hölkätä yritetään, Man on the Edge part II. Joku outo kemia biisihän tämä oli, jeesus Gerssin soolo on aivan omaa luokkaansa... Ei jatkoon!

No nyt. Isle of Avalon. Luin kirjankin, magiaa. Tätä ei muistaakseni ole livenä soiteltu, josko ens kerralla pääsis Wrathchildin ja Run to the Hillssin välliin, dream on. Ylivoimaisesti paras tähän asti mulle. You will pray for them all... Olin jo unohtanut kuinka hyvä tämä biisi onkaan. Sooloja pitää olla Maidenissa ja nyt ne kaksi oikeaa kitaristia niitä tarjoileekin. Loppuun vielä ryminällä, Stevekin antaa palaa.

Kun seuraavaksi päästään hämyisiin tunnelmiin. Adrian! En paljoakaan ymmärrä Starblindista vieläkään, mutta helvetisti hyvää. Bruce vetää kuin viimeisillään. Palasista kootun tuntuinen hieman, eri kitarasoundit miellyttävät.

Talismanin kolmen minuutin kusitaukointroa olen vihannut aina. Itse biisi tuntuu nyt hyvältä perinteiseltä heviltä noiden kahden edellisen järkäleen jälkeen. Siihen saakka kun päästään sen sekopäisen tanssivan hirven kitarointeihin saakka. Loppua kohti happi loppuu ja pierettää.

Seuraavana muistaakseni Murrayn sydänverellä raapustettu biisi. Siihen asti, kun biisi oikeasti alkaa, on ihan lupaavaa, mutta varsinainen meno ei nyt kyllä sytytä. Tekisi mieli jo skipata, mutta kunnioitus alkuperäisjäsentä kohtaan estää.

Viimeisenä When the Wild Wind Blows toimii perinteisenä päätöseepoksena kympillä. Mieleen tulee kiertueen päättäneet Lontoon keikat, jossa emon ja erään kostean läpräntin ukon kanssa silmä kosteana hoilattiin. Laatukamaa, eikä ole yks tai kaks kertaa, kun on tullut autoillessa vetisteltyä tämän tahdissa.

No eihän tässä ollut päätä eikä häntää, mutta eipä ole paljoa lukijoitakaan, hahaha! Täytyy ottaa joskus uusikskin.

[asa]

Kansleri on näemmä korkannut VSOPit. Enpä ole minäkään tätä levyä kuunnellut sitten alkuinnostuksen, tosin muistaakseni aika maltilliset arviot annoin silloin aikanaankin, eikä aika ole kyllä kullittanut tätä levyä. Täytyypä kokeilla kuunnela vaikka huomenna illalla.

[Varjis]

En oikein tiedä mihin lankaan tämä olisi sopinut, mutta parhaiten kaiken järjen mukaan tähän. Sattui osumaan silmään jonkun muokkaamaa matskua TFF-Eddiestä. Omasta mielestä kyllä tuo muokattu vähän enemmän Eddieltä näyttää, mutta vaikea sanoa kun tuohon albumin kanteen ja koko TFF-Eddie teemaan nyt on jo tottunut. Vieläkään en ymmärrä että Edin pää on takaraivosta kiinni kehossa, mutta kai se avaruusolioilla on sitten mahdollista. Helkkarin ruma joka tapauksessa .

[Madokaruhi]

Book of Soulsin ilmestyttyä tuli hetken mielijohteesta jäsenneltyä ajatukseni kirjalliseen muotoon ja jopa julkaistua. Sitä seurannut positiivinen palaute & keskustelu ilahduttivat sen verran, että päätin kaikessa hiljaisuudessa jatkaa samalla linjalla käänteiskronologisessa järjestyksessä oman sekavan elämän sallimaan tahtiin. Jokuhan tähän touhuun taisi ikään kuin rohkaistakin. Eli kuumana käyvän kiertuekeskustelun keskelle uskallan nostaa mietteitä toiseksi uusimmasta albumista. Toivottavasti onnistun tarjoamaan 92-sivuiseen keskusteluun (jota en ole ihan viesti viestiltä jaksanut lukea) edes joitain tuoreita näkökulmia.

Aivan alkuun täytyy todeta, että ennen kuin kaivoin lievästi pölyä päälleen kerryttäneen mission edition peltipurkin (jonka digitaalisia ekstroja en koskaan saanut toimimaan, joten special editionin ainoa ero tavalliseen oli tällä kertaa se, että se näyttää hyllyssä aivan naurettavan typerältä. En ole tähänkään päivään mennessä saanut aikaiseksi hankkia alennusmyynneistä normaaliin levykoteloon pakattua versiota esteettisen silmän tyydytykseksi.) levyhyllystä tätä analyyttistä kuuntelukierrosta varten, oli ennakkoasenteeni levyä kohtaan puolusteleva. Book of Soulsin odottelu -keskustelua seuratessa tuli huomattua sellainen hieman hämmentävä seikka, että Final Frontier tuntui hyvin monelle kuuntelijalle olevan suoranainen pohjanoteeraus ja Maidenin 2000-luvun selittelemättä surkein sutaisu. Välillä tuntui, että albumiparka oli suoranaisen lynkkaysmielialan kohteena, kun foorumilla tuntui TBoSia odotellessa vallitsevan miltei yksimielinen näkemys siitä, että mitä tahansa sieltä nyt sitten tuleekaan, niin kyllä se nyt Final Frontieria parempi ainakin on oltava. En nyt väitä, että näin olisi aktuaalisesti ollut, joten ei tarvitse lainauksilla kaataa tätä henkilökohtaista tulkintaani. Tällainen käsitys itselleni kuitenkin vahvasti muotoutui.

Lähtömieliala oli siis huonosti kohdeltua ja massojen tahallaan väärinymmärtämää albumia kohtaan puolusteleva. Itselläni oli ennen tämän kirjoituksen perustana toimivia viimeisimpiä kuunteluita TFFistä suhteellisen positiivinen kokonaiskuva. Ilmestyessään albumi vaikutti suorastaan todella piristävältä jyhkeän ja tasapaksun AMOLADin jälkeen. Myöhemmät kuuntelut toki paljastivat albumilta omat heikkoutensa, kuten alkuhuuman jälkeen silloin tällöin ruukkaa käymään. Missään vaiheessa en kuitenkaan muista pitäneeni Final Frontieria mitenkään erityisen kehnona tekeleenä verrattuna nyky-Maidenin muuhun tuotantoon. Monet (eritoten) 2000-luvun Maidenin helmasynnit löytyvät TFFiltä siinä missä muiltakin levyiltä. Positiviisiakin puolia on kuitenkin aimo liuta. Näistä jotkut ovat jopa tälle albumille melko ainutlaatuisia, uskaltaisin väittää. Täytyy myöntää, että kuunneltuani albumia huolella lävitse tiettyjä ennen huomiotta jääneitä negatiivisia seikkoja kyllä nousi esiin. Tämä johti siihen, että tätä kirjoitettaessa arvostukseni albumia The Final Frontier kohtaan on alhaisempi kuin koskaan ennen. Kokonaisuutena kyseessä voi olla monia puutteita sisältävä ja keskinkertaisehko teos, muttei se tarkoita, että albumi sentään mikään silkkaa väheksyntää osakseen ansaitseva floppi olisi. Kuten todettua, monet albumia rasittavat helmasynnit löytyvät kyllä enemmän tai vähemmän edustettuina muiltakin yhtyeen myöhäistuotannon tekeleiltä.

