Albumikeskustelua ja äänestys: The X Factor

[Imperator]

Tosiaan upeaa levyn tulkintaa ja laadukasta tekstiä Rautapedolta! Saanhan lainata mietteitäsi jo pitkään mielessä ollutta esseetäni varten? Olen sitä varten kerännyt kamaa ympäriämpäri internettiä ja tietenkin kahlannut Maiden-kirjallisuutta (omaa objektiivista mielipidettä unohtamatta). Nyt talven kunniaksi voisi kyllä taas vaikkapa heti huomenna pistää taas The X Factor-vinyylit soimaan.

[Rautapeto]

^ Siitä vaan lainaamaan. Mutta noin sivumennen sanoen sellaista ei olekaan kuin objektiivinen mielipide...

[Imperator]

Meikäläinen vain joskus hieman kieliposkella viskelee menemään näitä termejä. Vaikka tietenkin minun IRON MAIDEN-totuteeni on THE METAL TRUTH!!! hahaha...! vaan saapi sitä kai olla eri mieltäkin jos haluaa. Ei se minulta ole pois.

Olen oppinut sen, että joskus Maideniäkin pitää kuunnella kuin se olisi ihan eri bändi. Tavallaan sama päti Blazen aikaiseen Maideniin kuin Sabbathiin, jossa lauloi Ronnie James Dio. Dio-Sabbath on mielestäni "Diioa" ja Black Sabbath on true Sabbathia (sitä, missä Ozzy laulaa). Mutta monet tuntuu olevan sitäkin mieltä, että Black Sabbath=DIO(?!), wtf! Jopa kaverini Sadoharri. Onhan tietenkin Mob Rules ja Heaven & Hell niin hemmetin hyviä levyjä, ettei pidä liian radikaalisti alkaa
väittämään mitään vastaan, mutta silti Black Sabbath-Sabotage suora on itse asiassa sellainen levyjen suora, johon ainoastaan Iron Maiden on pystynyt. (Maiden vaan pisti siitä sitten yli tuplasti paremmaksi ja julkaisi ainakin 12 albumia putkeen hyvää kamaa. Tai sanotaan, että vähintään 11... Eikä todellakaan mitään vastaan 2000-lukuakaan. 2010 vaan alkaa jo olla liikaa minulle )

Vaan, eipä siinä kauaa kestänyt, kun piti todeta että Maideniähän tämä 10. albumi on!!! Joten The The X Factor ON Iron Maideniä ja vieläpä Iron Maideniä parhaimmillaan, monipuolisimmillaan ja armottomimmillaan. Näin ainakin täällä. Armoa nimittäin minä en tunne.

Iron Maidenin tuotannosta ainoastaan The Final Frontier-levystä on sanottava, että se ei oikein tunnu olevan Maideniä. Siis on se ihan OK proge-heavy-rock albumi, joka kuulostaa aika Maideniltä ja siinä soittaa samat jätkät, mutta silti se ei ole kunnon Maideniä. Ehkä joku muu on tästä samaa mieltä kanssani? Tai eri mieltä? Tai samaa mieltä! Aika vähän heviä se ainakin on mihin tahansa 1980-luvulla tai 1990-luvulla julkaistuun Iron Maiden-albumiin. Ja minä kuuntelen heviä! Olen nimittäin Immu! (EDIT: Laitan tämän kappaleen The Final Frontier-keskusteluun, jotta on oikeassa paikassa).


Semmoista osittain off topicia tällä kertaa.

Tulisko muuten keneltäkään vielä X Factor-levyarvioita??? Mun saattaa sitten olla "melko" pitkä, kun pitkän esseen mittaisen ajattelin tehdä. Semmoisia hyviä ja analysoivia, kuten nuo parhaat, kiitoksia vaan! Kello löi jo 1.50.

[Summerganon]

On se hienoo kun nyt avautuivat kaksi vikaakin biisiä täydellisesti. 2.A.M on ollut aina ihan jees ja väliosasta olen pitänyt aina kovasti, mutta jostain syystä useat The X-Factor -kuuntelut ovat päättyneet The Edge Of Darknessiin. Nyt 2.A.M kuitenkin nosti osakkeensa varmaan lopullisesti sille tasolle, ettei skipatuksi enää tule ellei ihan pakko ole, minulla kun on kuitenkin yleensä tapana kuunnella albumit alusta loppuun, FOTD:illa The Apparition tosin tekee tähän sääntöön poikkeuksen ja usein tulee kyllä Gangland ja kahden ekan levyn biisejä kourallinen skipattua. Ja Quest For Fire POMilta. Piru vie, näitä usein skipattaviahan kasaantuu ihan liikaa...

Ja mitä The Unbelieveriin tulee, niin entinen inhokkini on nyt noussut mainioksi biisiksi. Ennen sitä odotti, että milloin tämä loppuu, mutta nyt sitä vaan odottelee mielenkiintoisen biisin seuravaa "käännettä".

Todella jännä biisi. Jotenkin junnaava, mutta pureutuu ikäänkuin pään sisään. Samaa fiilistä kuin The Thin Line Between Love & Hatessa, jollain tapaa. Hyvin jännä. Ja toimii.


Ja tämän avautumisen myötä The X-Factor vain pönkittää paikkaansa yhtenä mielenkiintoisimmista ja tunnelmallisimmista Maiden-levyistä.

[Justice]

Ja tämän avautumisen myötä The X-Factor vain pönkittää paikkaansa yhtenä mielenkiintoisimmista ja tunnelmallisimmista Maiden-levyistä.

Agreed. Tässä levyssä se kokonaisuus vielä pysyy toisin kuin 2000-luvun levyissä. Materiaali on tosin siellä sitten tietysti parempaa.

[scorpions]

Blaze Bayley - 2 A.M (acoustic). Live 2012 at 12 Bar, London
http://www.youtube.com/watch?v=E8VxZxMMROk

[Krugbit]

Bruce ulos, Blaze sisään ja monelle riitti tässä vaiheessa. Uuden laulajan kanssa Maiden kuitenkin teki mielenkiintoisen levyn, joka poikkeaa aika paljon aikaisemmasta tuotannosta.

