Jahas jahas.. Levyarvosteluja on tullut kirjoiteltua muistaakseni kaikista levyistä aikanaan. Kun noita nyt joitakin jaksoin etsiskellä niin siellähän ne olivat, vuoden 2006 ihan alussa rustattuja.
Mielipiteet ovat varmaankin vajaassa viidessä vuodessa muokkaantuneet, vakiintuneet tai mitä ikinä ovatkaan, joka tapauksessa koen aiheelliseksi aloittaa koko rumban alusta. Mieli tekee taas pitkästä aikaa kuunnella jokainen levy aikajärjestyksessä alusta loppuun asti läpi ja todella pohtia mitä mieltä on oikeasti kappaleista ja luoda siten jonkinlainen ranking. Ihan mielenkiinnolla tosiaan odotan miten levyt asettuvat järjestykseen, koska en juuri ole syvällisemmin asiaa ole pohtinut vuosiin. Sen verran ainakin näin ennen urakkaan ryhtymistä tiedän, että jokainen albumi tulee saamaan vähintään hyvät pisteet, koska Maidenin tuotannosta en ole sitä huonoa levyä tänäkään päivänä löytänyt. Jotkin levyt ovat tosin paljon epätasaisempia kuin toiset ja toki kehnoja kappaleitakin löytyy. Noniin.. Eiköhän sitten pian tuumasta toimeen ilman turhia jankutuksia. Tuskin tulevat arvostelut eroamaan kirjoitustyyliltään juurikaan vajaan viiden vuoden takaisista, en ainakaan itse koe, että verbaalisen ilmaisuni taso olisi mitenkään huikeasti noussut.
Mutta nyt on aika lähteä 15 albumia kestävälle matkalle, palataampa 30 vuotta ajassa taaksepäin...
Iron Maiden: Iron Maiden (1980)
1. Prowler
Iron Maidenin kaikkien aikojen ensimmäisen albumin ensimmäinen raita polkaisee käyntiin hyvin yksinkertaisella kitarariffillä. Heti alkuun korviin pistää (kun sanotaan silmiin pistää, niin kai näinkin voi sanoa
) hieman etäinen, samalla tunkkainen soundi. Ei ole todellakaan puhtaammasta päästä, mutta härinnän tasolle asti se ei nouse. Sitten wah-tyylinen kuvio, joka kuulostaa oikein tyylikkäältä. Bassosoundi kolisee todella mehukkaasti, itse basistina toki kiinnitän asiaan paljon huomiota. Ensimmäinen säkeistö kunnolla käyntiin ja Paul alkaa kähistä tarmokkaan aggressiivisesti. Fiilis nousee heti korkealle. Biisi tempaa välittömästi mukaansa niin kuin asiansa hoitavan avaurallin kuuluu tehdäkin. Kitarat eivät kuulosta järin raskailta, enemmänkin punkmaisen säröisiltä. Asia ei haittaa minua yhtään, oikeastaan juuri nämä soundit luovat oman tunnelmansa koko levylle. Tahtilajin vaihdos ja.. Voi saatana. Sitten lähdetään polkemaan sellaisella temmolla, että Usain Boltillakin olisi täysi työ pysyä perässä. Soolo kajahtaa ilmoille todella ilmiömäisen hienosti, ei ehkä mikään Maidenin top 10-kitarasoolo, mutta kuulostaa silti helvetin hyvältä. Jalka vipattaa minkä kerkiää, fiilis on katossa. Tässä on sitä nuoruuden energiaa! Lopuksi taas hieman rauhoitutaan alun teemaan ja biisi runnoo itsensä määrätietoisesti loppuun. Kaikenkaikkiaan todella energinen, vauhdikas, sopivan yksinkertainen kappale. Täydellinen avausraita. En löydä mitään pahaa sanottavaa, aina olen tästä täysin rinnoin tykännyt, niin teen nytkin.
5
2. Remember Tomorrow
Heti siirrytään hieman toisenlaisempiin tunnelmiin. Kun räväkästä aloituksesta on tuskin selvinnyt ja kaiken hien otsaltaan kuivannut, niin aletaan jo tunnelmoimaan erittäin hämyisessä ja salaperäisessä tunnelmassa.
