Albumikeskustelua ja äänestys: Piece Of Mind

[Rautapeto]

Ja taas pukkaa...

Piece of Mind

Silloin kun Maideniin tutustuin, meni aika pitkään, ennen kuin pääsin tähän käsiksi - ja PoM jäi pitkäksi aikaa monen muun Maiden-klassikon jalkoihin, mutta etenkin viime vuosina tämä on ollut niitä harvoja vanhoja Maiden-levyjä, joita olen jaksanut silloin tällöin pyörittää alusta loppuun.

Soundit ovat taas parantuneet. Etenkin rummut ja basso soivat selvästi aiempaa paremmin. Pahin kaahaus on karsiutunut pois. Bändi soi tyylikkäämmin. Rumpalin vaihdoksella on ollut suuri vaikutus.

Bruce Dickinson ei saanut TNotB:lle biisikrediittejä, koska hän olisi rikkonut aiempaa sopimusta kirjoittamalla tuolle levylle. Hänen on kuitenkin epäilty osallistuneen joidenkin biisien tekemiseen. Mietin, olisiko hän sitten ikään kuin hyvityksenä saanut tällä levyllä Revelationsin ja seuraavalla Flash of the Bladen ja Powerslaven yksin omiin nimiinsä. Ihmetyttää, onko hän voinut omin päin väsätä tällaisia mestariteoksia, kun myöhemmin on useimmiten ollut joku vähintään jeesaamassa. Tarkoitan, että jos Revelations olisi sävelletty vaikkapa Final Frontierille, niin olisiko siinä Harrisin nimi komeilemassa rinnalla? Tämä on tietysti pelkkää spekulaatiota, jota ei kannata ottaa liian vakavasti. En minä Brucelta ole hänen ansioitaan riistämässä. Jos jollakulla on oikein tietoa asiasta, jakakaa ihmeessä!

Where Eagles Dare

Uusi mies McBrain saa lyödä heti pallon tyylikkäästi liikkeelle. Soolojen jälkeisen väliosan rytmin pito on kanssa komeaa. Ylipäätään bändi kuulostaa nyt paljon tiukemmalta kuin Clive Burrin kanssa. Pidän tämän biisin riffeistä ja meiningistä, mutta mitään ihan huippukohtaa tästä ei nouse. Se on myös ehkä siinä ja siinä, toistuuko tässä samat instrumentaaliosat liian pitkästi. Joka tapauksessa perkeleen hyvä avaus levylle. 4,5

Revelations

Tunnelmaltaan ylittämätön biisi. Dickinsonin sanoitus on arvostelukierroksellani vastaan tulleista tähän mennessä bändin paras. Samalla kävi selväksi, että uuden levyn Starblind on lyriikoiltaan tämän biisin veljesteos. Mietin Starblindin kohdalla, onko se bändin ensimmäinen ateistinen biisi, mutta samaa pitäisi oikeasti miettiä tämän kohdalla. Eli Dickinson oli niin sanotusti keksinyt pyörän jo lähemmäs 30 vuotta sitten... Joka tapauksessa tämä on ihmisen yksilönvapauden julistus (etenkin kaikkea järjestäytynyttä kristinuskoa vastaan). Montakohan tällaista "ai tässä onkin näin hieno juttu" -ilmestystä tulee vielä tällä uusintakierroksella vastaan? Toivottavasti monta. 5

Flight of Icarus

Tämä on täydellisen kompakti Iron Maiden -popbiisi, jossa on silti eeppinen meininki. Näitä ei bändin uusilta levyiltä enää löydy. Kertosäe on iskevä ja loppunostatus täydellinen. 5

Die With Your Boots On

Biisissä on hyvä vauhti ja hyvä positiivinen vire, mutta hiukan liian pitkä tämä on. Toistoa on aavistus liikaa. "No point asking..." -bridge on vähän tylsä. Soolot puolestaan hyvät. 3,5

Trooper

Klassikko on klassikko. Onhan tuota riffiä yritetty opetella... Huikeat kitarasoolot, etenkin toka, Daven soolo. Biisinä sinänsä vähän kummallinen, että kertosäkeen sijaan tässä on vain tuo woo-ooo-kohta. Vaikea mun on tätä ihan täydellisenä biisinä nähdä, vaikka tämä onkin ikonista riffittelyä ja sooloilua. 4

Still Life

Jos mun pitäisi nimetä kaikkien aikojen Maiden-biisi, varmaan neljällä kerralla viidestä se olisi tämä. Syy: tunnelma. Sanoituksista tulee mieleen H.P. Lovecraftin stoorit, joissa päähenkilö tutkii jotakin ja tuntee siihen pakkomielteenomaisesti vetoa ja päätyy jättämään sivistyksen taakseen ja liittyy ökkömönkiäisten seuraan vuorille, meren pohjaan tms. Bruce tulkitsee tämän upeasti: äänessä on epätoivoa ja mielipuolisuutta. Nickolta herkkää komppaamista. Kitarat luovat monipuolisesti tunnelmaa; tässä on sellaisia kitarajuttuja, joita ei ole toistettu puhki myöhemmissä biiseissä. Jos tässä jotain huonoa on niin Nickon höpisemä intro, jonka voi onneksi helposti ajatella olevan biisiin kuulumaton juttu. 5

Quest for Fire

Tämä on aika höpsö biisi. Kun Bruce kiekuu yhtä aikaa elelevistä dinosauruksista ja ihmisistä, ei siitä oikein tällainen luonnontieteestä välittävä tosikko voi innostua. Totta kai siitäkin lähtökohdasta voisi sepittää hyvän tarinan, mutta tässä se jää vain tahattomaksi kuriositeetiksi. Ja itse asiassa muukin teksti on lähinnä camp-meininkiä. Väliosa ennen kitarasooloa on silti tyylikäs eikä sooloissakaan ole mitään vikaa. 2

Sun and Steel

Vähän samaa rataa jatketaan kuin edellisessä, mutta tässä ei ole samanlaista tahattoman huumorin aspektia. Perussäkeiden lopuissa on joku ärsyttävästi pintaan nostettu kitarasointu. Kertosäe on jopa hieno. Kitarasooloon mennään jälleen perus-Maiden-kitaraharmonialla, mutta soolosta ei ole paljon kotiin päin kerrottavaa. 2,5

To Tame a Land

Sanoituksellisesti tämä on tyhjänpäiväinen, Dyyni-scifiklassikon sisältöähän tässä kuvataan ärsyttävän yksioikoisesti. Toisin kuin tavallisesti, Harris ei ole jaksanut rakentaa biisin sisään toimivaa tarinaa, vaan viittaa vain teoksen ulkopuolelle. Jos vertaa vaikka uuden levyn Wild Windiin, niin sekin perustuu toiseen teokseen, mutta kertoo silti itsenäisen, omillaan ymmärrettävän tarinan, joka on vieläpä varioitu alkuperäisestä. Oikeasti hei, onko tämä hyvää lyriikkaa: "He is the Kwizatz Haderach / He is born of Caladan / And will take the Gom Jabbar"? Toisaalta "he is the ruler of the stars" -säkeeseen loppuva hehkutus nostattaa kyllä tunnelman kattoon, ja musiikillisesti tämä on aivan killeri. Saako ensin rutista ja olla silti sitä mieltä, että biisi saa täydet pisteet? Näin aion joka tapauksessa tehdä: 5

Menihän se nelosen keskiarvo rikki, ei paljon mutta selvästi: 4,055555556. Pyöristän 4,1:een.

Koko lista tähän mennessä:

PoM 4,1
TNotB 3,6
Killers 2,85 --> 2,9
IM 3,3

Edit: Sekoilin taas keskiarvojen kanssa. Tuli ensin Killersistä pyöristämätön luku. Palataan sitten vaikka taas pyöristämättömiin, kun alkaa tulla tasapelejä...

[Varjis]

^ Tiuhaan tulee uutta, hyvä arvostelu. Itselläkin Piece of Mind aukeni tänään ihan uudella tavalla, kun sähköopin tunnilla koulussa vahvistinta väkertäessäni kuuntelin musiikkia, ja pärähti soimaan To Tame A Land. PAM. Se aukesi siinä paikassa!
Oli kyllä aivan sairaan vähäiseen kuunteluun jäänyt. Pitäis varmaan päivitellä taas näitä omia arvosteluja kun nyt on mieli muuttunut niin monien kohdalla.

[Peke]

Ja taas pukkaa...