Sign of the Cross

Jos on albumi erilainen kuin Maidenin aikaisemmat niin sitä on myös levyn avauskappale. Kukapa olisi odottanut että Maiden aloittaa levyn huminalla ja kuorointrolla? Omasta mielestäni kuorointro on vähän turha mutta sitä seuraava nostatus toimii hienosti. Sitten vähän ennen kolmea minuuttia räjähtää ja ensimmäinen säkeistö vyöryy päälle. Säkeistöt ovat iskeviä ja tehokkaita ja kertosäekin on hyvä, vaikka Blazen laulusuoritus jättää joissakin kohdissa toivomisen varaa. Toisen kertsin jälkeen napakka riffittelykohta jonka jälkeen on aika rauhoittua hetkeksi. Siitä lähdetään sitten uuteen kiihdytykseen, joka huipentuu soolokohtaan. Soolo toimii yllättävän hyvin, vaikka onkin vähän sellainen nopeuskilpailu. Sooloa ympäröivät melodiat todistavat, että myös Gers on hyvä aisapari Murraylle. Hyvältä kuulostaa. Loppuun vielä rauhoittuminen viimeiseen kertosäkeeseen ja kappale loppuu siihen mistä lähti liikkeelle. Erinomainen biisi, joka ei 11 minuutin kestosta huolimatta tunnu liian pitkältä. 5

Lord of the Flies

Monumentaalisen aloituksen jälkeen yksinkertaisempi rokkibiisi. Intro on hieman liian pitkä mutta muuten toimiva. Intro kuitenkin unohtuu nopeasti sitten kun päästään kunnolla vauhtiin. Hyvä ja menevä biisi, jossa on sopivan aggressiivinen tunnelma. Soolokohta on Maidenille epätyypillinen mutta toimii. Kitaristit suoriutuvat muutenkin hyvin, kappaleessa on hyvää riffittelyä. Ainoa mikä tässä vähän hiertää on Blaze. Mies vetää kyllä asenteella mutta Death on the Road –version kuultuaan sitä vähän kaipaa Brucea tähän. Kappale toimii muutenkin Brucen laulamana hienosti, kun Bruce vetää välillä samalta korkeudelta kuin Blaze ja välillä oktaavia ylempää. 4,5

Man on the Edge

Lyhyt intro ja sitten kaasu pohjaan, taitaa olla levyn nopein kappale. Olisi ehkä ollut paras valinta levynavaajaksi, tämähän oli levykiertueella setin avausbiisi. Perushyvä menobiisi, jonka tahdissa on hyvä jammailla, mutta ei kuitenkaan tarjoa mitään sen ihmeellisempää. Tämä on myös vähän sellainen kappale, johon kyllästyy. Itse en jossakin vaiheessa jaksanut kuunnella tätä ollenkaan. Sanoitukset ovat aika erikoiset. Tiedän kyllä, että ne perustuvat elokuvaan ja olen myös nähnyt kyseisen filmin, mutta kokonaisuutena sanoitukset ovat hieman hämmentävät ja sekavat. 4

Fortunes of War

Kappale alkaa hyvin lupaavasti. Hiljainen alku toimii hyvin, alkumelodia ja hiljaiset lauluosuudet kuulostavat oikein hyviltä. Vielä parempaa on tulossa, parin minuutin kohdalla alkava riffittely on biisin paras kohta. Sen jälkeen ollaankin jo melkein puolivälissä, mutta siihen hauskuus oikeastaan lakkaa. Ei jälkipuoliskokaan huono ole, mutta läheskään samalle tasolle ei ylletä. Säkeistö ja soolokohta ovat ihan toimivia, mutta kertosäe ei nappaa ja kappaleen nimen hokeminen loppupuolella alkaa kyllästyttää. Tässä olisi ollut ainekset vaikka kuinka hyvään kappaleeseen, mutta nyt tämäkin on tällainen perushyvä biisi. 4

Look for the Truth

Jälleen hiljainen intro ja jälleen toimii. Intron jälkeinen nostatus on kappaleen paras kohta, mutta valitettavasti heti sen jälkeen tulevat hieman tympeät ”ooooo-oo-oo” –huudot, joita sitten toistetaankin läpi kappaleen. Muuten jälleen sellainen perushyvä kappale, jossa ei ole sen kummemmin valittamista. Jatkaa albumin synkkää menoa. 3,5

The Aftermath

Samoilla linjoilla jatketaan, mutta tällä kertaa intro ei oikein nappaa. Säkeistöt ja kertosäe tuntuvat vähän turhankin laahaavilta. ”After the war” –kohdasta alkaen homma muuttuukin sitten huomattavasti paremmaksi ja siitä alkava osuus on biisin parasta antia. Tyyliltään aika pitkälti edellisen kaltainen. 3,5

Judgement of Heaven

Vaihteeksi vähän iloisempaa menoa, tosin vain sävellyksen osalta. Toisaalta sanoituksissakin on synkkyydestä huolimatta tiettyä optimismia, että kyllä tästä selvitään. Musiikillisesti jälleen aika kaksijakoinen kappale. Intro ei oikein iske, mutta sitten kun vähän lisätään vauhtia niin kuulostaa heti paremmalta. Kertosäe on ok, mutta sitä seuraavat ”yeah yeah” –huudot ja sekava riffittelykohta pilaavat tunnelmaa. Soolokohta on epäonnistunut, mutta sitä seuraava kohta taas toimii. Sitten vielä kertosäe, jonka jälkeen kappale valitettavasti loppuu niihin ”yeah yeah” –huutoihin. 3,5

Blood on the World’s Hands

Kappale alkaa hauskalla bassointrolla, mutta muuten ei ole hirveästi lisättävää edellisiin nähden. Sama synkkä meno jatkuu. Säkeistöt ovat hyviä, kertosäe ei toimi minulle. Väliosa on aika hyvä. Blazelta suoriutuu tässä kappaleessa hyvin, yksi miehen parhaista laulusuorituksista Maidenissa. 3,5