Jo Book of Souls -pohdintani yhteydessä taisin tulla sivulauseessa maininneeksi Final Frontierin kappalejärjestyksen. Se onkin itselleni sangen merkittävä asia, jota taisi tulla ihmeteltyä aikoinaan jo takakannesta ennen kuin levyä oli kertaakaan pistetty pyörimään. En vielä tähänkään päivään mennessä ole onnistunut keksimään, kenen mielestä on ollut hyvä idea järjestää kappaleet albumille niin, että lyhyet alle viiden minuutin kellottavat on laitettu aluksi putkeen ja sitten lopuksi pitkät yli seitsemän minuutin mittaiset hirviöt tarpomaan tervassa perä perää toistensa jälkeen. Rohkenisin väittää, että yksikään rationaalinen sielu ei ole suonut kappalejärjestykselle ajatustakaan, minkä väitteen yhteydessä tosin jää kaihertamaan se, että millä perusteella kappaleet sitten ovat menneet siihen järjestykseen kuin ovat. Vallitseva järjestys on jokseenkin yhtä dynaaminen kuin kansikuvan eksentrisen digipeikon anatomia. Yksinkertainen ja mielestäni täysin perusteita vailla oleva virhe on albumia kuunnellessa (eli taideteoksesta nautittaessa) kohtuuttoman paljon vaikuttava. On toki selvää, että voin järjestää äänitiedostot datamasiinallani mieleiseeni järjestykseen ja lisäksi leikata jokaisen epämieluisan sekunnin kätevästi pois, mutta jätän moisen unelma-albumin puinnin kuitenkin tässä yhteydessä sivummalle, kun keskittymisen kohteena on maailman suurimman rokkibändin huolella laatima albumijulkaisu ja musiikkiteos.

Sentään, paljastaa takakansi, levy lähtee tyylikkäästi käyntiin eeppisen mittaisella rykäisyllä, jonka kaltaista ratkaisua ei ollakaan kuultu sitten X Factorin. Menneisyyden tuloksethan tunnetaan ja niitä lämmöllä muistellaan, joten ei kun levy koneeseen ja nauttimaan. Jotakuinkin tuon suuntaisesti saatoin ilmestymispäivänä tuumailla tuoretta uutuuslevyä hipelöidessäni. Väittäisin edelleen muistavani sen hetken, kun vähintään hämäräperäinen surinabasso vapautui stereoista huoneen täyttäen. Ilmassa oli taikaa ja uusi Maidenkin kuulosti vähintään vallankumoukselliselta. Siinä missä edeltäneillä albumeilla oli pitkälti luotettu lievästi sanottuna turvallisiin pelinavaajiin, lähestyy Final Frontier aihetta piristävän uudesta näkökulmasta. Rehellinen ollakseni en oikein ymmärrä, miten tämäkin ilmestys nimeltään Satellite 15 on onnistunut herättämään niin paljon suoranaista raivostusta kuulijoiden keskuudessa. Omasta mielestäni se ei ole koskaan ollut ollenkaan hullumpi intro levylle. Demomainen tuotanto ja Brucen kolkkona kaikuva tulkinta luovat oikein mehevän avaruustunnelman ja virittävät tehokkaasti jännitystä. Primitiivinen rumpulooppi on toki yksinkertaisuudessaan ehkä hivenen huvittava eikä palvele mitään sanottavaa tarkoitusta, mutta kaikki omituinen kitaranäpräily ja yleinen tunnelma on joka tapauksessa toteutettu ihan onnistuneesti. Voisihan avaruuden tyhjyyteen ja kohti välitöntä kadotusta ajautuvan astronautin tunteita kuvailla neljän soinnun laukkahevirunttauksellakin, mutta on tämä nyt hitto vie sentään jonkin verran innovatiivisempi ja tunnelmallisempi tapa lähestyä asiaa. Se on tosin myönnettävä, että kiertueen introksi tämän neliminuuttisen hirvityksen laittaminen oli väkimassoja kohtuuttomalla tavalla kiusaava virhe.

Virheen kohtalokkuus korostuu entuudestaan, kun varsinainen avausbiisikään ei ole ihan sieltä terävimmästä päästä. Sanokaa mitä sanotte, mutta kyllä Satellite 15 on tämän albumin avaajana tarpeellinen, sillä jos lätty käynnistyisi suoraan The Final Frontierin lätkyttelyllä, niin haukotuksia saattaisi olla lasissa jo ennen toista biisiä. Intro herätti sisäisen tunteilijani vielä kehumaan kekseliästä atmosfäärin luontia. Sen sijaan levyn kunniakkaalla nimibiisillä ei kyllä tunnu olevan isoloituneen avaruusmatkailijan epätoivon kanssa mitään tekemistä. Sinänsä ihan perushauska riffi olisi voinut toimia yhtenä riffinä järkevästi sävelletyssä ja kasatussa biisissä, mutta harva riffi on niin hyvä, että jos se on koko kappaleen ainoa anti, olisi lopputulos kovin kaksinen. On vaikea ymmärtää, miten The Final Frontierin kaltainen surkuhupaisa jämädemoränkytys on päätynyt albumille ja vielä niinkin olennaiselle paikalle kuin avaajaksi ja levyn nimibiisiksi. Yksinkertainen riffi paljastaa myös heti kättelyssä sen masentavan tosiseikan, että albumin kitarasoundi on ikävän hiomaton ja tuhnuinen. Jopa tämän kappaleen palikkariffi kuulostaa ajoittain puuroiselta. Jotenkin muistelin, että AMOLADiin verrattuna pidin aikoinaan TFFiä jopa raikkaan kuuloisena, mutta olin sitten hallusinatorisissa tiloissa tai en, ei tämä ainakaan enää erityisen mieltäylentävältä kuulosta. Bassoonkin olisi ehkä lopulta toivonut vielä vähän enemmän sitä kolinaa, mutta en sitten tiedä, aiheuttiko äkkinäinen ja yllättävä pettymys vain mielialan, jossa mikään ei yhtäkkiä kelpaakaan ja kaikkea pitää vaatia. Paljonhan tästä nimibiisistä ei sanottavaa lopulta löydy. Mieleen se kyllä jää mielenköyhyyttä tihkuvine kertosäkeineen ja jankkaavine keskivertoriffeineen. Ainakin Murray taisi yrittää tämän biisin kitarasoolossa hakea jonkinlaista melodianpätkää vanhojen hyvien aikojen malliin, mikä on aina maininnan arvoinen asia.