Bruce Dickinson ei saanut TNotB:lle biisikrediittejä, koska hän olisi rikkonut aiempaa sopimusta kirjoittamalla tuolle levylle. Hänen on kuitenkin epäilty osallistuneen joidenkin biisien tekemiseen. Mietin, olisiko hän sitten ikään kuin hyvityksenä saanut tällä levyllä Revelationsin ja seuraavalla Flash of the Bladen ja Powerslaven yksin omiin nimiinsä. Ihmetyttää, onko hän voinut omin päin väsätä tällaisia mestariteoksia, kun myöhemmin on useimmiten ollut joku vähintään jeesaamassa. Tarkoitan, että jos Revelations olisi sävelletty vaikkapa Final Frontierille, niin olisiko siinä Harrisin nimi komeilemassa rinnalla? Tämä on tietysti pelkkää spekulaatiota, jota ei kannata ottaa liian vakavasti. En minä Brucelta ole hänen ansioitaan riistämässä. Jos jollakulla on oikein tietoa asiasta, jakakaa ihmeessä!
...

Ilmeisestikään et ole tutustunut Brucen soolotuotantontoon kun tuollaista ihmettelet?
Kyllhän Bruce osaa kun sen vaan antaa tehdä
Nyt ekaa kertaa minä kuulen tuollaista spekulaatiota.

Mitä Beastin biiseihin tulee niin The Prisoneriin ja Run To The Hillsiin Brucen kynää on kovasti yhdistetty. En nyt mitään faktoja muista, mutta jossain haastatteluissa rivien välissä luettavissa ja myös herran soolo-uran settilistoista voisi tälläistä päätellä.

[QazKFD]

Ilmeisestikään et ole tutustunut Brucen soolotuotantontoon kun tuollaista ihmettelet?

Loistava huomio, muuten!

EDIT:

^Ei kun nokka kohti play.comia.

Jos yhellä väkäsellä muhun viittaat (niin kuin kuuluisikin), niin tokihan kaikki löytyy jo kolmena kappaleena, mutta kiitti vinkistä!

[nickorules]

^^^^Ei kun nokka kohti play.comia.

E:Juu totta kai meinasin Rautapedolle, nyt niitä väkäsiä on tarpeeksi.

Voihan neljännetkin kopiot ottaa ja pistää kassakaappiin, ihan vaan varkaiden varalta. Accident of Birth ja Chemical Wedding taitavatkin kuulua joka varkaan unelmiin, varastaa niin laadukkaat levyt.

[Rautapeto]

Ilmeisestikään et ole tutustunut Brucen soolotuotantontoon kun tuollaista ihmettelet?

Olen tutustunut ja kyllä ne hyllystäkin löytyy. Miten Brucen soolotuotanto muuttaa asiaa? Tattooed Millionairelle on kaikkiin biiseihin merkattu toiseksi tekijäksi Gers. Sen jälkeisillä levyillä lähes kaikkien biisien tekoon on osallistunut Roy Z. Skunkworksilla yhteistyöpari on Alex Dickson. H on tehnyt Brucen kanssa muutaman biisin.

[Jussi K]

Ilmeisestikään et ole tutustunut Brucen soolotuotantontoon kun tuollaista ihmettelet?

Olen tutustunut ja kyllä ne hyllystäkin löytyy. Miten Brucen soolotuotanto muuttaa asiaa? Tattooed Millionairelle on kaikkiin biiseihin merkattu toiseksi tekijäksi Gers. Sen jälkeisillä levyillä lähes kaikkien biisien tekoon on osallistunut Roy Z. Skunkworksilla yhteistyöpari on Alex Dickson. H on tehnyt Brucen kanssa muutaman biisin.

Siten, että sielläkin kun kuitenkin on näitä yksinään tehtyjä helmiä kuten Bring Your Daughter... Tears Of The Dragon & Man Of Sorrows. Harvakseltaan joo, mutta niin on nuo vertaamasti Maidenin vastineetkin.

[Rautapeto]

Ilmeisestikään et ole tutustunut Brucen soolotuotantontoon kun tuollaista ihmettelet?

Olen tutustunut ja kyllä ne hyllystäkin löytyy. Miten Brucen soolotuotanto muuttaa asiaa? Tattooed Millionairelle on kaikkiin biiseihin merkattu toiseksi tekijäksi Gers. Sen jälkeisillä levyillä lähes kaikkien biisien tekoon on osallistunut Roy Z. Skunkworksilla yhteistyöpari on Alex Dickson. H on tehnyt Brucen kanssa muutaman biisin.

Siten, että sielläkin kun kuitenkin on näitä yksinään tehtyjä helmiä kuten Bring Your Daughter... Tears Of The Dragon & Man Of Sorrows. Harvakseltaan joo, mutta niin on nuo vertaamasti Maidenin vastineetkin.

No, onhan siellä nuo, juu. Kaikki hyviä biisejä. Etenkin pidin Tears of the Dragonista aikoinaan, kun se oli tuore. Piti laittaa se nyt oikein soimaan pitkästä aikaa.

Muistutan nyt vielä, että heittämäni ajatus siitä, että ehkä PoM:n ja Powerslaven Bruce-biisien rakentamiseen on osallistunut joku muukin Maidenin jäsen, on pelkkää spekulaatiota. Minulla ole sen tueksi mitään tässä esille tullutta kummempaa näyttöä enkä sen takia aio sitä näkemystä sen enempää puolustella.

Jumalauta, menipäs tämä sanojen pyörittelyksi, kuin suoraan poliitikon suusta. En vaan halua, että kukaan polttaisi hihojaan sen takia, mitä menin ohimennen ajattelemaan "ääneen", kun en edes itse ole mitenkään vahvasti mitään mieltä tästä asiasta.

[Peke]

^keskustelu on mukavaa, eikä hihatkaan pala helpolla, että jatketaan vaan

[Rautapeto]

^keskustelu on mukavaa, eikä hihatkaan pala helpolla, että jatketaan vaan

No hyvä! Kun ei ole vielä kunnolla sisällä foorumin meiningissä, sitä ottaa vähän varovasti...

Nyt kyllä jo katkesi vähän keskustelun punainen lanka... Mutta ei kyllä nuo Bring Your Daughter... tai Tears Of The Dragon ja Man Of Sorrows ole minusta samantasoisia teoksia kuin Revelations tai Powerslave, vaikka hyviä ovatkin. Soolouransa parhaat biisit Bruce on tehnyt mielestäni yhteistyössä Roy Z:n kanssa. Chemical Weddingillä on aika monta timanttista vetoa.

[Dino]

kun en edes itse ole mitenkään vahvasti mitään mieltä tästä asiasta.

"En ole puolesta enkä vastaan, pikemminkin päinvastoin."

[Jerky]

1. Where Eagles Dare 4,5
Alun rummut on jotain aivan mahtavaa. Muistan kun pyöräilin 25km Iisalmeen ostamaan levyn ja takaisin tultuani pistin levyn soimaan. Soolojen alla konekiväärinakutukset hauskat. Piisi ehkä keskiosastaan hiukan turhan pitkä, mutta kun vertaa 2000-luvun piiseihin, niin no problem here.

2. Revelations 5
Piti odottaa 20 vuotta että saivat aikaan yhtä hienon piisin kuin tämä (Paschendale). Tämä on kaikin osin silkkaa hienoutta, Brucen laulu, kitarateemat ja soolot. Hyvät piisit on yksinkertaisia. Onneksi en yhtään tiedä mikä sanat on innoittanut. Jos tietäisin, se luultavasti pilaisi mystiikan. Tämä loppuu aina liian pian.

3. Flight Of Icarus 4,5
Hienolla laukkakompilla alkaa. Taas nappi laulusuoritus ja hyvät soolot. Hienot kitarasoundit (kuten koko levyllä). Studioversio juuri sopivan tempoinen. Liveversio liian nopea. Tällaisia piisejä Maidenin pitäisi nykyään tehdä enemmän. Toimivat taustalaulut.

4. Die With Your Boots On 4.5
Aliarvostettu ja hieno rokkipiisi. Taustalaulut on hauskat. Soolot hyvät. Loistava livepiisi.

5. The Trooper 3
Minusta Maidenin yliarvostetuin kappale. Muistan kun alkuriffiä soitettiin aikanaan Rockradiossa levyn ja keikan tiimoilta tehdyssä haastattelussa jinglenä. Soolot hyvät, mutta piisi ja sanat ei niin erikoiset.

6. Still Life 4,5
Tässä taas maaginen piisi jonka lyriikat vetoaa, osin siksi että en ymmärrä mistä ne on keksitty. Yksi Daven parhaita kappaleita.

7. Quest For Fire 4
Turhaan nipotettu näistä sanoituksista. Onhan tehty elokuviakin jossa ihmiset ja dinosaurukset elävät samaan aikaan ja viikingeillä rannekellot kädessä. Hyvä piisi kertosäkeineen. Sopivan mittainenkin, mikä nykypäivän Maidenilla ei enää onnistu. Hienot kitarateemat.