The Edge of Darkness

Synkkää on ollut mutta tässä kappaleessa se viedään vielä uudelle tasolle. Tämä on matka ihmismielen pimeimpiin kolkkiin. Kappaleenakin tämä toimii paremmin kuin muutama edellinen, tai oikeastaan suurin osa albumista. Pahaenteinen intro, jonka jälkeen tempoa lisätään asteittain. Sitten kun mennään niin mennään kunnolla. Väliosa toimii hienosti ja sitten tulee dramaattinen hidastus, kun päähenkikö toteaa suorittaneensa tehtävän ja tappaneensa miehen. Kappale loppuu samalla tavalla kuin alkoi, mikä on jo tullut melkein tavaksi. Kappale on sijoitettu hyvään paikkaan levyllä, koska se tarjoaa ainakin itselleni vielä jotain uutta, kun meno alkaa jo käydä vähän yksitoikkoiseksi. 4,5

2 A.M.

Näitä kappaleita kuunnellessa alkaa jo vähän käydä Harrisia sääliksi. Jos edellinen oli mahdollisimman synkkää niin tämä on sitten taas negatiivisuuden huippu. Voin jo kuvitella Harrisin istumassa yksinään yön pimeinä tunteina pohtimassa elämän merkityksettömyyttä. Tässä on sellaista pessimismiä että hiljaiseksi vetää. Tämä ei ole kuulunut omiin suosikeihini mutta on lopultakin vähitellen avautumassa. Tietysti kappaleen sanoituksetkin tekevät tästä tehokkaamman. Sävellyksenä ei ehkä ihan huippua, vaan kappale nojaa vahvasti tunnetiloihin, minkä se tekeekin onnistuneesti. 4

The Unbeliever

Jonkinlainen loppukevennys sikäli, että meno ei ole aivan niin synkkää kuin levyllä noin yleensä, vaikka ei tämäkään mikään hilpeä kappale ole, saati kevyt. Jopa tämän levyn mittapuulla vähän erikoinen Maiden-kappale, joka poukkoilee vähän sinne ja tänne. Se ei kuitenkaan tarkoita etten pitäisi kappaleesta. Mitään suurempaa vikaa en tästä löydä, ja erityisesti kertosäe ja väliosa ovat mieleen. Tämä kuitenkin jättää minut edelleen hiukan hämmentyneeksi, ehkä tätä vain pitäisi kuunnella enemmän. Biisi ja albumi eivät kuitenkaan ole itselleni yhtä läpikotaisin tuttuja kuin 80-luvun tuotanto. Kyllä tämä ihan hyvin toimii levyn päättäjänä. 4

Keskiarvoksi tulee tasan 4 eli menee tasoihin TNOTB:n kanssa. Albumi ei tosiaan ole mikään helppo kuunneltava, mutta sillä on kuitenkin paljon tarjottavaa, jos siihen jaksaa keskittyä. Levyn synkkyys kiehtoo kyllä itseäni. Aika tasainen kokonaisuus, jossa ei ole yhtään kappaletta joka tekisi mieli ohittaa. Mutta on ymmärrettävää, että tällainen levy jakaa mielipiteitä.

Tilanne:
Seventh Son of a Seventh Son 4,63
Somewhere in Time 4,56
Powerslave 4,13
Piece of Mind 4,11
Iron Maiden 4,06
TNOTB & The X Factor 4
Killers 3,85
No Prayer for the Dying 3,55
Fear of the Dark 3,38

EDIT: Nyt arvostelu on suunnilleen sellainen kuin oli tarkoitus

[Pertti Keinonen]

Tänään 8.1.13 tulossa telkkarista kakkoselta klo 22:05 Ruusun nimi, jossa Sean Connery. Elokuva perustuu kirjaan, jonka pohjalta Harris teki biisin Sign of the Cross.

[Lappis]

Tänään 8.1.13 tulossa telkkarista kakkoselta klo 22:05 Ruusun nimi, jossa Sean Connery. Elokuva perustuu kirjaan, jonka pohjalta Harris teki biisin Sign of the Cross.

Hitto, mullahan onkin tio kyseinen kirja kesken. Aloitin sen n. vuosi sitten lukemaan, mutta sit ostin jotain muuta luettavaa ja toi unohtui. Pitääpä kaivella se esille ja jatkaa lukemista. Leffahan on ihan ok, pääasiassa Conneryn karisma tuota leffaa kannattelee

[Lane]

Tuo Umberto Econ kirja on hänen helpompaa tekstiään, eli helppolukuista tällä kertaa. Kumpikin, kirja sekä leffa, ovat hyviä. Leffankin on saatu aikaan oikein maittava ilmapiiri. Perkele, jos moisessa luostarissa olisi joutunut elämänsä viettämään...

[Euronymous]

Tässä on yksi vähemmälle kuuntelulle jäänyt levy. Biiseihin minulla ei ole oikein minkäänlaista suhdetta. Joten aloitetaampas...

Albumin aloittaa vahva Sign of the Cross. Biisi on hyvin rakennettu eepos heti kärkeen. Livenä Brucen laulamana saattaa toimi himpun verran parempaa. Ei juuri valittamista. 5

Seuraavaksi tulee aluksi pirteä, mutta sitten synkkenevä heviralli Lord of Flies. Biisi on kohtuu hyvä, eikä mikään töki kummemmin. 4

Aluksi tulee mollissa kulkeva alkumelodia, biisi on tietenkin Man on the Edge. Sitten biisi nopeutuu ja nopeutuu. Mielestäni levyn parhaimpia biisejä. Helppo kuunnella. 4

Sitten tulee hokeminen: Fortunes of War. Tässä on joitakin hyviä osia, mutta ei jaksa säväyttää. Hokeminen alentaa pisteitään entisestään. 2

The Aftermath on hieman parempi biisi, kuin edellinen. Tässähän on mukana huudettava melodiakohta ja mainio kitaraväliosa. Kyllähän tätä kuuntelee. 3

Hieman hitaammassa temmossa kulkeva The Aftermath sisältää ihan kelpo laulumelodioita ja ihan hyviä instrumentaalijuttuja. Vähän synkkä biisi, eikä jaksa oikein säväyttää tämäkään. 3

Judgement of Heaven on vähän tylsä biisi ainakin aluksi. Sooloihin mentäessä tempo hieman kasvaa. Soolot ovat oikein hyviä ja kitaraharmoniakohta on todella hyvä. Tämä saa minulta 4.