Ensisinkku El Dorado oli sen sijaan heti ilmestyessään mielestäni äärimmäisen lupaavaa materiaalia, jota kuunnellessa oli ilo odottaa innolla albumia. Tämä onkin ehkä hivenen poikkeuksellinen kappale siinä mielessä, että mielipiteeni siitä ei ole muuttunut juuri ollenkaan ensikuuntelun jälkeen. Oli heti selvää, että kyseessä on raudanluja kappale, jolla on vahva hittipotentiaali, mutta joka on myös pullollaan täkyjä löydettäväksi ja nautittavaksi niin että kyllästymään on vaikea päästä. Tämä voisi olla kotonaan Dance of Deathilla, joka lieneekin Maidenin 2000-luvun idearikkain ja innovatiivisin, myös kokeellisin, albumi. Metelöinti-intron toimivuudesta voi olla montaa mieltä. Minusta se on jokseenkin yhdentekevä, muttei tee hallaa biisille, joka rouheine riffeineen rokkaa kömpelön aloitusbiisin ja monet muutkin suohon. Toisin kuin edellisellä raidalla, tämän kohdalla sävellystä on oikeasti jopa mietitty, mikä on tuottanut dynaamisen ja toimivan lopputuloksen. Ns. esikertsi nostattelee tunnelmaa tismalleen oikealla tavalla ja varsinainen kertosäe on ehdoton megahitti. Tymäkkä instrumentaaliväliosa on sijoitettu juuri oikeaan paikkaan, ja oikeastaan ainoa kömmähdys tapahtuukin kitarasooloissa. Jos kitarasooloilla ei ole mitään funktiota, niin ne voisi korvata esim. tarttuvalla kolmen kitaran harmonialiidillä sen sijaan, että kolme kitaraa räpeltää vuorotellen outoa noise-eksperimenttiä. Virhe ei lopulta ole mitenkään kohtalokas. Huonoista sooloista huolimatta biisin jännite ei katkea vaan show rullaa sulavasti eteenpäin, johtuneeko sitten soolojen rouhean taustariffin modulaatioista vaiko mistä. Mielenkiinto pysyy eikä Dickinsonin parasta veijarikirjallista tyyliä edustava sanoitus vähennä sitä tippaakaan. Toisen säkeistön aikana kuultavat kitaraharmoniapätkät edustavat nykyään jo melko harvinaiseksi käynyttä sovituksellista kekseliäisyyttä – pieniä yksityiskohtia, joihin kiinnittää helposti huomiota yksitoikkoiseksi käyvän voimasointurunttaamisen keskellä. Kitaratyöskentelyn vallankumouksellisen röyhkeyden kliimaksina täytyy vielä mainita En Vivo! -DVD:lle taltioitu Smithin riemukas oktaavivongautus pääriffissä. Mikä sääli, ettei kyseinen ideajalokivi ehtinyt löytää tietään albumille.

Siinä missä El Dorado palasi mielikuvieni ajassa takaisin jonkinlaisiin Dance of Death -tunnelmiin, vie Mother of Mercy sitäkin kauemmas jonnekin X Factorin kalseisiin hämäriin. Hyvin harrismainen kappale paatoksellisen melankolisine melodioineen, eikä suotta, onhan lyyrinen aihekin sieltä raskaammasta päästä. Hiljainen käynnistys toimii ja on eittämättä juuri paikallaan levyllä parin rokimman biisin jälkeen. Dickinsonin tulkinta ensimmäisessä, säröttömien kitaroiden säestämässä säkeistössä on erinomainen ja tunnelma tiivistyy vakuuttavalle tasolle. Mainiota. Vaikka ilmankin raskaamman poljennon käynnistämistä oltaisiin ehkä pärjätty, ei biisin siirtymä hevimpään jytkeeseen silti vielä paljoa hallaa tee. Tyypillinen marssijuntta toki tukee sanoituksen sotaisaa teemaa eikä käy kiistäminen, etteikö Dickinson olisi omimmillaan näissä dramaattisemmissa esityksissä. Muun muassa Willie Bobon Fried Neckbones And Some Home Friesista tuttu kertosäe ei kuitenkaan iske ihan täydellä teholla. Ylikireälle ruuvattua laulumelodiaa on ruodittu varmaan jo ihan tarpeeksi ja muutenkin sointukulku on tässä yhteydessä ehkä hivenen... lattea. Siitä en ole ihan varma, mitä biisille tapahtuu ensimmäisen kertosäkeen jälkeen. Jotenkin mielenkiinto tuntuu katoavan, jännite katkeaa ja tunnelma latistuu. Olen sitä mieltä, että introkasvattelua olisi voinut jalostaa pidemmälle tai ehkä kappaleen olisi voinut toteuttaa kokonaan akustishenkisempänä. Levylle toteutuneessa versiossa voimasointupaalutus ei pidä loppuun asti otteessaan ja puolivälistä loppuun asti koko biisi unhoittuu melko helposti taustamusaksi. Tämä on sääli, koska alku lupasi kyllä erinomaisen hyvää. Yhtyeen (ja tuottajan) moneen otteeseen parjattu laiskuus mielenkiintoisten sovitusratkaisujen etsimiseen ja toteuttamiseen lie merkittävimpiä syyllisiä tämänkin laulun hivenenmoisesti huulia mutristavaan lopputulokseen.

Perään seuraa toinen keskitempoinen tunnelmointi. Mother of Mercy oli hyvin harrismainen, maskuliinisen rujo sotilasballadi. Coming Home sen sijaan huokuu perin juurin dickinsoniaanista herkkyyttä ja kyyneltensä kitkerän nielemisen sijaan niiden rehellistä vuodattamista paperille. Mukavasti rullaava alkuriffi vierittää lempeään säkeistöön ja erinomaisen bridgen kautta kliimaksiseen kertosäkeeseen. Jos oikein karkeasti yleistetään, niin pohjimmiltaan on olemassa onnistunutta ja epäonnistunutta laulunkirjoitusta. Coming Home edustaa kiistatta ensinnä mainittua. Näitä tämän tyylisiä Maiden-veisuja kuunnellessa sitä aina muistaa, kuinka olennainen osa Smithin ja Dickinsonin pop-melodiaintaju on sitä olemusta, joka muodostaa yhden Iron Maidenin tunnistettavuuden tukipilareista. Kaihoisa sanoitus tukee sävellystä erinomaisesti, onhan se ammattimiehen kirjoittama. Mitä tulee moottoriajoneuvoilla ajamisesta kertoviin rock-renkutuksiin, niin tämä on kyllä varmasti yksi uljaimpia ja tunnelmallisimpia sillä taiteen saralla. Kaikkein parasta on ehkä kuitenkin kitarasoolot, jotka lienevätkin saaneet jo kyllin ylistystä osakseen. Kumpainenkin maestro heittää peliin niin tavaramerkkimäisen soolon kuin suinkin vain mahdollista, eivätkä mielikuvat voi olla palaamatta 80-luvulle. Jonkinlainen nostalginen kilpailuhenki on varmaan manannut esiin studiossa nappisuoritukset kummaltakin. On sääli, että nyky-Maidenin tuotannosta melkeinpä vähemmistöä ovat ne, joissa olisi jollain tavalla oikeasti relevantti ja kappaleen tunnelmaa palveleva kitarasoolo-osio. Coming Home on malliesimerkki poikkeuksellisesta helmestä. Ihan varma en tästä riemusta ole, mutta viimeisimmän kuuntelun perusteella uskaltaisin väittää, että tämä on levyn tähän mennessä ensimmäinen viiden tähden biisi.