8. Sun And Steel 3.5
Hyvä ja sopivan mittainen rokki jossa hyvä kertosäe.

9. To Tame A Land 4
Kornit sanat mutta hienoa soittoa. Aikanaan tuntui pitkältä, mutta nyt kun tietää miten paljon huonomminkin asiat voi olla...

KA: 4,1666

Maidenin paras(soundisinkin) levy.

[Lappis]

Rautapeto Kirjoitteli;

Bruce Dickinson ei saanut TNotB:lle biisikrediittejä, koska hän olisi rikkonut aiempaa sopimusta kirjoittamalla tuolle levylle. Hänen on kuitenkin epäilty osallistuneen joidenkin biisien tekemiseen. Mietin, olisiko hän sitten ikään kuin hyvityksenä saanut tällä levyllä Revelationsin ja seuraavalla Flash of the Bladen ja Powerslaven yksin omiin nimiinsä. Ihmetyttää, onko hän voinut omin päin väsätä tällaisia mestariteoksia, kun myöhemmin on useimmiten ollut joku vähintään jeesaamassa. Tarkoitan, että jos Revelations olisi sävelletty vaikkapa Final Frontierille, niin olisiko siinä Harrisin nimi komeilemassa rinnalla? Tämä on tietysti pelkkää spekulaatiota, jota ei kannata ottaa liian vakavasti. En minä Brucelta ole hänen ansioitaan riistämässä. Jos jollakulla on oikein tietoa asiasta, jakakaa ihmeessä!

Kappas. Mä olen aina miettinyt ihan samaa. Ja mietin edelleenkin. Hivenen epäilen, mistä Bruce on yksin kehittänyt esim. Powerslaven kaikki välijutut. Sama pätee Revelationsiin. Tosin, jos mies paljastuukin John Petruccin tasoiseksi kitaravirtuoosiksi, en epäile enää.

[QazKFD]

Tosin, jos mies paljastuukin John Petruccin tasoiseksi kitaravirtuoosiksi, en epäile enää.

Kaippa noi riffit sun muut visioi ja demottaakin, jos vähänkään kitara pysyy kädessä? Väliosahan nyt Powerslavessa tuskin on ihan Brucen kynäämä, mutta ehkä biisien työstövaiheessa Bruce on suunnitellut tietynlaisen solo breakin biisiinsä, jonka sitten kitarasankarit on purkittanut omilla visioillaan? Tiedä sitten pitäiskö tommosesta krediitit saada vihkoon kitaristienkin, mutta pointti lähinnä siinä, että en näe ongelmaa siinä, etteikö tuo tyystin "Brucen biisi" voisi olla.

Ja jos joka soolosta saisi nimen vihkoon, niin kyllähän niissä liner notesissa näkyis Smith / Murray -akseli vähän nykyistä usemmin.

[IndianaJones]

Joo, eiköhän kaikille ole tuttu juttu jo se, että kyllähän Brucella kitara jotenkin pysyy kourassa oikeinpäin. Loppujen lopuksi esimerkiksi Revelations ja Powerslave ovat aika simppeleitä biisejä, jos niistä karsitaan kitarasoolot ja -harmoniat, bassokuviot ja muut mausteet, jotka voi hyvällä omallatunnolla laskea muiden bändin jätkien tekosiksi. Esimerkiksi Powerslaven ensimmäinen soolotaustahan on aika pitkälti yhden kitaranäppäilyn varaan rakentuva, jossa nyt vaan sattuu olemaan Steven jumalaisen hienot bassokuviot päällä, ja Dave lurittelee siihen hyvin rakennetun ja funtsitun soolon.

Esimerkkinä ehkä joillekin turha, mutta onhan Yes-yhtyeelläkin monta kappaletta, joihin on tekijäksi merkitty Jon Anderson, jonka tekniset lahjat kitaran kanssa eivät liene aivan yhtyeen kitaristin veroiset. "Valitettavasti" instrumentin täydellinen osaaminen ei välttämättä tuo mitään lisää luovuuteen, joka Andersonilla vaikuttaisi olevan noiden hyllyssä seisovien Yes-levytysten perusteella suhteellisen hyvissä uomissa. Samaten Brucella, eihän Maiden nyt koskaan perustuksiltaan ole ollut koskaan ylitsepääsemättömän monimutkaista ollut, ovat vaan osanneet tehdä erinomaisia kappaleita.

Toisaalta nämä ovat myös bändikohtaisia asioita, miten kukakin tahtoo kunniaa jakaa. Queen-orkesterihan alkujaan tykkäsi antaa jokaisen biisin tekijätietoihin vain yhden jäsenen nimen, vaikka selkeästi siellä on paljon kitaraosuuksia, jotka on hoitanut kitaristi itse.

Eli aika samoilla linjoilla olisin kuin QazKFD tuossa ylempänä, en kovinkaan suuria ongelmia siinä näkisi, että nuo oikeasti olisivat suurimmaksi osaksi ainakin perustuksiltaan Brucen vääntämiä. Ehkä vähän epäselvemmin ja pitemmin ilmaisen saman mielipiteen vain.

[Metal Heart]

Levy on paljon ehjempi kokonaisuus kuin edeltäjänsä, johtuen rumpalin vaihdoksesta sekä laulajan kunnollisesta asettumisesta bändiin. Myös kitarat soivat paremmin yhteen kuin koskaan aikaisemmin. Levy ei ole se bändin tärkein, kuuluisin tai suosituin, mutta kaikissa näissä lähellä kärkipaikkoja. Samoin kuin monien Priest- fanien mielestä DOTF on se paras Priest- levy, samoin tämä levy on sitä minulle. Konstailematonta heviä.

Where Eagles Dare - 5/5
Tässä biisissä toimii kaikki: laulu, kitarat, basso, mutta ennen kaikkea rummut. Huomaa heti että bändi on tehnyt oikean valinnan rumpalin suhteen. Ja Clint Eastwoodin samanniminen sotaelokuvaan 60- luvun lopulta on erinomainen, mikä itsellä nosti biisin arvoa vielä entisestään. Hieno välivaihe!

Revelations - 5/5
Täydellisyyttä edelleen, mutta mielestäni hieman tylsä biisi. Brucen kenties hienoin yksintehty sävellys. Tunnelmallisia melodioita.

Flight Of Icarus - 5/5
Levyn yksinkertaisin biisi, singlehakuinen ja fanien mielipiteitä jakava. Minulle yksi parhaista Maiden- biiseistä. Etenkin kertsi sekä soolot ovat jotain sanoinkuvailematonta.

Die With Your Boots On - 4/5
Tämä ei ole lähelläkään mestariteosta, mutta vielä kauempana täytebiisistä. Klassikonarvo tulee jo pelkästään nimestä. Hyvä intro, piristävä tunnelma, hieno välivaihe soolojen välissä.

The Trooper - 5/5
Siis se, että joku kappale on kulunut, ei vaikuta mitenkään siihen, kuinka hyvä joku kappale on. Tässä tapauksessa esimerkillinen hevimetalrynnäkkö on ehdottomasti kympin arvoinen! Serkku kerran sanoi mulle, että tässä on kenties The Best Song Ever, eikä kovin kaukana tästä tittelistä olekaan. Top 100:n mahtuu

Still Life - 4,5/5
Kertsi ei mene mulle, mutta muuten täydellisyyttä. Nickon innoittavan alkuspiikin omaava kappale nousee arvojärjestyksessä kuuntelu kuuntelulta.

Quest For Fire - 4/5
Tämä taas laskee kuuntelu kuuntelulta, mutta toimii silti. Alunperin suosikkibiisejä levyltä. Kertsi jälleen epäonnistunut. Bruce laulaa hienosti astetta meikäläisen äänialaa korkeammalta.

Sun And Steel - 4/5
Ensimmäisellä kerralla kuulosti perusheviltä, mutta kertosäe oli aika järkyttävä. Nykyisin siihenkin on jo tottunut.

To Tame A Land - 5/5
Synkkä ja progressiivinen kappale vaatii totuttelua, mutta kuuluu levyn ehdottomaan kärkeen. Tämä on taas näitä (kuten suuri osa levystä) "toiset-pitää-toiset-ei"- kappaleita, mutta minulle toimii.

Yhteenveto: Loistavaa heviä, ilman turhia koristeluja. Arvosanaa en haluaisi antaa, koska levy on enemmän kuin osiensa summa ja tunnearvo on mittaamaton (mikä tarkoittaisi suoraan täysiä pisteitä ). Jos joku haluaa tutustua Iron Maideniin, niin tämä levy on se joka kannattaa ostaa. Tai The Final Frontier, joka tulee luultavasti määräämään kaikkien tulevienkin levyjen suunnan.