Sitten kuuluukin bassolla soitettuja huiluääniä. Hieman oudon bassosoolon jälkeen alkaa varsinainen biisi. Intro kitaraharmonia on ihan hyvä. Laulumelodiatkin ovat aika hyvät. On tämä ihan kohtuu hyvä biisi. Väliosa sooloinen onkin sitten oikein mainio. Kyllä tämä saa sen 4.

Ja sitten tunnelma synkkenee... The Edge of Darkness alkaa uhkaavana ja hiljaisena. Blaze laulaa hyvin hiljaisen kohdan. Sitten räjähtää! Nopea osa on oikein menevä. Loppua kohden tempo hidastuu ja sitten synkkä biisi on ohi. 3

Akustinen kitarateema alkaa soimaan. 2 A.M. on kelpo biisi, jossa on hyviä melodioita ja kitarajuttuja. Biisi on aika synkkä. Väliosa on aika mielenkiintoinen, ei ihan tavallista Maidenia. 3

Viimeinen biisi The Unbeliever alkaa suoraan koko bändillä. Edellisen kappale synkkä tunnelma kevenee hieman. Edellisen kappaleen väliosa on laitettu myös tähän biisin, tällä kertaa alkuun. Tämän kappaleen väliosa on aika jylhä. Tämä on aika hyvä lopetusbiisi. 4

KA: 3.54

E: Piti muokata tätä asiallisemmaksi. Nyt kuuntelin levyn kunnolla loppuun, ja keskiarvokin nousi hieman.

Omat arvostelut:

Sevent Son of a Sevent Son 5
Somewhere in Time 4.75
Piece of Mind 4.4
AMOLAD 4.4
Powerslave 4.25
No Prayer for the Dying 4.1
The Number of the Beast 4
Killers 3.6
Fear of the Dark 3.58
Dance of Death 3.54
The X Factor 3.54
Brave New World 3.2
Iron Maiden 3.2
The Final Frontier 3
Virtual XI 2.87

[QazKFD]

Loppulevy onkin suoraan 3 arvoista. Ei oikein säväytä, mutta mikään ei ole täyttä paskaakaan. En osaa oikein kommentoida näitä biisejä.

Alkaa mennä nää arvostelut jo legendaariselle osastolle. Monettakos kertaa tää "loppulevylle kolme pistettä" nyt toistukaan? Kunnioittaisit nyt edes näitä aiempien arvostelujen kirjottajia ja Starstruckin alkuperäistä visiota näistä threadeista ja kuuntelisit edes koko levyn. Mieti nyt... reilun 70 minuutin levy ja kuuntelet siitä 20 minuuttia ja lopuille työnnät kolmosta koska et osaa sanoa niistä mitään. No miten ihmeessä osaat sitten sanoa, että ne on kaikki yhtä hyviä? Miksi juuri kolmonen? Tällä vaivalla mitä käytit näihin puolivillasiin "seuraavat x ovat korkeintaan x pistettä", olisit saanut tehtyä jokusen varmaan ihan kokonaankin. Kuvittelis, että siitä olis itekkin tyytyväisempi.

[BlackBart]

Tässähän innostuu ihan totaalisesti näitä arvosteluja kirjoittelemaan! Seuraavaksi käsittelyvuoroon otan omassa mittapuussani heikohkon albumin The X Factorin, jota en kokonaisuudessaan ole kuunnellut pitkään aikaan. Omissa muistikuvissani levy kärsii paljolti pituudestaan ja soundeistaan.
Kansitaide on rujoa ja pidänkin siitä todella paljon. Hyvää vaihtelua sarjakuva-Eddielle. Tämän paitaversiota olen pitkään jo etsiskellyt virallisilta myyjiltä tuloksetta. Josko tulisi merkkipäivän aikaan jonkinlaista uusintapainosta.

Albumin aloitusraita Sign Of The Cross aloittaa eeppisesti pitkällä gregoriaanisella introlla, joka luo tunnelmaa hyvin alkavaan intromelodiaan. Blazen matala laulu sopii oikein hyvin ja toimii hyvänä esittelynä. Kahden minuutin kappaleen rakentelu toimii tässä tapauksessa hyvin, vaikka usein en näistä tykkää. Sitten pärähtää ’’Standing alone in the wind and rain…’’ ja varsinainen kappale alkaa! Melodiat ovat kohdillaan täysin ja meno muutenkin todella eeppinen. Tätä kappaletta (kuten muitakin tällä levyllä) vaivaa liian kevyt äänimaailma. Säröä olisi kaivattu lisää kitaroihin. Tämä kappale toimii livenä juuri sen vuoksi paremmin. Rumpusoundi on kyllä makea. Soolot ovat aikamoista räiskimistä jälleen, mutta mahtavien melodioiden välissä ne eivät haittaa läheskään yhtä paljon. Halpiskiippari-jouset kyllä syövät tunnelmaa, mutta anteeksi annettakoon. SOTC on heittämällä parhaimpia ysäri-Maidenin kappaleita. Arvosanaksi annan helpon 5.

Ensimmäinen rockeri Lord Of The Flies on itselleni aina toiminut ja ollut Blaze-ajan timantteja. Blaze loistaa biisissä omillaan täysin ja taitaa olla niitä harvoja biisejä, joissa pidän hänen versioinnistaan Brucen versiota enemmän. Riffi itseasiassa muistuttaa aikas paljon Gates Of Tomorrowia, nyt kun kuuntelee. Mukavia koukkuja rytmillisesti sisältyy paljon. Kertsi on simppeli, mutta toimii kyllä itselleni. Ja jälleen, loistavat melodiat! Sama juttu, kun Sign Of The Crossissa: kitarat todella munattomia ilman säröä. Livenä paljon toimivampi. 4.