"Unchain the colors.. before my eyes.." Paul kuulostaaa kerrassaan loistavalta. Mies ei osaa pelkästään kähistä nopeampien ja raskaampien hevirevityksien vokaaleilla, mies osaa oikeasti myös laulaa! Ja hienosti sen tekeekin. Biisi keinuu usvaisessa tunnelmassa ilman tarkempaa tietoa tulevasta kunnes yhtäkkiä kuin salama kirkkaalta taivaalta, kuin puun takaa tapahtuu jotakin ennalta arvaamatonta. Säröt puskevat esiin ja komppi nostaa tempon hetkessä monta astetta ylöspäin. Raskas riffi kuulostaa perkeleen hyvälle. Sitten yhtäkkiä taas hiljennytäänkin takaisin samaan hämyiseen teemaan mikä oli alussakin. Raskaammat ja hitaammat osuudet ovat loistavasti kontrastissa keskenään ja sama toistetaan vielä toisellakin kierrolla. Sitten yhtäkkiä, taas ihan äkkiarvaamatta tempo muuttuu täysin. Se on menoa sitten! Steve kolisuttaa loistavasti bassoaan ja yksinkertainen riffi polkee menemään, kunnes tullaan sooloon. Sitten taas hiljennytään ja vetäydytään mietteliääksi, kunnes nostatetaan jälleen kerran sama raskas poljento, joka oli alkuvaiheessa kahdesti, kunnes biisi lopulta päättyykin. Mikä fiilis tästä jää? Aivan mieletöntä! Todella hieno kappale, olen tästä aina pitänyt valtavasti ja pidän edelleenkin. Jostain syystä eniten tulee kuitenkin kuunneltua live-versioita tästä biisistä. Bruce vetää toki myös erittäin hienosti tämän. Ja ehkä se liven viehätys piilee paljon nopeammassa tempossa ja raskaammissa soundeissa. Tiedä häntä. Joka tapauksessa levylläkin toimii erinomaisesti, ei taaskaan kerran moitteen sanaa.
5
3. Running Free
Cliven svengaavalla kompilla liikkeelle, johon Steven basso yhtyy lähes välittömästi. Mukavan kuuloinen laukkaava meininki tarttuu heti, vaikkei mistään laukkakompista siis olekkaan kysymys. Vaikea tuo on perkule selittää. Tajuatte varmaan mitä ajan takaa. Sitten tulevat kitarat ja Paul alkaa laulaa
"Just sixteen..". Heti alussa käy selväksi, että tässä ei nyt todellakaan olla haettu mitään monimutkaista, hyvin yksinkertaisella kaavalla mennään. Mutta se toimii ihan hyvin, miksi turhaa kikkailemaan jos ei tarvitse. Kertosäe on perusmukava, nostattaa sopivasti fiilistä, mutta mistään maata mullistavasta ei todellakaan ole kysymys. Tämän biisin iskevyyden pointti ja kantava voima on ehdottomasti live-tilanne. Ei tämä suoraan sanottuna jaksa kovin kummoisesti innostaa levyllä. Ei se siitä yksinkertaisuudesta välttämättä johdu.. en edes tiedä tarkalleen mistä. Tavallaan aika mitäänsanomaton. Mitäänsanomaton, mutta samalla kuitenkin ihan ok. Vaikea arvosteltava, minkä tälle nyt osaisi antaa.. Summataan yhteen liven toimivuus, mutta studioversion hienoinen tylsyys:
3
4. Phantom Of The Opera
Mieleen tuli heti, että miten oikein pukea sanoiksi fiilikset tästä biisistä? Steven mieltymys tietynlaiseen progeiluun ja odottamattomiin tahtilajinvaihdoksiin astuu esiin erittäin voimakkaasti jo tällä debyyttilevyllä. Jo alun kitara/basso-riffi on tietynasteisesti progea, siinä ei tavallaan ole päätä eikä häntää, mutta kuulostaa silti jotenkin ihmeen hyvälle. Fiilis nousee kattoon, kun biisi lähtee todella käyntiin. Voi pojat, kun tämänkin riffin tahdissa on paineltu menemään ja pistetty sormet vipeltämään pitkin basson kieltä.