Keskiarvo kuitenkin = 4,6111...., eli pyöristettynä = 4,6

Edit. Ja Quest For Fire kertoo sitten samannimisestä elokuvasta vuodelta '82, eli se selittää ne dinosaurukset

[Hatebreeder]

Päätin tässä vielä vetää heti perään Piece of Mindin. Illalla voisi katsoa Powerslavea... noh kumminkin, levy ei minulle ole mitenkään ikimuistoinen, eikä nytkään säväyttänyt. Johtunee ehkä liiasta toistosta... noh, pitemmittä puheitta, arvostelu:

Where eagles dare:

Levy, sekä Nickon ura, rykäistään käyntiin hienolla rummutuksella, josta siirrytään hienoon riffiin. E-sointua ei säästellä tässäkään. Riffi jatkuu suunilleen samana säkeistön aikana. Kertosäe ei ole mikään turhan mieleenpainuva, mutta se ei menoa haittaa. Alle puolessatoista minuutissa on kaksi säkeistöä ja kertsit vedetty, puhumme siin todellakin nopeasta temmosta. Sitten alkaakin jonkinlainen väliriffi, josta pääsemme sooloon. Soolo on... jännä... Kankea, eli floikkaa, ainakin on käytetty, ja taustalla kuuluu jotain, aseen laulua kenties? Soolo on kaikessa outoudessaan hieno, ja erottuu hyvin muista Maiden sooloista. Sen jälkeen vähän aikaa melodiaa, josta mennään johonkin nopeaan melodiaan. Vähän aikaa jankkaavaa riffiä, ja taas kohti alkuriffiä. Hyvä kokonaisuus, voisi ehkä olla kumminkin hieman lyhyempi. 4-, eli 3.75 pistettä, hyvä aloitus levylle, ehkä hieman liikaa toistaa itseään.


Revelations:

NOTBin tavoin päästään vähän rauhallisemman intron pariin. Joskin sähkökitaroilla soitettuna. Muutaman barren jälkeen alkaa rytmikäs paukutus. Voin jo kuulla yleisön huutavan aina "HEY! HEY! Bruce alkaa laulaa päälle, sopii hyvin. Yhtäkkiä mennäänkin korvia stimuloivaan melodiaan, ja sitä toistetaan pari kertaa, vähän korkeammaltakin. Yhtäkkiä alkaakin nopea paukutus. "YEAH! YEAH" kuuluu taas mielessä. Vähän aikaa nopeasti riffiteltyä alkaakin puhtaana soitettu hidastempoinen säkeistö. Herraisä. Bruce on nero. Väliin vähän rankempaa, ja taas puhtaaseen. Sitten jatketaan taas nopealla, ja rillutellaan soolo jos toinenkin. Soolonjälkeen hienoa riffittelyä, nopeaa jyystöä, ja takaisin puhtaana soittoon ja perään tunnelmallinen loppu. Aaamen. Miksi tätä ei ole keikkojen vakiosettilistoilla? Tosin silloni tämä saattaisi olla vähän ärsyttävämpää kuunneltavaa.. 5 pistettä kumminkin.


Flight of Icarus:

Alkaa parilla soinnulla, ja laukkaamaan. Tulikin jo ikävä laukkaa. Jätetään barret soimaan ja annetaan Brucen päästä ääneen. Hieno säkeistö, jota seuraa hieno kertosäe. "Fly as hiiiigh as the son". Laukataan taas vähän aikaa, ja säkeistöä peliin. Biisin kaava on taas niin perus kaava, että ei paremmasta väliä. Heti tokan kertosäkeen perään iskee soolo, jonka jälkeen toinen soolo. "pre-chorus" osio soitetaan toisen soolon alla, joten siitä suoraan kertosäkeeseen. Mutta sen jälkeen tulee vielä kolmas soolo, hienoa tilutusta, ja biisi vedetään kunnialla loppuun. "Fly as high as the sooo-ooo-oo-ooo-oooon" ja komea kiljaisu perään. Melko perusbiisi, 4-, eli 3.75


Die with your boots on:

Jännä miten kuolemiseen liittyvät biisit on Maidenilla aina näitä lähes iloiselta kuulostavia ralleja. Introriffi on tosissaan ilosen kuuloinen, ja siitä mennään perus säkeistöriffeihin, ja Bruce alkaa taas laulamaan. Peruskamaa. Pre-Pre-Chorus alkaa, vieläkin peruskamaa. Pre-Chorus pelastaa kyllä biisin. Taustalaulu. Ei luoja minkä kuuloista, mutta ei huonoa. Kertosäe ei ole mikään turhan kummoinen, mieleen jää lähinnä "die". Aika perusbiisi edelleen. Sooloa, soolonjälkeistä melodiaa.. Sitten jotain uutta, "they dieee, they dieee, they diieeee" laulua, ja sen jälkeen toinen soolo. Ja vielä kerran kertosäe. Ja biisi loppuu kuten Megadethin "Peace sells" albumi; DIE. Mitä tähän loppuun voi sanoa? Die. Ei oikein iske kovaa, 3,5 pistettä.


The Trooper:

Alkaa mielettömällä riffillä, ja siitä pidot vasta paranevat. Mahtavaa tilutusta, basso laukkaa taustalla. Ei tästä voi olla pitämättä. Säkeistöt toimii, tulee aika paljon mieleen Hallwed Be Thy Name. Ja kitarat laukkaavat kuin viimeistä päivää. Kertosäkeen "oooo-o-o-o" toimii hyvin. Heti ei lähdetäkkään toiseen säkeistöön, vaan nautiskellaan tiluttelsuta hetki. Sen jälkeen taas säkeistö ja kertsi. Sitten lähtee soolot. Herregud, mahtavaa settiä. Soolojen jälkeen vielä kerran tilutusriffiä, ja säkeistö ja kertsi. Loppuun vielä alun hieno riffi. Todella tiivis ja nopea paketti, Harris on taas osannut asiansa. 5 pistettä.


Still Life:

Outo alku. "Aftenau nuu, iiistenaiduu, ou nöf nöf". Alkaa hitaasti. Melodian jälkeen alkaa rauhallinen säkeistö. 5:n mättöbiisin jälkeen sitä kaipaakin tämmöistä. Mutta ei! Sähkökitarat alkavatkin laulaa, mutta rauhallisesti. Kertosäe on kiva. "NIGHTMAAAARES, spirits callin' me!". Mukavan rauhallinen biisi loppujen lopuksi. Keskivaiheilla alkaa taas hetken melodiat, ja siitä soolo. Biisi pysyy silti rauhallisena. Soolojen jälkeen heti uutta säkeistöä ja kertosäettä. Biisi loppuu kuin seinään. "Yeah" taustalla... jes, mukavan rauhallinen veto, tykkäsin. 4,25


Quest for Fire:

Nyt alkaa viimeistään se lähes tuntematon osa levyä minulle. Ei ole jostain syystä tullut kuunneltua. Biisi alkaa nopeasti, ja päästään heti säkeistöön. "In the time when dinosaurs where on the earth". Brucen korkeat vedot kuulostaa hienoilta. Kertsi on myös ihan hyvä, ei mikään ikimuistoinen, mutta toimii. Ei varmaan kenellekkään yllätys, että tulee taas säkeistö ja kertsi. Sen jälkeen alkaa taas välisoitot ja soolot. Ehkä vähän turhankin peruskamaa. Ei mitään yllätyksiä tarjoava biisi. Loppuun kertsi ja alotusriffi. Olisi voinut olla mielikuvituksellisempi biisi. 3,5 pistettä.


Sun and steel:

Taas yksi nopea veto. Kitarat jauhaa laukkaa ja lauletaan taas verestä, tuskasta ja kuolemasta. Säkeistö, kertsi, säkeistö, kertsi, välisoittoa, soolot, kertsi. Joo... yksittäin kuunneltuna ihan kiva veto, tässä vaiheessa levyä kyllä tippuu pisteet tämän peruskaavan takia 3-, 2.75:een.