Singlebiisi Man On The Edge on perhanan kova ja suoraan homman ytimeen menevä, loistavasti rullaava ralli. Sanoituksia on aikaisemmin parjattu paljon, mutta itse tykkään näistä. Etenkin ’’Once he built missiles a nations defence/Now he can't even give birthday presents’’, jonka ajatuksesta tykkään sanoitusmielessä paljon. Kertsi toimii älyttömän hyvin yksinkertaisuudessaan ’’sama melodia, soinnut vaihtuvat’’-ajatuksella. Brucen versio livenä on itselleni mieleisempi, mutta originaali toimii yhtä lailla. Soolot jälleen ajatuksetonta truuttausta, mutta toimii ihan jees tässä. Tämän vielä toivoisin joskus kuulevani livenä Maidenilta tai Blazelta, jälkimmäisen mahdollisuus ollen selkeästi vahvempi. 4+.

Fortunes Of Warin aloitus on pitkä kuin kuuluisa nälkävuosi ja siihen ehtii jo kyllästyä ensimmäisen minuutin aikana. Sotalyriikka on hyvää, jonka alta on helppo lukea viittaukset Steve Harrisin avioeroon. Kappale on synkkä ja etenkin basson kolkko soundimaailma muodostaa kappaleelle painostavan ilmapiirin. Hyvää melodiaideaa ja muuta löytyy, mutta tässä näkee hyvin ns. uuden Maidenin huonot puolet. Samaa ideaa toistetaan tuhottoman pitkään tappaen vähänkin tarttuvuuden osasta ja pitkittäen biisiä turhaan pitkäksi. Kertsi toimisi itselleni selkeästi nopeana versiona paremmin. Hitaat kertsit laahaavat todella vaivalloisesti. Hevoslaukka-osio toimii kyllä erinomaisesti ja onkin paras osa biisiä! Sooloonkin on jonkinlaista ajatusta laitettu tällä kertaa. 3-

Look For The Truth kuuluu niihin biiseihin tällä levyllä, joihin itselläni ei ole oikeastaan koskaan ollut minkäänlaista tarttumapintaa ja jäänyt aina täytebiisin rooliin. Rakentelu on jälleen samanlaista edellisen kappaleen kanssa. Blaze osaa tulkita erinomaisesti matalalta ja tämä onkin parhaita tulkintoja Blazelta omaan korvaan. ’’Ooo o…’’-huudatukset eivät omasta mielestäni sovi ollenkaan. Tämän olisin soittanut kitaralla. Kertsin ja säkeistöjen välissä olisi kaivannut jotain dynaamista vaihtelua, nyt kaikki vaikuttaa aika tasapaksulta. Hilpeät kitaramelodiat ja taustajouset kuulostavat jälleen tunkkaiselta ja heikoilta. Biisi olisi kaivannut roppakaupalla lisää munaa ja voimaa soundien korjauksella. 2-

Seuraava kappale The Aftermath kuuluu myös niihin biiseihin, joita en juurikaan kuuntele. Intro on lähes identtinen Look For The Truthin kanssa. Tässä kohtaa albumia alkaa huomaamaan, että ideoita olisi voinut olla paljon enemmän ja nykyisiä parannella. Biisi on kauttaaltaan tylsää junttaamista ja etenkin kertsi jää huonolla tavalla mieleen. Biisin paras osio on ’’After the war…’’-osio, jossa on jo itselleni mieleistä tarttumapintaa. Nyt alkaa muistelemaan, miksei tähän levyyn tulekaan niin useasti palattua. 2

Judgement Of Heaven on hyvinkin duurivoittoinen tälle levylle, mutta nousee itselle juuri tästä syystä vahvasti esille. Harrisin itsereflektointi lyriikoissa ei ole taidokkainta, mutta ovat hyvin rehellisen kuuloiset ja toimivat biisissä hyvin. Biisi tuntuukin nojaavan vahvasti lyriikoihin. Kertosäe on epätyypillinen Maidenille, mutta Blazen laulamana toimii erittäin hyvin. Biisi sisältää jälleen muutamia oikein tarttuvia kitaramelodioita. Parin edellisen biisin jälkeen maittaa tämä meno erittäin hyvin, vaikkei terävintä kärkeä olekaan. 3

Blood On The World’s Hand alkaa bassointrolla, joka kuulostaa yllättävän hyvältä etenkin The Red And The Blackin kuultuani (se on muuten aivan hirveää paskaa!). Intro lainaa aikas paljon progressiivisesta rockista. Ehkä olisi hitusen lyhyempi voinut olla. Varsinainen biisi alkaa oikein hyvällä tarttuvalla melodialla, mutta lauluille olisi voinut keksiä omaa melodiaa. Kertsi on todella toimiva ja painostava. Tuo hieman mieleen itselleni Rushin. Vahvaa laulantaa jälleen Blazelta. Varmaan levyn ’’metallisin’’ biisi Sign Of The Crossin jälkeen. Soolo miellyttää jälleen, kun on hieman mietitty omia tilutuksia etukäteen. Intro lyhyempänä tai kokonaan pois napattuna olisi paljon korkeammalla arvosanalla, mutta kokonaisuutena antaisin 4-.