The Alchemist tuntuu olevan jonkinlainen tragikoomillinen sankari. Saapui valkoisella ratsulla, mutta oli pimeässä ottanut miekan sijaan rikkalapion. Muistan hyvin, kuinka tätäkin uutta albumia odotellessa keskustelu kävi kuumana siitä, että eritoten albumille kaivattaisiin niitä max. 5-minuuttisia vähän nopeampia ralleja. Mammuttimaisen AMOLAD-järkäleen jälkeen moiset toiveet olivat eritoten ilmeisen pinnassa. Ja kun Alkemisti sitten tuli ja tarjosi kompaktia vauhtirallia oikein oppikirjamaisimmasta päästä, niin jotenkin minusta tuntuu, ettei kukaan ollut mitenkään erityisen innostunut. Vai uskaltaako ilmoittautua joku, jonka mielestä kyseessä olisi levyn ehdottomaan parhaimmistoon kuuluva tekele? Lukemieni kommenttien perusteeella vallitsee aika laaja konsensus siitä, että The Alchemist on yksi levyn väliinputoajia, ja voin kyllä itsekin tähän mielipiteeseen yhtyä. Alun melodia on tarttuva ja poikkeuksellisesti duuriin loikkaava säkeistö on ihan veikeä käänne. Lisäksi löytyy melko takuuvarma kertosäe, kunnon sähellyssoolot Janickilta ja kaikki hyvän hevin standardit täyttävä kitaramelodialinja soolojen jälkeen. Mielestäni biisin ainoa heikkous ei suinkaan ole merkityksettömissä kitarasooloissa. Epäkiinnostavuus piilee jossain syvemmällä, kuten esimerkiksi siinä, että kappale tuntuu jotenkin liiankin varman päälle pelatulta, suorastaan laskelmoidulta. Salaliittoteoriani mukaan yhtyeen vakoojaosasto kävi lukemassa suomenkielisten fanien keskustelufoorumia ja paljasti, että nopeapoljentoiselle neliminuuttiselle olisi kysyntää. Tutkimustulosten perusteella kyhättiin The Alchemist. Jollain tapaa biisi haisee väkisin väännetyltä kuin nyt kultakimpaleeksi maalattu lyijymöhkäle konsanaan. Synteettisen plastinen ja, epätieteellistä termistöä käyttääkseni, suorastaan sieluköyhä tekele. Ei vain yksinkertaisesti onnistu vaikuttamaan, mikä voi toki johtua kuulijankin väärinymmärryksestä teosta kohtaan, mutta ainakaan en olisi ihan ainoa väärinymmärtäjä tässä tapauksessa.

Latteasta liirrosta onkin sitten hyvä korkata albumin kärsivällisyyttä vaativampi puolisko. Mitä edellisalbumin perusteella uskaltaa päätellä, niin tämän kokoluokan biisit tarjoavat ainakin hitaasti kasvattelevia vitossointuja näppäileviä introja, kyseisten introjen sointukulkuja särön läpi ruoskittuna ja ehkä sitten jotain muutakin sisältöä, mitä ikinä nyt ovat herrat taiteilijat onnistuneet keksimään. On erittäin lupaavaa, että Isle of Avalon tempaa heti alusta mukaansa ja lisäksi ottaa kokonaisuutenakin luulot pois. Pitkä intro hujahtaa hetkessä ohitse, kun keskittyy nauttimaan oivallisesta tunnelmanluonnista. Siirtymä teoksen seuraavaan vaiheeseen on sulava kuin mikä ja alun kuristusote pitää muassaan loppuun asti. Mitä ilmeisimmin mister Harrisin säveltämien sointupohjien päälle ladotaan uhkeaa melodiaa toisensa perään, mutta yhtäkään kohtaa ei jäädä jankkaamaan liiaksi. Kertosäekin palvelee kerrankin biisiä muullakin lailla kuin muistuttamalla laulun nimestä neljän tutun soinnun päälle hoettuna mantrana. Onnistuneen kertsin jälkeen tapahtuu jotain historiallista tai ainakin jotain suhteellisen harvinaista. 2000-luvun Maiden paiskaa epäilijöitä halolla takaraivoon ja lunastaa päälleliimattua proge-leimaansa. Nautiskeleva jamittelusoolo vekkulin riffin päällä on sitä ihtiään ja oikein riemastuttavaa kuunneltavaa Iron Maidenin albumilla. Seikkailu saa yhä vain villimpiä käänteitä, ilahduttaa, elähdyttää ja pirteyttää. Sitten palataan hummailemaan introa, juuri sopivassa kohtaa ja viedään eepos vielä kunniakkaaseen finaaliin. Loppupuoliskon tarttuvaa kitaramelodiaa pidän erityisen tärkeänä yksityiskohtana. Uskon, että ilman sitä vakuuttavasta vaikutelmasta olisi rapistunut huomattava osa harakoille. Kiitos kuulunee maestro Smithille. Hieno on melodia siinä. Isle of Avalon on mitä parahultaisin esimerkki nyky-Maidenin biisinkirjoituksesta onnistuneimmillaan. Se on myös miellyttävä vihjaus siitä, että vaikka Maidenin turhaan onkin aina välillä pelkkien pitkien biisien perusteella erheellisesti tituleerattu joksikin ”progeksi”, pilkahtelevat heidän vanhat vaikutteensa kuitenkin siloin tällöin hauskasti esiin. Jos mietitään, mitä progerockilla noin historiallisesti tarkoitetaan, niin kyllähän Isle of Avalon on tyyliltään progevaikutteisempi kuin mikään biisi AMOLADilla esimerkiksi. Kyllä tässä 70-luku selvästi soi. Ylimääräismaininta erinomaiselle biisille vielä kelttikulttisanoituksen ja kosmisen kansivihkotaiteen muodostamasta hauskasta kontrastista. Se miellyttää esteettistä makuani suuresti.