To tame a land:

Ainoa eeppinen kappale, jota en ole kuunnellut kuin kerran tai pari. Alkaa rauhallisesti. Ja jumalauta jos tämä toistaa sitä peruskavaa niin.... Alun rauhallisuuden jälkeen päästään vähän enemmän mättöfiilikseen. Eka säkeistö alkaa, odotukset eivät ole korkealla. Hetkonen... melodiaa säkeistöjen jälkeen.. alko kiinnostamaan... Uusi säkeistö? No niin! Vähän muutosta. Uuden näköistä melodiaa taas... basso vetää jotain kuvioita ja kitarat lyövät sointua päälle, ja alkaa uusi säkeistö. Hienoa! ei peruskaavaa! Nopeaa riffittelyä ja soolot, joiden jälkeen taas melodiaa. Hidastuu koko ajan, ja biisi loppuu alun rauhallisuuteen. Hyvä biisi! Todellakin. Jättää hyvän maun levystä. 4,25 pistettä, ei silti säväyttänyt liikaa.



Keskiarvo: 3,972222... eli 4.0

Järjestys tällä hetkellä:

1. Number of the beast - 4,5
2. Piece of Mind - 4.0
3. Killers - 3,8
4. Iron Maiden - 3,6

[Tolppanen]

Seuraavaa albumia vaan kehiin. Clive Burr on seurannut vuoden viiveellä Paul Di'Annon esimerkkiä ja hankkinut itselleen potkut päihteiden takia. Tämä ei osoittautunut minkäänlaiseksi katastrofiksi, päin vastoin, uusi rumpali Nicko McBrain osoittautui vieläkin etevämmäksi kannuttajaksi. Clive oli ehkä soittotatsiltaan tiukempi, mutta Nicko huomattavasti teknisesti taitavampi ja ilmaisusta löytyy paljon enemmän monipuolisuutta ja mielikuvituksellisuutta.

Lähtökohdat siis olivat kunnossa taas uutta hienoa albumia varten. Bändi matkusti talvella 1983 Bahamalle asti eksoottisiin maisemiin, mutta ei lomalle, vaan tekemään töitä. Tosin jäihän siinä sitten loppujen lopuksi mukavasti luppoaikaakin, kun hommat sujuivat taas niin mutkattomasti. Tämä on nähtävissä mm. tuolta reissulta taltioiduista kuvista.

Iron Maiden: Piece Of Mind (1983)


1. Where Eagles Dare
Steve Harris oli päättänyt tuoda suorasukaisesti ja rehellisesti bändin uuden jäsenen edesottamukset kuulijoille tutuiksi niin pian kuin mahdollista. Hän oli pyytänyt Nickoa soittamaan itsensä tyylikkäästi sisään ja tekemään levyn ensimmäiselle raidalle tiukan rumpuintron. McBrain valmistelikin sitten komean paukutusseremonian, mutta sen kuultuaan Harris viskasi sen varoittamatta romukoppaan ja kertoi tarkoittaneensa jotain aivan muuta, lyhyttä, parin sekunnin rykäystä. Lopullinen lopputulos sitten on kuultavissa välittömästi ja pakko sanoa, että ampuu suoraan päin näköä juuri sellaisella kiihkolla mitä pitääkin. Yksinkertainenhan se on, mutta kyllä tällainen levyn alkuun paremmin toimii kuin puolen minuutin mittainen rumpusoolo. Kuuntelijaa ei todellakaan jätetä rauhaan, vaan päinvastoin vauhti kiihtyy vielä muutamaa astetta korkeammaksi, kun muutkin soittimet syöksyvät kaiuttimista pihalle. Nyt on sellaista meininkiä, ettei vielä koskaan ole Maideltä kuultu, henki lähes salpautuu kun soundeja jää kuuntelemaan huuli pyöreänä ja sudenkorentokin mahtuisi lentämään kurkkuun, kun suu on sen verran ammollaan hämmennyksestä. Tässä tiivistyy se, mitä musiikkigenreä Maiden oikeastaan edustaa, näin tyylitajuista heavy metallia ei oltu vielä vuoteen 1983 kuultu. Killers oli ollut paikoin myös todella raskas, mutta tässä liikutaan nyt kuitenkin jossain aivan uusilla aaltopituuksilla. Lisäksi kappaleen tykyttävä pääriffi on omiaan juuri tehostamaan tuota raskasta konekiväärimäistä tunnelmaa ja viimeistään tässä vaiheessa kovat suunpielikivut ovat taatut. Naama nimittäin leviää sellaiseen virneeseen, että siinä jäisi sirkuspellekin kakkoseksi. Tulee väkisinkin kysymys mieleen, mihin olisikaan Maiden joutunut 80-luvulla ellei Martin Birch olisi tullut kehiin? Onneksi tämmöiset pohdinnat ovat loppujenlopuksi aivan turhia "entä jos?"- meininkiä, nuo vuodet ovat eletty, historia luotu ja sen on nyt kuultavissa. Tähän mennessä Maidenin ylivoimaisen kirkkaasti paras levynaloitusbiisi ja voin sanoa, että koko tuotantokin mukaan luettuna vain kolme pääsee edelle. Biisissä ei ole minkäänlaista hengähdystaukoa missään kohtaa, vaan pelkkää tykitystä jatketaan alusta loppuun. Ehkä meininki rauhoittuu (vain aavistuksen) soolojen ja konekivääritykityksen aikana. Silti varsinaista huippukohtaa on aika mahdoton eritellä. Yhtä juhlaa alusta loppuun. 5

2. Revelations
Vahvalla ja raskaalla särökitarariffillä jatketaan heti eikä taukoa edellisen biisin mahtavan menon aiheuttaman hien pyyhkimiseen otsalta siunaannu. Tempo tosin on laskenut huomattavasti ja riffi rakenteeltaan hyvin erilainen. Heti ensimmäiseksi soittomiehenä huomio kiinnittyy sävellajiin, joka on vastoin Maidenin traditiota (yli 80% biiseistä soitetaan E:n tai D:n ympärille rakentuen) soitetaan pääsävellajinaan A:sta. Tämä on toki yllättävää, mutta enemmän kuin positiivinen erilaisuuden tuulahdus. En ole koskaan mennyt dissaamaan enkä aiokaan dissata Maidenin muuttumattomuutta sävellajivalinnoissa ja sävelkuvioissaan, mikäs siinä kun homma kerran toimii niin hyvin. Mutta tottakai tällainen hieman eri kohdasta välillä soittaminen on pelkästään plussaa.
Biisin säkeistö on perusvarmaa ja vahvaa meininkiä, mutta toimii vain "kasvatuksena" varsinaiseen biisin ensimmäiseen kliimaksiin, 1:06 alkavaan uskomattoman hienon kuuloiseen fiilistelyyn. Tätä biisiä on aina ollut todella mukava soittaa, kuulunut suosikkeihini jo siitä vaiheesta asti kun sitä vasta opettelin. Se johtuu siitä, että biisissä on paljon mielenkiintoista tekemistä bassollekkin, eikä tyydytä soittamaan koko ajan vain kitaran mukana kompaten. Esimerkiksi juuri näiden hitaiden ja akustisten kohtien aikanahan bassollahan soitetaan se itse melodia (minkä nyt varmaan maallikonkin korva erottaa) ja mikä koukuttavinta se on lähes joka kerta hieman erilainen, varsinkin ne kuvion viimeiset äänet kun laskeudutaan G:n ja E:n kautta ja palataan lopulta taas A:han. Biisissä ja muutenkin koko Piece Of Mindilla on yksi levyn suurin plussa yleissoundin lisäksi nimenomaan bassosoundi. Basso kuuluu valvavan hyvin läpi levyn ja etenkin tässä biisissä se tuntuisi olevan erityisen pinnalla.
Biisin akustiset kohdat ja raskaammat poljennot eivät voisi olla enää yhtään täydellisemmin kontrastissa keskenään. Jumalauta sentään, mitä saatanaa ole Dickinson mennyt luomaan. Sanoitustakaan ei voi muuta kuin ylistää. Yksi niitä biisejä, joiden aikana tippa oli ihan oikeasti todella lähellä heinäkuussa 2008 Olympiastadionilla. Tämä ei aikoinaan edes aivan heti auennut, mutta sen jälkeen kun olen biisin valtavan nerouden ymmärtänyt siitä ei enää ole tultu takaisin. Tällä asteikolla, joka on käytettävissä biisi ansaitsisi vähintään 6 pistettä. Yksi Maidenin koko uran aivan kirkkaimpia helmiä ja parhaimpia biisejä. 5