The Edge Of Darkness jatkaa levyn tuttua linjaa synkällä rauhallisella introlla ja tunnelman rakentelulla. Biisi muistuttaa liian paljon muita samanlaisia, eikä intronsa puolesta erotu ollenkaan. Samat sointukuviot ja vokaaliosuudet pyörivät paikoillaan. Tästäkin olisi voinut hyvinkin leikata pari minuuttia alusta pois. Vasta kolmen minuutin kohdalla on jotain omasta mielestäni merkityksellistä ja hyvää tarttuvan kitaramelodian muodossa. Soolot räiskitään tuttuun tapaan mihin sattuu. Tuplaleadit välissä tosin kyllä toimivat hyvin. Pari kitaramelodiaa eivät valitettavasti tee vielä biisistä hyvää. 2-

Hyvin epämaidenmaisesti nimetty 2 AM toistaa samaa kaavaa hitaalla synkällä introlla, jota tosin vahvistetaan upealla kitaramelodialla. Ensimmäiset lyriikat kuvaavat varmasti hyvin Harrisin mielenmaailmaa, mutta eivät itselleni toimi yhtään. Kertsissä on hienot melodiat ja Blaze vetää komeasti, mutta toimisi varmasti paremmin nopeammalla tempolla. Ja jälleen hienoja kitaramelodioita löytyy biisistä. Harmi, että muu biisi onkin aikamoista tyhjäkäyntiä, johon olisi saanut kunnon voimaa nopeammalla tempolla ja vahvoilla säröillä. 2

Albumin päätösraita The Unbeliever on jälleen itselleni aikaisemmin jäänyt vähälle huomiolle. Biisi alkaa oikein näppärällä introkuviolla, joka hyvinkin olisi voinut olla Rushin tekemä. Intron jälkeen biisi lähtee käyntiin oikein mielenkiintoisella rytmikuviolla maustetulla säkeistöllä, johon lisätään vielä akustisin kitaroin soitettu osuus. Varsinainen kertsi ’’all my life…’’-huudolla toimii älyttömän komeasti. Jopa niin komeasti, ettei Blazen äänen murtuminen paikoin haittaa juurikaan. Kappale on omaan korvaani aivan Rushin materiaalia. Jälleen upeita kitaramelodioita on viljelty paljon ja ne toimivat. Biisi on paljon parempi, mitä itse muistin. 4-

The X Factor ei edelleenkään nouse omaksi suosikikseni, mutta ei kuitenkaan ole niin huono, kuin muistin. Ikääntynyt kuin hyvä viini niin ikään. Levy sisältää todella paljon upeita kitaramelodioita ja usein biisit nojaavat ainoastaan näihin melodioihin. Levy kärsiikin eniten epätasaisesta kappalemateriaalista, liiasta joutokäynnistä sekä todella köykäisistä soundeista. Vähän olisi saanut vielä tiivistää kappaleita tiukemmiksi paketeiksi ja säröä vääntää kovemmalle. Toisaalta soundimaailma sopii varmasti hyvin Steve Harrisin silloiseen tilanteeseen kaikessa synkkyydessään ja kolkkoudessaan.

KA: 3,09

Tämänhetkinen ranking:
Fear Of The Dark 3,44
The X Factor 3,09
No Prayer For The Dying 3

[Terminator X]

Koska The X Factorin ankea kitarasoundi on aina häirinnyt, päätin viime vuoden lopulla kokeeksi itse äänittää levylle vähän säröisemmät kitarat. Pääasiassa pysyttelin muutoin melko uskollisena levyn kitarakuvioille, joskin testasin pariin kohtaan pieniä lisäharmonioita, esim. Look for the Truthin väliosa, ja jotain muitakin pieniä yksityiskohtia saattaa erottua. Mutta kuunnelkaa itse ja päättäkää mitä mieltä olette! Minusta ainakin tuntuu, että muutoin mielenkiintoinen ja tuolloin uudenlainen Maiden-levy olisi tavoittanut potentiaaliaan paremmin, jos kitarasoundit olisivat olleet iskevämmät.

Täältä kuuntelemaan:

https://youtu.be/Bt_OAIxYFwo

[On the worlds hands]

Vuoden ensimmäisiä sellaisia päiviä kun käytännössä jokainen tarkenee ulkosalla, mikäs sen loogisempaa siis kuin viettää sitä sisällä arvioiden seuraavaa lättyä. Vielä kuukausi sitten en ollut täysin varma minkä levyn ottaisin syyniin, mutta Blazen Suomen keikka kallisti vaakakupin X-Factoriin. Olisihan sen ehkä voinut ujuttaa ensi vuoteen kun levy täyttää 30, mutta sentään osittainen anniversary tämäkin, kun tasan kolme vuosikymmentä sitten kiekkoa pakerrettiin kasaan. Ja keväisin kai kuin itsemurhat raketoi, niin siinä mielessä sopii ajankohtaan varsin hyvin, Maidenin kymmenes pitkäsoitto kun on ensimmäinen täysin aikuisille suunnattu ja erittäin synkkä vuodatus Steven henkilökohtaisen elämän vaikeuksista. Tai ehkä paremmin muotoiltuna venttiili, jonka kautta oloaan helpottaa. Ei tosiaankaan mikään helppo tai kevyt kuunneltava, mutta kun jaksaa toistaa ja toistaa, niin kyllä se lopulta avautuu (sellaisiahan ne parhaat tuotokset usein ovatkin), vähän vajavaisista kitara -ja rumpusaundeista huolimatta. Basso kyllä potkii entiseen malliin. Kyllähän sitä hinkattiinkin, nimittäin kun kirjoitusprosessi alkoi tammikuussa 1994 niin sitä itseään sai huoltoaseman alelaarista vasta seuraavan vuoden lokakuussa. Käsittämättömän pitkä aika sellaiselle yhtyeelle, joka edellisvuosikymmenellä reilut kolme kuukautta laukkujen purkamisesta kirjoitus-hideoutissa käynnisteli samaan levyyn pohjautuvaa maailmankiertuetta. No, olihan siellä kaikkea Blazen motskarionnettomuutta sun muuta välissä. Mutta se smalltalkista, eiköhän tuo ole jo aika mennä itse asiaan. Albumi kuunneltu vuoden sisään tuollaiset 7-8 kertaa eli on varsin tuoreessa muistissa.