Progelinjalla (ja tällä kehtaan edelleen tarkoittaa progerokkia sen historiallisessa merkityksessä) jatketaan. Starblind oli ainakin ennen yksi kirkkaimpia suosikkejani. Nyt viimeisimpien kuunteluiden perusteella maistui vähän siltä, että tähtien loiste alkaa olla jo himmenemään päin. Introssa ei ole aivan yhtä suurta jännitettä kuin Avalonin vastaavassa. Toisaalta tunnelman laveeraava, unenomaisempi sävy on kyllä sekin mieleeni. Suorastaan törkyisen röyhkeästi rouhiva kitarariffi on yksinkertaisuudessaan mestariosastoa, mutta kun sen jauhaminen jatkuu ja jatkuu ja jatkuu, alkavat tehot vähetä kuin avaruuslaivan polttoaine hiljaa hiipuvassa kosmoksen yksinäisyydessä. Vaihdokset eri säkeistöjen välillä eivät ole ollenkaan niin sulavat tässä kuin edellisessä biisissä. Kokonaisuus tuntuu enemmän erillisistä osista väkisin kasaan kyhätyltä. Tämä on suuri sääli, sillä Dickinsonin mystinen sanoitus on levyn parhaita. Jos El Doradon kohdalla todettiin, että mies hallitsee veijarimaisen tarinankerronnan, niin toinen erikoisalansa on kyllä ehdottomasti tämä todellisuuden rajojen ja syvällisten syntyjen pohdiskeleminen. Oikein vakavastiotettavaa ja maukasta pureskeltavaa toisin kuin Steve ”Please tell me now what life is” Harrisin filosofointi. Sen lisäksi, että sanoitus on Starblindin yksi vahva osa, ovat monet sävellyksenpalasetkin erinomaisia. Intron himmailu, johon palataan jossain loppuvaiheen tienovilla ja soolojen jälkeinen 7/4-tahtinen melodia ovat huikean hienoja ja tunnelmallisia täkyjä. Kyllä kai kaikki muutkin osat teoriassa sinänsä, mutta... jotain jää puuttumaan. Mitä ilmeisimmin kokonaisuuden viimeistelevä silaus. Jotenkin tuntuu, että eritoten tämä biisi on oivallinen esimerkki siitä, miten huolimaton sovitustyö tekee hallaa kappaleelle, jossa teoriassa olisi ainekset erinomaiseen teokseen. Kyllä tällä rima ylitetään, mutta jäädään silti lopulta keskinkertaisehkoon suoritukseen. Ehkä eniten tympii se, että kappaleen potentiaali on niin selkeästi näkyvissä, mutta sen hyödyntämiseen ei ole jaksettu panostaa kunnolla. Päätyikö albumille vahingossa esituotantoversio?

Gersin toinen taidonnäyte levyllä, ja olisikin suorastaan huolestuttavaa, jos käytössä ei olisi tutuksi tullutta Gers-introa(tm). Akustisten kitaroiden käyttö muuhunkin tarkoitukseen kuin pelkkänä muodollisena rekvisiittana ja aneemisen näppäilyn työkaluna taisi jäädä Journeymaniin (No, olihan Legacyssa sentään ihan nasevaa rämpyttelyä). Eikä nyt sovi olla turhan negatiivinen. Kyllä The Talismanin introhärpäke sentään jotain tarkoitusta palvelee toisin kuin Book of Soulsin vastaava. Ihan kivaa nostattelua ja eritoten Dickinsonin tuttuun tapaan mallikkaasti onnistuneen tulkinnan kanssa tämä kaoottisen laivamatkan lähtölaukaus kuulostaa ihan toimivalta ja odotuksia herättävältä. Harmi vain, että intro on taas täysin irrallinen muusta biisistä. Jää kuulijan valinnaksi päättää, kumpi on lopulta se turha osa. Itse en osaa yksiselitteisesti valita. Molemmissa on puolensa, mutta ainakaan intro ei ole ylipitkä toisin kuin biisin loppuosa. Tosin, pitkä tarina taitaa tarvita pitkät puitteet. The Talismania olen näin jälkiviisaana kuunnellessa huomannut vaivaavan saman ongelman kuin monia TBoSin kappaleita: järkevät riffit puuttuvat ja kolmen kitaran ainoa funktio on jauhaa päällekkäin niitä iän ikuisia sointumattoja, joiden mielekkäät variaatiot ovat valitettavan rajalliset. Talismaanissakin kielisektio rynkyttää sointukiertoa toisen perään kuin mielipuolet, mutta aika vähän on rynkytyksellä mitään kiinnostavaa sisältöä. Kuuntelu haukotuttaa ja ajatus, että joutuisi tätä soittamaan, haukotuttaa. Kai tämä vain on sitten sitä paljon puhuttua punkkia. Säkeistöihin ympätty hirviömäinen paholaissointu piristää väsynyttä meininkiä sekunnin osasen mittaisena pilkahduksena. Tullut joskus spekuloitua, että mahtaakohan olla jäänyt sävellykseen Gersin vahingossa kämmättyä soittaessa: ”Hei, täähän onkin aika hyvä idea!”. Ei siinä, sillä hyvä ideahan kyseessä on. Perinteitä kunnioittavat melodialinjat eivät tarjoa paljon mitään uutta ja säkeistöjen välissä hoilottava kitaraliidikin on jotenkin... keinotekoinen. Yleensähän tuollaisen pitäisi toimia, mutta ei tunnu tässä kappaleessa oikein lähtevän. Gers ei ollut terässä tätä levyä tehtäessä. Kaiken yllätyksettömyyden rikkoo kuitenkin instrumentaaliosa psykedeelisine sooloineen. On hyvin vaikea keksiä, mitä tästä pitäisi yrittää objektiivisesti sanoa. Henkilökohtaisestihan arvostan musiikissa ennen kaikkea kokeellisuutta ja raikkaita, omaperäisiä ideoita. Se tosiasia, että The Talismanin kitarasoolossa ei ole järjen hiventäkään, ei tee soolosta huonoa, mutta kappaleen kokonaisuuden ja draaman kaaren kannalta ratkaisu on vähintään erikoinen. Soolon jälkeinen riffintynkä on niin irrallinen ja huono, ettei se voi olla kuin ideoiden roskalaatikosta dyykatty. En keksi syytä, miksi se pitää olla dyykattu juuri tähän kohtaan, mutta kyllähän itse kukin meistä aina välillä tekee elämässä ratkaisuja, joita on jälkeenpäin hankala perustella. Enpä tiedä. Ei tämäkään biisi rehellisesti sanoen kyllä oikein ”lähde”, kuten sanotaan. Liian yksitoikkoista ja junnaavaa, ennen kaikkea ihan liian pitkän kaavan mukaan toteutettuna. Musiikillisen sisällön suhde minuuttien määrään on kehno. Kritiikistä huolimatta täytyy myöntää, että kiertuesettiin tämä kappale oli mielestäni kuitenkin oikeutettu valinta. Livenä toimii nimittäin yllättäen aivan erilaisella tehokkuudella, mistä todisteena voi tuijottaa vaikka En Vivo!n verevää taltiointia.