3. Flight Of Icarus
Heti kättelyssä tehdään kuulijan kanssa tilit selviksi. Tässä on melkeimpä liioittelematta kyseessä Maidenin tähänastisen uran raskaimpaa menoa ja poljentoa. Havainto ja tuntemukset perustuvat puhtaasti siihen, että soundin ja temmon välinen yhteisvaikutus on täydellinen. Syy siis, miksi tämä on raskaampi kuin esimerkiksi Where Eagles Dare on yksinkertaisesti tämä huomattavasti hitaampi tempo, jonka avulla ollaan onnistuttu luomaan painostavampi ja raskaamman kuuloinen tunnelma, vaikka soundit eivät välttämättä olisikaan sen raskaammat. Joka tapauksessa tämä toimii näin kuin raivopäissään ryntäävän härän hyökkäys. Yleiseshtihän on tiedossa, että Steve Harris kävi kinaa kappaleen temmosta sen varsinaisten tekijöiden Smithin ja Dickinson kanssa. Lopulta Harris kuitenkin luovutti eikä ilmeisesti halunnut turhia isompia riitoja, koska kyseessä nyt ei sinänsä mikään kuolemanvakava asia ollut. Liekkö kuitenkin pahoittanut mielensä lopunikääkseen sen verran pahasti, että kappaletta ei juuri kuulla lainkaan keikoilla(?) Tiedä häntä, mutta kumpi osapuoli sitten loppujen lopuksi oli "oikeassa?" Vastaus on minun mielestäni kaksijakoinen. Biisi toimii levyllä oikein hyvin juuri tämänlainsena, keskitempoisena ja sitä myöten alussa mainitsemani raskaus myös korostuu. Kuitenkin kun kuuntelee biisin sen aikaisia live-vetoja, on aivan pakko myöntää, että niissä on perkeleen kova meininki, fiilis on tuplasti niin korkealla kuin mitä levyltä kuunneltaessa. Kummatkin ajavat asiansa ja hyvä ratkaisu onkin sovittaa aina livetilanteessa tempo paljon nopeammaksi, koska sillä tavalla biisi yksinkertaisesti toimii parhaiten konsertissa.
Dickinson on todella hienossa vireessä alusta loppuun saakka eikä muidenkaan työskentelyssä ole mitään moitteen sijaa. Sen sijaan erityiskehut meheville kitarasooloille. Ei aivan mitään Maidenin aivan kirkkainta kärkitasoa, mutta todella hienoa silti. Biisi on kaikenkaikkiaan lähes täydellinen lyhyt, iskevä hevirykäys, tuhoisasti toimiva numero ja jatkaa albumin täydellisesti alkanutta tasoa. Todella hieno ja mahtava biisi, albumin kivenkovaa keskitasoa, todellinen Maiden- klassikko. 5

4. Die With Your Boots On
No point askin' what's coming next. Nimittäin heti alkajaisiksi isketään käteen sellaista hienoa ja melodista, saatanan toimivaa alkuriffittelyä että kirjaimellisesti oksat pois ja männyn kävyt vittuun. Mutta ai että, kun se varsinainen säkeistö alkaa.. Jumantsuikka, yksi albumin tyylikkäimmistä hetkistä. En rehellisesti sanoen tiedä miksi, mutta kuulostaa niin perfectiltä, iho nousee mukavasti kukonlihalle ja niskavillat hikoavat. "No point"- bridge vain jatkaa tätä loistavaa fiilistä ja kasvattaa valtaisaa odotusta koko pankin räjäyttävää kertosäettä varten.. Mutta.. Sellaista ei tulekaan. Tässä on nyt kyseessä albumin ensimmäin konkreettinen pettymys. Biisin kertsi ei ole lainkaan sitä tasoa, jota se olisi voinut aivan hyvin olla, mutta onneksi vuodet ja avautuminen on tehneet niin hyvin tehtävänsä, että miltään paskalta se ei todellakaan kuulosta niin kuin ehkä vielä saattoi olla joskus muutamia vuosia sitten. Mikä nyt eniten siinä tökkii niin juuri ne monen muunkin mainitsevat "If you gonna die"- mölinät, mitkä kuulostavat paikoin jopa aika naurettavilta. Steve vai Adrian asialla? Ei tuosta ota oikein selvää, mutta se lienee sivuseikka, koska ne olisi voinut jättää aivan hyvin väliin. Kertsi toimisi jopa paljon paremmin, jos Bruce laulaisi yksin vain sen kaksi kertaa kyseisen lauseen. No, joka tapauksessa, muuten siinä ei sinänsä ole mitään suurempaa vikaa, ei tuossa nyt fiilis juuri kerkeä tippumaan ja vielä kun asiaan osaa onneksi suhtautua tarvittavalla huumorilla.
Biisin keskivaiheen melodiat ja soolot ovat taattua ja laadukasta Maidenia, eivätkä kalpene lainkaan tämän levyn muille vastaaville vaan ovat aivan tasaveroisia kilpailijoita. Biisi on noussut myös todelliseen klassikko- asemaan meikäläisen omissa mielipiteissä, mutta valitettavasti joudun tiputtamaan puolikkaan pisteen, koska en koe voivani antaa täysiä pisteitä, jos yksikin edes pieni kohta häiritsee edes vähän. Joka tapauksessa jatkaa kunnioitettavasti albumin aivan loistavaa laatua ja kun juna kerran on saatu todellisen puskutuksen jaloon laukkaan, ei radan loppua ole näkyvissä.. 4,5

5. The Trooper
...sillä seuraavaksi juna kiihdyttää niin äkkiarvaamatta, että on vaarassa lähes suistua raiteiltaan. Kirjaimellinen "mitä vittua"- fiilis on tosiasia, kun kaiuttimista kaikuu ilmoille Maidenin siihenastisen ja koko lopunkin uran yksi tyylikkäimpiä riffejä sellaisella voimalla, että kusi on lähellä tulla housuun säikähdyksestä. Nyt on vaan aivan pakko ajatella sitä kaunista päivää silloin joskus 2004, kun tämä kaverin koneelta jyrähti silmille ensimmäistä kertaa silmille ja fiilis oli valehtelematta jotain sellaista, että "mitä vittua tässä nyt oikein tapahtuu " Eipä siinä muuta kuin kotiin, warettamaan (ai ai, kai meillä jokaisella on luurankoja menneisyydessämme) Iron Maidenia valtavia kappalemääriä ja aika tarkalleen n. 2 kuukautta tuosta illasta ei enää koneelta tarvinnut mitään kuunnella kun kaikki 13 studiolevyä koristi jo silloin varsin vaatimatonta levyhyllyä. Mä en ole yksinkertaisesti koskaan ollut niin myyty, kuin silloin, se oli vaan jotain aivan uskomatonta aikaa. Rakkaustarina, jonka veraista ei ole, oli syntynyt ja 110% todennäköisyydellä sammuu vasta kun minut on pistetty pitkälleen ja kaksi metriä Kekkilän tuotteita erottaa meikäläisen maanpinnasta. Minä olen niitä ihmisiä, jolta on oikeastaan aivan turha tulla kysymään sitä suosikkiyhtyettä, koska mun näkökulmastani tässä maailmassa on Iron Maiden ja sitten on muut bändit. Maiden siis kilpailee jossain aivan eri sarjassa, aivan eri tasolla ja muiden vertailemisen yrittäminen Maideniin on sinänsä jo loukkaavaa, koska minä vain näen asiat näin. Ei Iron Maiden ole pelkkä bändi, se on käsite, yksi tärkeimpiä asioita elämässä ja jokin jota ilman elämä olisi puolet tyhjempää, jokin joka antaa voimaa vaikeinakin aikoina. Toki tässä yhteydessä on pakko mainita, että voimaa antaa tottakai myös muukin musiikki, mutta Maidenilla on silti aivan oma merkityksensä.
Jottei koko kappaletta aivan tulisi sentään sivuutettua, niin biisihän on musiikillisesti täydellistä tasoa. Maidenin 2. paras lyhyehkö yksinkertaisempi biisi ja muutenkin lukeutuu kirkkaasti koko tuotannon kärkikymmennikköön. Jumalten luomus (tai no oikeastaan Jumalan) joka kestää ajan hammasta ja loputonta toistoa ainakin minun päässäni loistavasti. Lisäksi yksi todella harvoja Maiden- biisejä, jotka ovat parempia studiolevyllä kuin livenä. Tämä on kuitenkin selvä tosiasia, biisi on tarpeeksi tiukka jo levyltäkin ja soitannolisuus sujuu paljon paremmin. Kummatkin soolot ovat aivan Maidenin tuotannon huippuluokkaa, sekä Adrian että Dave ovat ylittäneet itsensä. Harriksen kolinabasso yksi legendaarisimpia. Tolkutonta munaa on muutenkin soundeissa ja ylipäätänsä fiiliksessä. Sanoituksistakin on pakko pari sanaa mainita, tarina on hieno ja todella raadollinen. "Väistämätön kuolema"- fiilis on juuri sopivan karmaiseva nostattamaan hymyä entisestään meikäläisen kieroutuneen mielen syövereissä ja karmaisee kunnolla selkäpiitä.
Ei kahta sanaa eikä kolmatta, tässä on kiistaton Maiden- klassikko kyseessä. Jotkut fanit ovat saattaneet sanoa, että biisi olisi ruvennut jopa kyllästyttämään tai olisi yliarvostettu. Itse en näitä juttuja voi käsittää, mutta onhan se hienoa, että aina löytyy vastarannan kiiskiä. Tämän biisin poisjättäminen setistä olisi karmaisevan järkyttävä virhe. Maidenin parhaimpiin ja suosituimpiin kuuluva kappale pois keikkaohjelmasta?! Huhhuh. Kyllä ne on ihan jotkut muut biisit, jotka sieltä voi tiputtaa, on Maidenilla toki niitäkin jotka alkavat puuduttaa jatkuvasti toistettaessa, mutta tämä nyt on kaukana niistä kuin Nuorgam Hangosta. 5