1. Sellainen rikollis, no ei sentään, ihan vaan orginasaatio kuin The Xpresio Choir johdattelee kuulijan gregoriaanisiin tunnelmiin lähes välittömästi play -nappulan painamisen jälkeen. Painostava ja hivenen ahdistava fiilis jatkuu läpi intron ja seuraavan osion, joka samalla kiusoittelevasti odotuttaa uuden laulajan kuulemista, muutamia matalia henkäyksiä lukuunottamatta. Hyvä veto mielestäni. Jotain erilaista kun avausbiisi alkaa näin kestäen vaatimattomat yksitoista ja puolisen minuuttia. Eihän tuossa nykypäivänä olisi mitään ihmeellistä, mutta silloin oli. Jatkuu hivenen optimistisemmilla sävellajeilla ja melodioilla parit säkeistöt ja kertsit, toimii kyllä. Sen jälkeen on viisiminuuttinen intsrumentaaliosio sisältäen kaikenkuuloisia koukkuja, rytmin ja temmon vaihdoksia ynnämuuta mukavaa. Nickon mukaan vaikein Maiden-biisi rumpalille, ja se on täysin ylipätevän kaverin suusta aikamoinen lausunto. Hieno melodia vielä lopussa kahden tymäkän soolon päätteeksi. Outrossa taas vajotaan synkkyyteen. Osittainhan tämä pohjautuu The Name of the Rose -nimiseen klassikkokirjaan, joka kertoo fiktiivisistä murhamysteereistä, mutta on siellä jotain Steven omaa ajatuksenkulkuakin hybridisoitu mukaan. Erittäin vahva kappale etenkin livetilanteessa, joka on käytännössä keikan kulmakivi setistä riippumatta aina kun soitetaan. Saavutus josta voi olla ylpeä.

2. Järkälemaisen alun jälkeen hyvä ottaa stydimpi (luulen että oikea termi) ralli perään. Semiyksinkertainen neliminuuttinen rypistys jossa svengaava komppi tekee suurimmat musiikilliset vaikutukset, mutta livenä kaikki osa-alueet kyllä kohdillaan. Lyriikat sen sijaan ovat erittäin hienostuneet niinkin raakalaismaista lähtökohdista huolimatta. Nekin pohjautuvat fiktiiviseen klassikkoteokseen niinikään. Lapset jäävät lento-onnettomuuden saattelemana vangiksi autiolle saarelle joutuen turvautumaan kannibalismiin yms yms selvitäkseen hengissä. Ja tämä kertomus on sieltä levyn optisimmisesta päästä.

3. Seuraava schlager sen sijaan perustuu tällä kertaa elokuvaan kirjan sijaan (Falling Down - must see ainakin kerran elämässä). Kyllä Blazekin osaa taitavasti tarinaa muodostaa fiktiivisistä lähtökohdista. Itse biisissä näen samankaltaisuutta The Evil That Me Do:n kanssa, mutta on kuitenkin hyvällä tavalla riittävän erilainen. Levyn käytännössä ainoa mukanalaulettava kipale (ja samalla ainoa jonka tekoon Steve ei osallistunut), jota ehdottomasti tulisi soittaa useammin, nimittäin sellainen energiapakkaus kyseessä.

4. Sitten on taas aika hengähtää (ennen keskiosan koppotikoppoti hurlumheitä). Fortunes of War on upea kertomus sodan turhuudesta ja sen vaikutuksesta selviytyjän pääkoppaan. Äärettömän hieno myös sävellyksellisesti, vielä kun pikkaisen karsisi sitä kuuluisaa helmasyntiä eli toistoa. Ja ehkä komppi ajoittain ihan aavistuksen laahaa. Muuten ei mitään vikaa. Itse asiassa koko levyllä voisi tempo olla ihan virallisen termin puutteessa You-Tube nopeuksia hyädyntäen sellaiset 0,05x ripeämpää, mutta meneekö jo välineurheiluksi ja hifistelyksi. Takaisin lauluun, on ainakin joskus päässyt meikäläisen Maiden top-10 listalla vierailemaan. Brucen tulkitsemana olisi enemmän kuin mielenkiintoista kuulla, Turha toivo, mutta ehkäpä Blazen vuosimallia -24 ei.

5. Sitten vajotaan taas syvään päätyyn. Haikeutta, epätoivoa, minuuden hajoamista, sisimmän rappeutumista, lopullisen ratkaisun puntarointia. Siitä on levyn puolivälin krouvi tehty. Ei ollut Stevellä helppoa näihin aikoihin (siis elämässään). Maksimaalisella tavalla bändin kapellimestari vaikeudet kuitenkin voimavarakseen selätti, käänsi ja kanavoi, lopputulos on fantastinen musiikkialbumi. Tämä tosin ei introa lukuunottamatta varsinaisesti selkäpiitä karmi, mutta sanathan ne viime kädessä ratkaisevat.

6. Kutonen on uusi nelonen. Jos FOW käsittelee sotaa yksittäisen taistelijan näkökulmasta, niin The Aftermath pohtii sitä koskettavasti yleisellä tasolla. Musiikillisesti vähän pliisuhko ja repaleinen, mutta synkronoi silti kohtanaisesti lyriikoiden kanssa ollen levyn hengen mukainen kuitenkin kokonaisuutena. Basso kyllä lätisee mukavasti tuossa keskiosassa ja on siellä ihan mukiinmenevää melodiantynkääkin paikoitellen.

7. Sota-itsemurha tennispallomatsissa heilahdetaan taas jälkimmäisen puolelle. Vähän erikoinen siinä mielessä, että melko optimistinen sävellys sanojen merkitykseen nähden, mutta ei se välttämättä ole huonokaan asia, kunhan toimii riittävän hyvin. Ja toimii se tässä tapauksessa juuri niin. Kertsille erikoispointsit, ehäkäpä jopa levyn komeimmat, jousilla höystettynä. Onhan siellä tiettyä tulevaisuuden toivoa havaittavissa pitkällisen itsereflektoinnin päätteeksi, joten siinä mielessä ihan osuva tuohon mainitsemaani sävellykseen nähden. Ja tiettyä tarvetta jalan poljennalle tämä aiheuttaa, aina hyvä merkki. Melodiat myös onnistuneet.