Mysteerinen The Man Who Would Be King ei ehkä vakuuta intronsa erityisyydellä. Ehkä tästä haikeudesta jonkinlainen miellyttävä Murray-blues kuuluu. Itse asiassa jälkiviisaasti todeten erittäinkin samankaltainen tunnelma kuin The Man of Sorrowsissa. Eikä se ole mikään huono juttu. Turhan pitkään ei intron yllä tuskastella. Pahaenteisesti kasvava lähtölaukaus säkeistöihin on mielestäni erinomainen. Hidas nostattelu geneerisine tomifilleineen toimii todella hyvin ja on ehkä jotenkin piristävää, ettei säkeistö lähdekään siihen perus triolilaukkaan. Kevyesti rullaava länkyttely toimii tällä temmolla tässä yhteydessä. Sen enempää perussäkeistöt, bridget kuin kertosäekään eivät mitenkään sanottavasti hyppää silmille tai korville, mutta ovat kuitenkin mieleenpainuvia ja muodostavat sileän ja yhtenäisen kudoksen. Kautta linjan tunnelma on jotenkin mukavan rento ja pehmeä. Biisi kuulostaa siltä, että ei olla yritetty tehdä mitään tietyn tyyppistä, tietynlaiseen kategoriaan soveltuvaa mittatilaustyötä (kuten Alchemistissa ja The Talismanissa). On vain otettu kitara käteen ja annettu luovuuden virrata ihan itsestään, sävelten kohota ilmoille ja rakenteen kokoutua luonnollisella tavalla. Epäanalyyttisella romantisoinnillani ei toki ole itse kappaleen ansioiden kanssa juurikaan tekemistä, mutta tällaisia mielikuvia kyseessä olevan laulun kuunteleminen minussa herättää. Osasyy voi toki olla se, että säveltäjätiedoissa lukee Murrayn nimi. On vaikea kuvitella minkään muun laista sävellystapaa hänelle kuin jonkin sorttinen välitön tajunnanvirtatyyli. Väittäisin, että sen voi kuulla myös TMWBKistä. Jos joku vielä epäilee, niin jonkin verran keskustelua herättänyt soolo-osio se ainakin edustaa spontaniteettia parhaimmillaan. Minusta tämän biisin soolo-osio on mahtava. Kuulas taustakudelma tukee vapaaliitoista sekoilua, jossa ei toki sinänsä ole päätä eikä häntää. Luulen, että tätä kohtaa pitääkin ehkä tulkita jonkinlaisena kokeellisena postpunk-ekskursiona tai vastaavana. Tärkeintä eivät ole tekniset yksityiskohdat vaan relevanssi kappaleen kokonaiskuvaan nähden ja minun nähdäkseni The Man Who Would Be Kingin vellova kitarasoolo-osio sopii biisiin loistavasti. Toisen säkeistöosan jälkeen loikataan vielä muistelemaan edellislevyn Out of The Shadowsia. Eipä siinä mitään. Oikein hieno asia, että biisin lopettamiseenkin on kerrankin jaksettu nähdä enemmänkin vaivaa kuin vain kertosäkeen hokeminen tuomiopäivään asti tai pääriffin/näppäilyintron toisintaminen. (Ei puhuta tässä kuitenkaan Talismanin hupaisahkosta loppupullistelusta.) TMWBK on ehkäpä albumin vaikeimmin pureskeltava yksittäinen kappale, mutta itse olen päässyt sen kanssa harmoniseen ja kunnioittavaan suhteeseen. Villinä korttina albumin kolmas viiden tähden biisi.

2000-luvulla, kun Maidenin sävellyskrediitit ovat olleet monipuolisempia kuin koskaan ennen, on tullut kiinnostavaksi omaksi keskustelunaiheekseen tämä Harris-eeposten laadukkuus ja asema levyillä. Vanha vääpeli se vain jaksaa vuosikymmen toisensa perään taikoa uusia luomuksia vanhoista hyvistä aineksistaan. Levynpäättäjä When The Wild Wind Blows on turvallinen kuin maaemon syli, mikä varmasti onkin ihan ok itse kullekin kuulijalle Murrayn vähintäänkin aika omituisia elementtejä sisältäneen kuningasbiisin jälkeen. Tuulenpuhalluksen saattelema lempeä alkumelodia on oikein onnistunut ja virittää jo itsessään sopivanlaista levynlopetustunnelmaa, mikä tukee myös apokalyptista sanoitusta. Olisikin ollut mielenkiintoista, jos tämä Harris-veisu oltaisiin maltettu pitää enintään 5-minuuttisena hyväntahtoisena kelttiballadina, Journeymanin tyylisenä leppeänä levynlopettajana. Nyt tuntuu vähän siltä, että metsään mennään jo särövaihteen käynnistyessä ja aika otsa rypyssä ollaan kyllä jo siinä vaiheessa, kun samaa melodiaa on kaikkien soittimien voimin jauhettu se reilu pari minuuttia. No, Harrisin erikoistaitoja on kyllä aina ollut saada minimaalisesta määrästä aineksia irti maksimaalinen määrä valmiita biisejä vaikka sitten väkisin, ja onhan mies siinä touhussa lukemattomat kerrat onnistunutkin. WTWWB vaan ei sittenkään tunnu olevan taas niitä ihan kirkkaimpia hetkiä. Punainen lanka katoaa jo ennen teoksen puoliväliä ja toinen toistaan seuraavat väliosat kiitävät korvien ohi hyvin samaan tapaan kuin The Red And The Blackissa. Tulee kitarasooloa ja riffinrynkytystä ja kitaramelodiaa ja melodiaa toisen perään ja kaikki sulautuu lopulta melko mitäänsanomattomaksi massaksi, joka ei erityisen paljon riemunkiljahduksia nostata. Siltikin, jos verrataan tätä seuranneen levyn Harris-eepokseen, on When The Wild Wind Blowsissa huomattavasti paljon enemmän ideaa ja hyviä aineksia. Sanoitus ensinnäkin on Harrista parhaimmillaan, ja se onkin saanut jo osakseen kaikki ansaitsemansa kehut. Lisäksi perusmelodia on oikeasti erinomainen. Pirteä irkkumeininki toimii tässä yhteydessä ja sen sijaan, että tämä olisi täydelleen toivoton pannukakku, on kyseessä pikemminkin ihan keskihyvä, joskin yllätyksetön, biisi, josta olisi voinut runsaalla saksikäden heiluttelulla saada aikaan erinomaisen ja todella hyvän fiiliksen jättävän levynpäättäjän. Nyt jää tuuli puhaltelemaan syömättömän sillisalaatin jämiä ja repaleista serpentiiniä. Hieman lohduton näky ehkä, mutta kyllä siellä kytee kipuna toivoakin. Juhlat eivät ehkä olleet ihan parhaiten organisoidut, mutta oli niissä silti hauskat hetkensä.

Konklusiivisina päätelminä...

Kaiken ansaitsemansa kritiikin moneen otteeseen niskaansa saanut 2000-luvun Iron Maidenin laiskanpulskeutuva tuotanto- ja sovituspolitiikka ansaitsee soimauksensa The Final Frontierinkin yhteydessä. Tältä levyltä huomaa erityisen selkeästi, kuinka jotkut kappaleet kärsivät suoraan siitä, ettei niitä oltu viety loppuun asti. Nimibiisin ideaköyhyys ja The Alchemistin mitäänsanomattomuus ovat asioita, joille olisi ehkä vaikea tehdä mitään ilman radikaalimpia ratkaisuja. Tosin, Alchemistissa oltaisiin voitu kokeilla esimerkiksi rumpukompin muuntelua (vrt. 5 minuuttia taukoamatonta McBrain-mätkettä). Starblind on kaikkein selkein yleisen viimeistelemättömyyden uhri. Kyseessä on mainio biisiaihio, jonka työstäminen on jäänyt kesken. Albumikokonaisuuden kannalta huono juttu, että moinen päätyi vahingossa levylle. When The Wild Wind Blowsin potentiaalista vähintään puolet on hävitetty päämäärättömään pakkopitkittämiseen. Ehkä nämä sitten ovat vain subjektiivisia makukysymyksiä, ja niin Harris kuin suuri yleisökin ovat sitä mieltä, että WTWWBissakin on tosiasiassa vain kyse jokaisen minuuttinsa takana ylpeästi seisovasta mestariteoksesta. Minun on mahdotonta tällaiseen näkökulmaan yhtyä, mikä toki on yksinomaan oma ongelmani.