6. Still Life
Seuraavaksi sitten kovin kyseenalainen, mutta jo legendaariseksi muodostunut "saatanallinen viesti". Kyllä uskon että poikia on ottanut melkoisesti päähän se 666- albumin julkaisusta ja nimenomaan albumin nimestä ja nimikkobiisistä seurannut syytösten ja kritiikin suunnaton sade, joka leimasi Iron Maidenin saatanalliseksi yhtyeeksi. Aina olen naureskellut päätäni pudistellen näille jutuille, kuten varmaan moni muukin. Ei oikeasti edes sen vertaa viitsitä, että kuunneltaisiin tai luettaisiin biisin lyriikat, koska niissä ei pitäisi kenenkään tervejärkisen nähdä saatanaa tai saatanallisuutta puolustavaa kantaa tai meininkiä. No, joka tapauksessa tämä on loistava pikku näpäytys kaikille spekuloijille, jotka luulevat vihdoinkin saaneensa jotain oikeasti konkreettista syytöstensä takeeksi. Nickon kännisoperrukset ovat aivan loistava veto.
Itse biisin alkaessa vaivutaan johonkin tunnetilaan, jota on turha hakea huumeilla tai muullakaan kamalla. Tässä on rehellisesti sanottuna tämän albumin parhaimpia yksittäisiä hetkiä, yksi kolmesta parhaasta (toisen muodostaa Revelationsin akustiset osat, toinen on sitten ihan loppupäässä jahka jaksatte sinne asti lukea ). Fiiliksestä muodostuu aivan uskomaton herkän ja unenomaisen odottava ja Bruce alkaa kähistä loistavasti tulkiten biisin ensimmäisiä tavuja. Turhaan tämän biisin tunnelmaa ei todellakaan ole ylistetty, puree meikäläiseenkin kuin koko kesän ensimmäistä uhriaan turhautumiseen asti etsinyt hirvikärpänen. Mikään balladihan tämä biisi ei ole, todella kaukana siitä, mutta silti tämä ensimmäisen säkeistön tunnelma on jotain aivan ainutlaatuista ja käsinkosketeltavan hienoa.
Mikä tärkeintä, fiilis säilyy lähes täysin samalla tasolla särökitaroidenkin tullessa mukaan peliin. Dave on onnistunut luomaan uransa siihen astista sävellyksistään ehdottomasti parhaan ja koko tuotantoakin katsottaessa se sijoittuu aivan Daven tekeleiden kärkipäähän. Kertosäe, josta aiemmin en oikein osannut pitää, on myös auennut toivotulla tavalla, tämä biisi on tosiaan vaatinut rutkasti kuunteluita, mutta onneksi ne ovat tuottaneet tulosta. Soolo ei ole mitään Maidenin parhaimmistoa, mutta ajaa asiansa, samoin kuin biisin koko väliosa, joka edustaa sinänsä biisin pientä suvantovaihetta, mutta ollen kuitenkin oikein mukava loppujenlopuksi en kehtaa sen takia ruveta rokottamaan pisteitä, koska se olisi muutenkin hyvin epäreilua, sillä mikä tahansa nyt kalpenee alun häikäisevyyden rinnalla ja onneksi biisi kuitenkin päätetään perusteemaan palaten. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Päähenkilö saa itselleen mielenrauhan hypätessään viimein lampeen kumppaninsa kanssa, eikä hänen enää tarvitse kestää lähes mielisairasta halua ja häntä sinne kutsuneita kasvoja. 5

7. Quest For Fire
Aloitus on lievästi sanottuna "hieman" eri maata kuin edellisessä. Käydään käytännössä heti asiaan ja tyylikkäästi rynkkäävät kitarat vievät kuulijaan suorastaan pakonomaisella voimalla kohti biisin ensimmäistä säkeistöä. Paljon puhutut ja dissatutkin, hauskat lyriikat kaikuvat korville Brucen massiivisesti ulvoessa. Eipä nämä koskaan ole meikäläisen lihaan päässeet piikiksi iskemään. Tottahan tuo jokaiselle on selvää, että heti ensimmäinen lause on karmea asiavirhe, mutta mitäs sitten. Sitä ei voi ottaa muuten kuin huumorilla tai pelkkänä vertauskuvana. Kukaan meistä ei nää Harrisin pään sisään, mitä mies on vuonna 1983 tuumaillut kyseisiä rivejä rustatessa. Pakko vain yhtyä tässä A.Kiven analyysiin Ilmestykset- kirjassa, eipä tässä loppujen lopuksi voi kauheasti mielikuvitustaan ruveta käyttämään tai voitaisiin mennä johonkin liian häröille poluille.
Biisi on säkeistöineen ja kertosäkeineen tyylikästä, perusvahvaa rallatusta. Ei tarjoa mitään elämää suurempia tuntemuksia, mutta eivät häiritsekään, päinvastoin, minä pidän hyvinkin paljon. Varsinkin Brucen "high note"t tuovat auttamatta hymyn huulille, mies kun vielä tuolloin pystyi sellaiseen...
Biisin ehdoton huippukohta on ehdottomasti soolo-osuus. Kehtaan väittää, että albumin aivan kärkitasoa soolojen suhteen. Varsinkin ensimmäinen, Adrianin korvia hivelevä vinguttelu, nostaa fiiliksen huipputasolle. Harmi vain, soolot osoittautuvat vain häviäväksi hetkeksi, mutta kuitenkin sellaiseksi, joka nostaa biisin osakkeita ja arvosanaa rutkasti. Ei tämä koskaan mikään inhokki minulle ole ollut, viime aikoina olen jopa todella alkanut tykästyä. Joidenkin mielestä ehdoton täytebiisi, minun mielestäni laadukas välipala, joka ansaitsee ehdottomasti paikkansa albumilla, vaikka niin kovassa seurassa onkin. 4

8. Sun And Steel
Suoraan asiaan myös tällä kertaa ja vieläkin raskaammalla otteella kuin edellisessä veisussa. Tässä kohdassa tulee taas eittämättä mieleen albumin erityinen raskaus ja loistavaakin loistavammat soundit, jotka luovat erehtymättömän vakuuttavan heavy metal- fiiliksen, sellaisen mitä Iron Maidenilla ei vielä aiemmin urallaan ollut ollut, vaikka raskautta olikin toki koettu jo aiemmin, etenkin Killers- albumilla.
Alun ja ensimmäisen säkeistön nopeahko laukkakomppi tuo kieltämättä leveän virneen kasvoille, voin vaan kuvitella miltä näytän, onneksi edessäni ei ole peili vaan tämä tietokoneen ruutu. Kertosäkeeseen tultaessa vaihdetaan ote astetta melodisemmaksi ja sointukulku on varsin miellyttävän kuuloinen, joskaan ei tosin mistään yllätyksellisemmästä päästä. Joka tapauksessa kaikki tämä pitää huolen siitä, että fiilis jaksaa yhä pysyä korkealla vaikka aika nopeasti käykin selväksi, että tässä on tämän albumin ns. toinen "välipala" ja vielä peränjälkeen. Mikään suvantovaihe sinänsä tämä ei siltikään ole, täytebiisien tasosta ollaan todella kaukana. Ehkä vaan liian kova seura on luonut näille biiseille sen maineen ja monet pitävät kumpaakin tai ainakin jompaa kumpaa skipattavana täytekamana, jota ei ei heti ensimmäiseksi tule mieleen kuunnella. Minä taas olen sitä mieltä, että vaikka näistä kumpainenkin edustaa albumin "heikoimpia lenkkejä", niin kumpainenkin ajaa asiansa ja täyttää osansa kunnialla täydentäen näin uskomattoman vahvaa ja eheää kokonaisuutta joka albumista muodostuu. Jos keskinäinen ranking pitäisi näiden kahden biisin välillä luoda, niin edellinen veisi aavistuksen pitemmän korren kuin tämä, mutta turha kai siihen on ryhtyä, koska ovat kuitenkin niin tasaväkistä kamaa keskenään. Ja ennen kaikkea HYVÄÄ kamaa, perus Maiden- laatua. 4