8. Meikäläisen nimimerkin melkein kaima (olikohan Blood -etuliite liian rajua touhua teini-ikäisille minulle - en rehellisesti muista!) tuo vähän vaihtelua teemaan, nimittäin tällä kertaa aiheena on yhteiskunnan rapistuminen ja huoli pienen jälkikasvun turvallisuudesta. Virkistävää. Ei nimimerkkini ihan turhaan ole päätynyt kunnianosoitukseksi tälle viisiminuuttiselle, onhan siellä voimaa, vimmaa, jylhyyttä, tunnelmallisuutta synan muodossa, pari häiriintynyttä sooloa kuvaamaan tulevan maailmankuvan synkkyyttä. Sekä tietysti kirsikkana kakun päällä mystinen ja henkeäsalpaava bassointro, jota en ole korvakuulolta onnistunut lähes vuosikymmenen onnettoman räpistelyn jälkeen kunnolla oppimaan. Kaikki ainekset hyvään pakettiin siis kasassa.

9. Tällä kertaa mennään takaisin fiktioon. Edge of Darkness pohjautuu sotakirjallisuuten ja elokuvaan, no toiseen jokatapauksessa (jos jotain tehdään niin tehtäköön se sitten puolivaloilla, ja tähdennän että puhun nyt ehdottomasti arvosteluinnostuksestani enkä suinkaan levyn kappalemateriaalista). Ehkäpä plaatan kirkkain helmi yhdessä avausraidan kanssa, musiikki ja lyriikat suorastaan syleilevät toisiaan, ja vaikka en sen kummemmin alkuperäistä tarinaa tunne, niin tyrmistyttävän häkellyttävästi se silti välittyy. Todella onnistunut kokonaisuus, pitää kehua viimeistään nyt Blazenkin suoritusta. Klassinen Maide-nteos, jos sanoilla leikittely sallitaan. Laukkakomppi harvoin pettää, helikopteri ja kivääriefektit ynnämuut aina vähän riskipeliä, mutta kyllä ne onnistuessaan tuo lisäarvoa.

10. Aftermathin kanssa vähän samantyylinen että muuten ei nyt ihan henkeäsalpaava (sooloa lukuunottamatta), mutta ajaa asiansa sanoituksellisesti. Pohjalla pitää käydä jotta parempaa voi olla edessä. Ja kuten joku osuvasti jutteli, niin Steven voi hyvin kuvitella istuvan kalsareissaan sohvalla yö-tv auki itsemurhaa pohdiskellen. Onneksi jokainen ongelma minkä kohtaamme on vain väliaikainen.

11. Levyn päätös jatkaa katkeraan ja lohduttomaan loppuun asti samaa synkkää rataa uskonpuutteesta tulevaisuuteen, kurkistaen ja syväluodaten samalla sisimpään löytyisikö sieltä vastauksia polttaviin kysymyksiin sekä menneisyydestä, että hapuillen voimaa jatkoon. Tätä teemaa kuvaa fantastisesti törkeän aliarvostettu instrumentaalinen väliosa, niini minä ainakin tulkitsen.

Todella kova kokonaisuus, ei todellakaan valtavirralle suunnattu, mutta sitä ei kovin moni varmasti halunnutkaan. Progressiivisia elementtejä löytyy runsaasti, ehkä jopa Maidenin tuotannossa eniten. Vaikka olisi vapaa-aikaa lähdön hetkeen saakka, niin on sen verran raskaasti sulateltava paketti, ettei pysty ihan jatkuvalla syötöllä ahmimaan. Mutta kerran per vuodenaika vähintään. Ei mitenkään tunnelmanluoja kotipippaloissa, mutta varmasti toimii lääketieteellisenä tarkoituksena aina silloin joskus välillä kun meitä kaikkia aharistaa. Juuri nyt tosin lähinnä ottaa sydämestä ajatus siitä että olisipa hienoa ollut todistaa X-Factour rundia ja näitä biisejä livetilanteessa. Ei voi jossitella silläkään että porukat olisivat toimineet ripeämmin, kun ensikohtaaminen tapahtui liian myöhään siihen nähden, että olisi keikalle ollut asiaa ysärin puolivälissä kuitenkaan. Mutta nää on näitä. Jos nyt lisää synkistellään vähän vielä, niin sekin vähän jurppii kun ei nämä arvostelut oikein koskaan tuumaa onnistua niin kuin haluaisi. Sille ehkä jotain mahtaisikin, mutta kun ei riitä niin ei. No, sentään pientä hehkutusta ja kunniaa kuitenkin saatiin aikaiseksi. Ehkä enemmän loppuvuodesta, loka ja joulukuulta kun arvostelut vielä puuttuu. Siihen saakka, kiitokset mielenkiinnosta molemmille lukijoille ja *meinasin lainata jotain lyriikaa mutta ei tältä levyltä turhan tsemppaavia horinoita kyllä kaiva pyhä pietarikaan*

Korjataan tuoreilla silmillä ja hieman tuoreammilla aivoilla (todellakin) potentiaaliset kirjoitusvirheet sitten muutaman päivän päästä, kun tullaan tarkistamaan että onko tämä raapustus mistään kotoisin ja että mitäs skeidaa sitä tällä kertaa tuli sönkötettyä. Nyt kuitenkin loppuun vielä näytille kappalekohtaiset pisteet (ei välttämättä varsinaisesti korreloi täysin arvion kanssa, (mutta jurpo yrittää ainakin laskea oikein) sekä sarjataulukko:

Sign of the Cross 4,25
Lord of the Flies 3,5
Man on the Edge 3,5
Fortunes of War 3,75
Look For The Truth 3,25
The Aftermath 3
Judgement of Heaven 3,25
Blood On The Worlds Hands 3,5
Edge of Darkness 4,25
2 A.M 2,75
The Unbeliever 3,25

1. The Number of the Beast: 4
2. Piece of Mind 3,94
3. Seventh Son of a Seventh Son 3,78
4. Killers: 3,5
5. Iron Maiden: 3,5
6. Dance of Death 3,5
7. The X-Factor 3,47
8. Fear of the Dark 3,25
9. Brave New World 3,2
10. Virtual XI 3,18
11. No Prayer For The Dying 3,15
12. The Book of Souls 2,95
13. The Final Frontier 2,85