Soundipuolta vaivaa ennen kaikkea rytmikitaroiden suttuisuus ja rumpujen löysyys. Eritoten jälkimmäinen tekee kokonaissoinnista melko heppoisen, mikä voi heikentää joidenkin biisien arvoa yllättävälläkin tavalla. Esimerkiksi The Alchemistin väkivaltaisesti takova rumpukomppi olisi tiukemmalla tuotannolla voinut saada koko biisin loistamaan ihan eri tavalla. The Talisman taasen on malliesimerkki siitä, kuinka kitarasoundit ovat syöneet kappaleen tehoa merkittävästi. Rytmikkäänä sahailevat säkeistöriffit masentavat kuulijan ponnettomuudellaan. Uskon vakaasti, että ihan pelkällä kirkkaammalla ja heleämmällä kitarasoundilla tämä biisi olisi voinut kohota jopa hämmästyttävän majesteetilliseksi. Kappaleen livetoimivuudestahan taisin jo mainitakin, joten siinäkin mielessä tällä levyversiolla kyse on ennen kaikkea hukkaan valutetusta potentiaalista.

Itse yhtyeen performanssissa on näillä myöhäislevyllä ilmennyt aina omia pieniä kömmähtelyjään, joita on tässäkin keskustelussa ihan kiitettävästi jo ruodittu. Nicko tuntuu välillä, kuten Starblindissa, olevan lähestulkoon hukassa ja muutenkin monista biiseistä tuntuu olevan aika kylmiltään ja nopeasti rykäistyt rumpuotot olevan narulla. Toki sattumanvaraisuus, vauhti ja vaarallisuus ovat aina kuuluneet olennaisena osana rumputaiteilija McBrainin tyyliin ja juuri sen takia hänestä onkin helppo pitää, enkä sitä asiaa tahdokaan tässä sen enempää soimata. Onnistuneita kitarasooloja levyllä on parisen kappaletta, merkittävimpänä Coming Homen taidonnäytteet. Suurin osa sooloista on valitettavan tyhjänpäiväisiä. Tämä on tosiasia, joka on minun lisäkseni huolestuttanut monia muitakin, joten en tee tässä asialle muuta kuin liityn nöyränä valittavaan kuoroon. Ei parhaansa yrittämisen pitäisi olla mikään pakote, josta luovutaan, kun sitä ei välttämättä tarvitse tehdä.

Biisinkirjoitus otti Final Frontierilla miellyttävän askeleen raikkaampaan ja moniuloitteisempaan suuntaan AMOLADista. Tämä oli varmaan se seikka, joka minuun teki alussa mainitun hyvän ensivaikutelman. Erilaisia tunnelmia on kudottu monin paikoin melko onnistuneesti, ja niiden kirjo on kiitettävän monipuolinen röyhkeästä El Doradosta haikeansuloiseen Coming Homeiin sekä mystisestä Starblindista levolliseen The Man Who Would Be Kingiin. Sävellyksistä paistaa sieltä täältä pieni veikeä kokeilunhalu ja uudenlaisten emootiohorisonttien kurkottelu. Kaiken kaikkiaan yleisilme on vapautunut ja rento. Hyvässä mielessä tämä tarkoittaa Avalonin ja TMWBKin kaltaisia mestariteoksia. Huono puoli tietenkin on se, että isosilmäisestä siivilästä ovat menneet samaa kyytiä läpi tietysti kaikki hiomattomat ja suoranaisen kehnotkin ideat.

Kansitarran ”76 mins of metal at full blast” on valheellisimpia mainoslauseita koskaan, sillä ”full blast” on tästä 76-minuuttisesta kaukana kuin tähtijärjestelmä toisesta, mutta on tämä sentään jonkin sortin metallia kaiketi. Eikä edes huonoa metallia. Albumikokonaisuutena Final Frontier valahtaa keskivertosarjaan, mutta on siinä sentään sen verran hyviä hetkiä, että sen ajoittain jaksaa kuunnella jopa sellaisenaan silkasta kuuntelun ilosta. The Isle of Avalon on sisältyy melko kevyesti yhtyeen 2000-luvun tuotannon top10 yksittäiskappaleiden joukkoon, mikä ei 5 albumia kattavasta joukosta ole ihan huonosti. Kun nyt mietin, onko TFF mielestäni selkeästi 2000-luvun huonoin Maiden-levy, niin täytyy kyllä myöntää, ettenpä olekaan asiasta enää ihan varma. Ajankohtaisen mielipiteen muodostamiseksi pitäisi palata huolella kaikkiin aikaisempiinkin levyihin ja ennen kaikkea antaa The Book of Soulsille vielä aikaa kypsyä ja vakiinnuttaa asemansa. Mielipiteet muuttuvat. Maailman paras rokkibändi ei.

[On the worlds hands]

Jätetään enimmät lätinät tällä kertaa loppuun ja kärvistellään helteen ja keskitempoisen mukaprogen parissa seuraavat viisi varttia (noh onhan sitä viiniä pari litraa ja sauna että eiköhän tuo joutuisasti mäne).

Satellite 15... The Final Frontier

Turha intro tuutattu heti kärkeen ja heti tuntuu ettei oikein lähde tällä kertaa. Brucen tullessa mukaan itseasisassa alkaa jo pienimuotoinen epätoivo nostaa päätään, laulu kireää ja soinnut jostain yläasteen kolmansista bänditreeneistä. Jos neliminuuttinen intro pitää väkisin lykätä niin olkoon sitten Adrian delay-tiluttelua höystettynä Daveyn legato-soolossa ja Janickin haikeilla vinguttelusoinnuilla. Ei näin. Kappaleen päästessä itse asiaan ihan menevää muttei todellakaan elämää suurempaa. Biisihän kertoo avaruudessa jumissa olevasta astronautista jolla ei ole toivoa Maahan paluusta, vaan mies käy läpi elämäänsä vähän kuin Hallowedissa konsanaan. Intro verottaa, ei voi antaa enempää kuin 2,25 vaikka itse biisi ihan suht koht menevä ja ehkä Wildest Dreamsia parempi (sille annoin vähän liikaa pisteitä näin sivuhuomiona jälkikäteen).