Kyllä kuulostaa niin hienolle. Äkkiä ollaankin sitten aivan eri teemassa,
"Keep your distance, walk away, don't take his bait.. jne. Ja voi jumalauta sitä sooloa, joka sen jälkeen tulee. Ei periaatteessa mitään ennenkuulumatonta tai mitään, mutta.. kyllä toimii, toimii ja toimii. Turha tämän biisin joka osuudesta on erikseen kirjoittaa, kaikki kuuluvat kokonaisuuteen ja ovat jokainen omalla tavallaan hienoja. Erityinen suosikkikohtani on se hieman hitaampi, missä on se hieno melodia. Tästä tulee jotain mieleen. Ei vaan saa päähänsä, että mitä. Voisi edellisen biisin perusteella ehkä luulla, että Steven alkuaikojen sävellykset ovat melko yksinkertaisesti, että Harris jotenkin vasta opettelisi säveltämään ja tyyli muokkaantuisi vasta ajan myötä.. Paskat. Tämä reilu seitsemän minuuttinen todistaa ja kertoo jotain aivan muuta. En tiedä mitä Steve tätä säveltäessään on miettinyt tai ajatellut. Mutta lopputulos on tässä kuultavissa ja minä totta vie tiedän tasan tarkkaan mitä tästä ajattelen. Tämä kappale on yksinkertaisesti taidetta. Moniulotteinen mestariteos, joka ei jätä sekunniksikaan kylmäksi. Biisin alusta loppuun asti on matkalla mukana, eikä sen päätyttyä meinaa millään uskoa, että kestääkö tämä yli 7 minuuttia? Ei se siltä tunnu. Mieleen voisi tulla, että mitä jatkossa tapahtuu, pystyykö Steve samanlaisiin suorituksiin tulevaisuudessa, tarjoaako tulevat levyt samanlaisia pitkähköjä, taiteellisia ja progehtavia mestariteos, pystyykö Steve enää pääsemään tämän tasolle..? Onneksi tulevaisuus on jo historiaa ja tiedossa on, että kyllä pystyy ja vielä vähän parempaakin. Ai että, mitä nannaa. Tällä asteikolla tämä biisi ansaitsisi 6. Nyt kuitenkin siis
5
5. Transylvania
Jos äskeinen oli taiteellisuuden, soitannollisen taituruuden ja progeilun juhlaa, iskeydytään nyt jonnekkin aivan muualle. Räjähtävä riffi räväyttää Maidenin ensimmäisen instrumentaalin täyteen vauhtiin. Fiilis ei ole aivan samoissa sfääreissä, joissa se äsken liiteli, mutta korkealla kuitenkin. On tässä sitä kuuluisaa "menoa ja meininkiä". Melko yksinkertaisella kaavalla mennään, välillä vedetään hieman erilaisia riffejä ja melodioita, kunnes alkaa biisin paras osuus, eli tämä kaikista nopein, jossa soolotkin raikuvat ilmoille. Biisistä tulee kieltämättä hieman "välipalamainen" maku suuhun, mutta sen ei aina tarvitse tarkoittaa mitään negatiivistä. Kyllä tykkään tästä. Maiden on aina ollut hyvä instrumentaaleissaan (niitähän onkin huikeat neljä kappaletta), kaikkia niitä elementtejä, joita ainakin instrumentaalibiisistä odotan myös löytyy. Instrumentaalilla on vaarana kaatua yksitoikkoisuuteen ja tylsyyteen, eikä semmoista, jossa ei soitannollisesti tapahdu mitään, jaksa kuunnella aasikaan. Mutta tämä biisi on hyvä esimerkki, että Maidenilla ja Harrisilla on instrumentaalin tekemiseen vaadittavat edellytykset hyvällä mallilla, tämä on kerrassaan hyvä biisi. Ei ehkä loppujen lopuksi mikään mestariteos (eikä kyllä itseasiassa Maidenin paras instrumentaalikaan), mutta kuten sanottua hyvä.