9. To Tame A Land
On albumin viimeisen numeron, tuntemattoman ja mystisen suuruuden aika. Alkuun vaelletaan johonkin kaukaiseen, lähes saavuttamattomaan utuiseen ympäristöön ja hitaasti etenevä tunnelmallinen intro kasvattaa pinnan alla maltillisesti muhivaa tunnelmaa, kunnes lopulta räjähtää. Tässä on ensiksikin kyseessä sellainen sointukulku, joka ei aluksi meinannut avautua minulle, ei vaikka renkutin edestakaisin ja millä mielentilalla tahansa kuuntelinkin. Joka tapauksessa, aika on aivan ihmeellinen asia ja kuten monesti todettua, vaikeasti aukeava ja lähes luotaan työntävä kappale saattaa monesti kasvaa aivan uudenlaiseksi suuruudeksi, jota ei ole aiemmin käsittänyt. Tämä jos mikä on Maidenin tuotannon yksi tyypillisimpiä esimerkkejä minulle juuri siitä, jollei jopa tyypillisin. Biisi kuulostaa hyvin kunnianhimoiselta ja kasvaa koko ajan mittaansa yhä myöhemmin saapuvia huikeita kokemuksia kohti. Tässä vaiheessa täytyy sanoa, että Frank Herbertin tuotanto on täysin tuntematonta, enkä voi näin yhtään verrata lyriikoita kirjasarjan teksteihin tai sisältöön. Mainittakoon nyt kuitenkin, että suurena David Lynch- fanina Dunekin on koristanut omaa hyllyäni jo pitkään ja elokuvan sisältö on todella hyvin mielessä. Enempää en tiedä, muuta kuin leffan sanotaan perustuvan Frank Herbertin romaaniin, nimenomaan juuri siihen ensimmäiseen. Vaikka ilman lyriikoitakin pitäisin tätä kappaletta mestariteoksena, olen silti itselleni luvannut myös lukea kyseisen tarinan ja myöhemmin loputkin kirjasarjasta.
Itse biisissä kuitenkin alkaa tapahtua pian ihmeitä ja kaikki muuttu kuin salamaniskusta kellon näyttäessä 2:50. Kun aiemmin Still Lifessa mainitsin albumin kolmesta hienoimmasta yksittäisestä hetkestä, niin nyt ollaankin sitten vihdoin saavuttu siihen viimeiseen jäljellä olevaan, albumin todelliseen lopulliseen kliimaksiin. Tällä asteikolla tämä reilu minuutin mittainen osuus ansaitsisi varmaan 7 pistettä. Korkeimmillaan fiilis on ehdottomasti kohdassa 3:55. Jotain niin saatanan hienoa oikeasti, mälli ei ole kaukana. Vain 10 sekuntia, mutta se onkin jotain niin vallankumouksellista. Eikö se niin aina sanota, että laatu korvaa määrän. Indeed. Näin ainakin tässä tapauksessa.
Biisin loppu on hienoa, nopeampaa laukkaa. Soolot ovat tavanomaisen upeita, melodiat vielä astetta hienompaa tasoa. Erityisesti huomio kiinnittyy upeaan bassolinjaan. Vaikkei se nyt mikään vaikea tai erityisen ihmeellinen olekkaan, niin silti jotenkin erityisen kiinnostava ja hienosti oman lisämausteensa luova, ajaa loistavasti loppuun sen minkä pitää, kunnes myrsky on ohitse ja olemme palanneet alun teemaan, jonnekkin vaeltelemaan määränpäätä etsien. Sinne mystisyyteen myös on kohtalonamme jäädä ja albumi on saanut arvolleen sopivan, mestarillisen ja hienon päätöksen, jonka tämä 07:25 minuuttia kestävä juhla on meille kaikille suonut. 5


Koko levyn keskiarvo pyöristettynä: 4,72


Iron Maiden on onnistunut luomaan uransa siihen asti kunnianhimoisimman, hienoimman ja parhaimman levynsä. Tämä edustaa jo toden totta sitä tasoa, että koko Piece Of Mindia voidaan huoletta pitää todellisena mestariteoksena. Albumilla on paljon asioita jotka ovat ovat ottaneet suuria harppauksia, oikeastaan lähes kaikkea voidaan pitää vielä astetta parempana, mitä on oli The Number Of The Beastilla. Kiitosta voi antaa siis periaatteessa kaikesta, huolta siitä, että ylistyssanoja kertyisi liikaa, ei ole. Albumilla on ensinnäkin siihenastisista levyistä todella selkeästi parhaimmat soundit. Koko soundimaailma on yleisilmeeltä todella raaka, kitarat ovat raskaat ja särö on loistavasti tuotettu, eikä hieman tuhnuinen niin kuin 666:sella. Eipä sillä, että senkään albumin soundeja dissaisin, aina olen myös niistä pitänyt, mutta onhan nämä kuitenkin jotain aivan eri luokkaa. Lisäksi pitää antaa paljon ylistystä sävellystyöstä. Koko bändi on ottanut harppauksen eteenpäin musiikillisessa osaamisessaan ja sen todella kuulee. Biisit ovat moniulotteisempia, mielenkiintoisempia ja taidokkaammin loppuun asti tehtyjä kuin aikaisemmin. Massiivinen plus-merkki Bruce Dickinsonille, joka laulaa tällä albumilla paremmin, kuin millään toisella Iron Maidenin historiassa. Lisäksi Brucen osallistuminen sävellystyöhön on iso osa levyn huikaisevaa laatua, vaikka toki on arvailtavissa ja lähes varmaa, että Dickinson osallistui myös edellisen albumin biisien tekoon. Nickolle myös paljon kiitosta, hän osoitti olevansa mies oikealla pallilla istuessaan rumpupatterin takana, vaikka kaikki kunnioitus toki myös Burrille, joka on myös loistava kannuttaja.
Albumi on yleisfiilikseltään Maidenin aivan kärkipäätä ja yksi allekirjoittaneen all time favouritteja. Biisimateriaaliltaan aivan paras se ei ole, keskiarvoltaan se ei tule voittamaan lopullista rankingia. Joka tapauksessa tässä on niin paljon sellaisia elementtejä, joiden takia arvostan tämän todella korkealle, yhdeksi Maidenin parhaimmista levyistä ja ennen kaikkea kulmakiveksi, sekä mainioksi esimerkiksi siitä millaista 1980- luvun heavy metal parhaimmillaan oli.

Ranking tähän mennessä:
1. Piece Of Mind: 4,72
2. The Number Of The Beast: 4,50
3. Iron Maiden: 4,44
4. Killers: 4,30

[Varjis]

^ Herra siunaa kun oli pitkä arvostelu . Hieno sellainen kuitenkin! Mulle tuli yhtäkkiä tän luettuani soittaa kitaralla kaikki biisit läpi, vaikka just lopetin soittamisen.

e: Ainiin, multahan puuttuu vielä yks arvostelu eli Killers, pitäis varmaan kirjoittaa se tässä joululomalla.

[jarmila]

^^ Annoit hyvän analyysin itselleni rakkaastani levystä. Kiitos!


Kuva ei vastaa nykytilannetta määrältänsä Kuva taitaa olla kesältä

[A.Kivi]

^Pitäiskö vinkata Kymen Sanomiin. Ton kokoelman taustalla on hyvä tarina, josta saisi hyvän lukujutun asiasisällöstä vapaalle väliviikolle...

Kiitos, Tolppanen! Pärähti välittömästi POM soimaan, kun luin jätkän jutut.

Maailman paras levy. Ehkä.

[Tolppanen]

^^Hohhoo, hyvä etten lennähtänyt tuolilta. Rakkaus levyä kohtaan näyttää olevan ilmeisen aitoa, respect.

^^^,^^ja^ kiitos palautteesta. On se hieno levy!

[Peke]

Kiitos Tolppanen hienosta Piece Of Mind arvostelusta. Mahtavaa nähdä edelleen arvostusta levystä joka on meikäläisen potkaissut hevin tielle 11-vuotiaana .... silloin 1983

[Imperator]

Kysymyksenä jollekin: Miksi pitäisi olla tutustunut Bruce Dickinsonin soolotuotantoon?

[Osiris]

Kysymyksenä jollekin: Miksi pitäisi olla tutustunut Bruce Dickinsonin soolotuotantoon?

Miksi ei? Antaa kattavempaa näkökulmaa laulajan urasta/taidoista??