El Dorado

Legendaarisesta kultaryöstöstä kertova veisu ei sen ihmeempiä tuntemuksia herätä. Melko tyypillinen Smithin neliminuttinen rock n roll styge, mutta häiritsee tuo "nerokas" aloitus sekä Brucen erittäin kireä laulu. Kertosäe ja soolo-osuus sentään tuo pientä tunnelmaa. Annetaan samat kuin avaukselle eli 2,25[/b

Mother of Mercy

Hitaampi ja tunnelmallisempi veto tähän väliin, kertoo yllättäen sodasta ja sen kärsimyksistä sotilaan näkökulmasta. Hidastuskohdat vähän väsyneitä, mutta kasvaa siitä ihan kohtalaiseksi rallatteluksi. Laulun kireys vähän kyllä rassaa (heikoin Brucen suotitus varmaankin kaikista Maiden-levytyksistään). Sooloon johtava kohta ja soolo biisin parasta antia, mutta nekin loppuu kuin seinään. Eipä tässä sen kummempaa sanottavaa. Puolivillaista tekemistä. 2,5

Coming Home

Wasted Years -kakkonen eli koti-ikävästä kertova balladi. Lyriikoissa ei sen ihmeempää, kertosäe ei huono muttei mikään unohtumaton klassikkokaan. Clean-osuudet mukavan meneviä ja soolot ansaitsevat kunniamaininnan oivasta tunnelmasta. D-vireinen pääriffi aika kehno. 2,75

The Alchemist

Nopeampi veto taas tähän paikkaan, olisi voinut säästää myöhemmäksikin sillä viisi möhkälettä vielä jäljellä. Tempoa tässä on, mutta sävellyksellisesti sellaista mitäänsanomatonta pikkunättiä, sanat nyt jotain ajatuksia ehkä herättää ja vähän laittaa menojalkaa vipattamaan. 2,5

Isle of Avalon

I can hear you ja Fertility kohtia lukuunottamatta melko puuduttavaa polkemista. Ylipitkä, ja tunnelma vähän kuin pelaisi jotain Pokemon-peliä jossa loputtomasti vastassa jotain turhia 20lvl nyyppiä joita vedät kakkoseen omilla 50lvl jannuillasi. Sori vertauksesta. 2,25

Starblind

Tässä vähän jotain 7th Son -viboja ja ihan mielenkiintoinen konsepti. Infinite Dreams tulee mieleen monessakin kohtaa. Vähän junnaavaa, mutta keskikohta herättää lievästä horroksesta, jonka tuottama menevä osuus tosin loppuu kusellakäynnin aikana. Ei saa kunnon otetta, mutta levyn parasta antia ihan selvästi kuitenkin. 3,25

The Talisman

Ylipitkä akustinen intro, jonka olisi voinut jättää 45 sekuntiin, ja sitten keksiä jotain muuta. Tarinallisesti tosin hyvä ja Bruce varmaan ainoaa kertaa koko levyllä siedettävän kuuloinen korkeissa osuuksissa, ironisesti kenties haastavimman veisun kohdalla. Sävellyksellisesti ei mitään ihmeempää, mutta tuo kieltämättä oivasti mieleen merenkäynnin haasteet ja epätoivoisen tilanteen joka miehistöä kurittaa. 3,25

The Man Who Would Be King

Ainakin aiemmin ollut levyn inhokki, eikä nyt suuremmin mielipidettä muuta. Intro tosin kaunis ja mukavan pituinen, sen jälkeinen nostatus vielä toimii, mutta säkeistö jää auttamatta pliisuksi. Lähinnä, ärsyttää, ja kuin tilauksesta jatkuu jopa myötähävettävällä titinalle-tilulilu kohdalla. Hohhoijakkaa. Sitten palataan ankeuteen kunnes piisi päättyy autotunelta kuulostaviin huutoihin. Ei hyvä ja Murraylle annettava sapiskaa. Vaikkei muutkaan tällä levyllä onnistuneet, niin käytännössä introa lukuunottamatta ei täytä standardeja. 1,75

When the Wild Wind Blows

Levy päättyy, jes! Sävellys kaunis ja tarina joskus jopa nostattanut roskan silmään, mutta ei tässä mitään legendaarista magiikkaa kuitenkaan ole. Rummut kun kunnolla tulee mukaan, noihin säkeistöihin olisi jotain omaperäisempää keksiä kuin toistoa. Tosin kun se nostatus alkaa 3.30 paikkeilla niin onhan siinä kieltämättä jotain livemäistä tunnelmaa saatu napattua nauhalle. Pakolliset soolo-osuudet eivät kenenkään osalta ole pakkopullaa, ja tuo biisin keskiosa kaiken kaikkiaan ihan menevää, kunnes laskee tunnelmallisesti loppua kohden. Kyllä siitä nyt 3,25 voi antaa, vaikka pitkähkö biisi onkin.

Summa summarum:

Keskiarvo 2,85. Laitetaan se kun vielä muistaa. Tämä levy oli ensimmäinen joka ilmestyi sen jälkeen kun itse päädyin faniksi, mutta oli siitäkin 3,5v tässä vaiheessa jo kulunut, joten ehkä pahimmat fanilasit olivat jo hautautuneet matkan varrelle. En nimittäin tuolloinkaan pitänyt tätä kiekkoa minään huikaisevana effortina, vaan sellaisena perustekemisenä. Elokuu 2010 oli kyllä muuten hienoa aikaa, legendaarinen Sonisphere tuli koettua ja seuraavalla viikolla iltämyöhään odottamaan kaupan aukeamista jotta saa levyn heti soittoon. Nyttemmin objektiivisuus syönyt sen tuonaikaisen fanimentaliteetin lähes kokonaan, joten tuloksena on Maidenin heikoin pitkäsoitto, ja on No Prayerissakin huomattavasti enemmän munaa kuin tässä keski-ikäisten miljonäärien jamittelusessiossa. Varmasti ainoa Maiden-lätty jonka kuulematta jättämisellä ei olisi menettänyt mitään. No, osa bändin historiaa kai tämäkin.

Koko arvostelun olisi voinut niputtaa yhteen pötköön, mutta meninpä tavoille uskollisesti biisikohtaisella rävellyksellä. Now I say my last rites, if only a line, there`s nobody here to read them to me, ja sitä rataa. Pakkopulla saatu viimein pois päiväjärjestyksestä, piti hoitaa jo keväällä mutta ei vaan napannut. Slava Ukraini ja raudat kattoon kaikesta huolimatta!

Jaa näköjään joku tummennus jäi tohon, no jaksa korjatakaan ja ketäpä se loppupeleissä kiinnostaakaan. Laitetaan virallinen ranking kuitenkin vielä näin jälkikäteen:

Yksitoista kirjoitusvirhettä korjattu, sentään joku ammattiylpeys minullakin.

1. The Number of the Beast: 4
2. Seventh Son of a Seventh Son 3,78
3. Killers: 3,5
4. Iron Maiden: 3,5
5. Dance of Death 3,5
6. Fear of the Dark 3,25
7. Virtual XI 3,18
8. No Prayer For The Dying 3,15
9. The Final Frontier 2,85