4
6. Strange World
Itse biisien välissähän ei ole minkäänlaista taukoa. Siinä on tietynlainen siirtymä, mikä on ainakin minun mielestäni vallan onnistunut. Tunnelma osataan vaihtaa taas hienosti aivan toiseen luokkaan. Tulee heti mieleen jotenkin Remember Tomorrow, en tiedä sitten onko tässä samanlaista fiilistä haettu. Joka tapauksessa nyt on syytä kertoa, että meikäläinen on täällä vaikea istua tuolissa. Jos vaikka kuvataan fiilis seuraavin sanoin: kusen hunajaa ja paskon mansikoita. Elän musiikkiorgasmia. Oikea orgasmi kestää sen muutaman sekunnin. Vaikka se niin hyvältä aina tuntuukin, mutta miettikää nyt jumalauta tätä?! Tämä biisi kestää yli 5 ja puoli minuuttia! Jos jostakin onnistuu saamaan sen pituisen orgasmin, voi olla todellakin onnellinen, sillä se ei tapahdu helposti. Mutta se onkin se musiikkiorgasmin hienous. Se ei ole välttämättä ohi kiitävä hetki, jonka jälkeen maataan raukeana sängyllä ja ollaan ehkä hieman väsyneitä. Se on jotain aivan mieletöntä, aivan kuin irtautuisit omasta ruumiistasi ja jopa mielestäsi ja annat vaan musiikin viedä jonnekkin.. Minne, sillä ei ole mitään väliä. Annat kaiken vain tapahtua, ei huolta tulevasta, kunhat voit vain kokea sen onnen tunteen, joka sillä hetkellä on. Jos jotakin käsitystä siitä, mitä tästä biisistä ajattelen ja koen haluaa tietää, niin edellä olevat tuntemukset ehkä kertovat jotain. Ainakin jotain sinne päin. Ei tämä biisinä ole Maidenia, ei tyyliltään sitten yhtään. Mitä sitten? En anna sen olla minkäänlainen asianhaara, joka vähentäisi pisteitä tai muuttaisi arvosteluperusteitani. Tässä biisissä yksinkertaisesti toimii kaikki. Kaunis helmi sikojen joukossa. Tunnelma on mahtavan usvainen ja kelluva alusta loppuun. Paul tekee parhaan suorituksensa Maidenin diskografiassa. Steven bassot luovat oman progemaisen mausteensa vielä mukaan. Iski heti aikoinaan ensi kuuntelulla ja iskee yhtä lujaa nykyäänkin. Maidenin top-20 listalla kevyesti. Täydellinen tunnelmapala.
5
7. Charlotte The Harlot
Kyllä viimeistään kun tämä biisi lähtee käyntiin palataan maan pinnalle. Ja ryminällä. Enkä nyt tarkoita tätä todellakaan mitenkään liian negatiivisessa mielessä. En todellakaan, kontrasti vain on aika jyrkkä näin kahden erilaisen biisin välillä. Mutta eipä nyt jäädä ihmettelemään sitä, tosiasia on, että biisi vyöryy jo täyttä vauhtia kuulokkeista. Ja pirteästi vyöryykin, tämä on yksi näitä tämän albumin menopaloja. Riffit ovat erittäin positiivisen kuuloisia. Oikein mukava fiilis tästäkin tulee. Kertsi on aika yksinkertainen, mutta jämäkkä. Ei huono. Ja hidas väliosa.. Tämä on hienoa. Tämä nostaa biisin osakkeita aika paljon, vaikka ei nyt kuitenkaan missään samanlaisissa toisissa maailmoissa ajelehditakkaan kuin edellisessä biisissä. Silti ihan hieno fiilistelyosuus, josta minun mielestäni kuvastuu aika hyvin Daveyn mieltymys juuri tuollaisiin osuuksiin. Miehen tulevan tuotannon tietäen, näitä esiintyy oikeastaan joka biisissä enemmän tai vähemmän. On paljon melodisia introja, hitaita fiilistelysooloja ja hienoja melodioita. Ei siinä mitään, aina olen Murraynkin tyylistä tykännyt, ei miehellä juurikaan heikkoja sävellyksiä ole. Tämä ensimmäinen nyt ei kuitenkaan aivan sieltä parhaasta päästä ole. Ei vain iske aivan täysillä, tosin ihan hyvä biisi joka tapauksessa on tässäkin kyseessä. Parempi kuin Running Free, oikeastaan tuo hidas väliosa tekee tarvittavan pesäeron näiden kahden muuten melko yksinkertaisen ja suoraviivaisen rallin välillä.
3,5
8. Iron Maiden
Ja mikäs sieltä korviin kajahtaakaan..
"Screeeaam for meee Hellsinkiii!" No, ei nyt aivan. Ei tällä kertaa. Mutta kyllä perkele vie, jopa studioversiolla tuo sama alkuriffi, joka on niin monen monta kertaa kuultu, jaksaa säväyttää ja nostaa fiilikseen kattoon. Jotenkin niin toimiva. Biisin lähtiessä käyntiin alkaa viimeistään jalkaa vipattaa. Se on hyvä merkki. Jotkut Maidenin biisien studioversiot kärsivät siitä, että niillä on yksinkertaisesti liian hidas tempo verrattuna live-versioihin tai ovat sitten muuten vain liian ponnettomia. Minusta tämä ei kärsi siitä yhtään. Tiedän, että jotkut tai oikeastaan monet ovat kanssani eri mieltä, mutta kyllä tämä mulle kolahtaa myös levyltä. Tottakaihan on aivan eri asia olla kentällä melkein eturivissä, hoilata tätä kurkku käheänä ja puida pedon merkkiä ilmaan molemmilla käsillä. Sehän on selvä, ei täällä kotona koneen ääressä tietenkään samaa fiilistä saa, mutta muuten biisi toimii jotenkin lähes yhtä hyvin kuin live-tilanteessa. Tempo on tarpeeksi nopea (itseasiassahan se riffihän soitetaan yleensä hitaammin keikoilla), raskautta löytyy sopivasti ja Paul laulaa hyvin. Myönnettävä on, että tämä on ehdoton klassikko. Klassikkobiisihän ei automaattisesti tarkoita täysiä pisteitä, eikä se myöskään omaan arvosteluuni vaikuta. Mutta kun en kerta kaikkiaan löydä tästä mitään vikaa. Periaatteesta en pisteitä jakele, vaan musiikin perusteella. Tässä biisissä vaan toimii kaikki. Minun kirjoissani verrastan tämän hyvin Prowleriin. Kummatkin samanlaisia, suhteellisen lyhyitä ja nopeita menopaloja, joissa kuitenkin sopivasti mielenkiintoa tuova tempon vaihdos ja lopuksi paluu teemaan. Tämä vain toimii ja iskee niin perkuleen kovaa, siinä kaikki.
5
Koko levyn keskiarvo pyöristettynä:
4,44
Noniin, siinäpä se sitten oli. Aika lailla ennakko-odotusten mukainen loppujen lopuksi. Tämä on aina ollut mielestäni varsin hyvä levy, kuten keskiarvokin kertoo. Yleisesti pieni miinus soundeista, vaikka Prowlerissa mainitsinkin etteivät ne haittaa. Kuitenkin se tuottamattomuus näkyy ja kuuluu aika selvästi lähes koko ajan. En siltikään pidä soundeja minään kompastuskivenä, miksei levyä jaksaisi kuunnella. Minusta ne omalla tavallaan luovat sen tunkkaisen äänimaailman ja "autotalli"-fiiliksen tälle levylle, mikä taas hyvin kuvastaa sitä, että kyseessä on eka levy ja bändi oli tuolloin vielä pelkkä Lontoon pubien kiertäjä, eikä mikään suuren megaluokan heavyrock-yhtye. Onnistunut debyyttilevy kaikenkaikkiaan, jolta myös löytyy niitä omia all time favouritteja.
Nytpä on urakka sitten pyörähtänyt käyntiin. Melko nopeasti ja huolimattomasti olen kirjottanut ja virheitä saattaa olla (varmaan onkin). Tuskin ne ketään ärsyttävät liiaksi, että pitäisi niistä alkaa huomauttelemaan. Seuraavana sitten Killersiä tulossa..
Ihan ei voi kuitenkaan antaa täysiä pojoja, Maidenin kappaleet arvioidaan Maiden-asteikolla joten jotain jää hieman puuttumaan... Mitä se puuttuva on, en tiedä. Jotain magiaa ehkä, jota löytyy muista biiseistä VIELÄ enemmän!
)
