Uusi levy The Book Of Souls julkaistaan 4.9.2015

[Euronymous]

Yllä olevaan yhdyn juurikin tuossa Burrin tiukkuudessa. Tuntuu monesti Burrin soittoa levyllä kuunnellessa, että mies on miettinyt lähes joka iskunsa ja fillinsä etukäteen, ei paljon tiukemmaksi rumpali muutu. Esimerkkeinä vaikka Run to the Hills, The Prisonerin soolon komppi ja The Number of the Beastin säkeistöt jännällä virvelin ''etuiskulla'' tai mikä onkaan. Diggailen kovasti ja olihan Burr myös se rumpali, jolla aloitin Maidenin kuuntelun/harjoittelun rummuilla. Tärkeä herra siis. Nickossa taas eniten tykkään hänen filleistään ja ilmavasta groovestaan, joka mainittiinki edellä. Varsinkin käsien ja bassarijalan koordinaatio on kadehdittavaa. Nykyinen epätiukkuus ja variaation puute surettaa, mutta no can do.

[bultsi]

Selaankin tätä albumiketjua ensimmäistä kertaan sitten julkaisun. Olin juuri aloittamassa lätisemään kunnes huomasin että siellähän on pajatso tyhjennetty jo syyskuussa.

Heikko levy, samaa tasoa kuin edeltäjänsä. Kökköjä sovituksia, heikkoja riffejä, surkeita melodioita ja kokonaisuutena todella köyhiä biisejä. Odotuksia ei ollut ja hyvä niin. Kertakuuntelu jäänee ainoaksi, mutta onpa keräilyn vuoksi hyllyssä.
Paljon hehkutettu empire-biisi on ok, mut ei todellakaan mikään November Rain.

...sekin kuulostaa Brucen soolokamalta, ei maidenilta. Koko levyä vaivaa sellainen "maidenittomuus" koko mitalta. Vaikea yhdistää biisit bändiin. Missä ovat Maidenmaiset melodiat? Kitarat soittaa melodiaa basson vaihdellessa taustalla Alexin tai Hallowedin tyyliin? Ei yhtään sellaista kohtaa koko levyllä. Ainoastaan noita Gersin idioottimaisia hilipatihippaa-melodioita.

Secundaluokan kamaa bändiltä, mikä on tehnyt oikeasti mahtavaa musiikkia vielä 2000-luvun alussa. En mä tällaista halua kuunnella, en millään. ... Eihän siitä ole kuin hetki aikaa, kun bändiltä tuli Rainmakerin tasoista superkamaa? Mitä hittoa on tapahtunut?

Dance of Death on oikeasti törkeän kova platta tällaisen väkisinväännetyn pökäleen rinnalla. Ja jos lopetettaisiin sen proge-sanan käyttö näissä puolivillaisissa riffiviritelmissä? ... Soolot olivat niin mitäänsanomattomia, että en edes huomannut niiden olemassaoloa. Taisin toivoa vaan, että loppuisi nämä ylipitkät biisiraakileet. Myöskään Brucen kiekumista en kauheasti jaksa kuunnella, aika rasittavan kuuloista.

NykyMaiden ei ole kyllä mun juttu lainkaan.

Mut tämän Red and Blackin bassointro on kyllä käsittämätön. Siinä mielessä, että mitä virkaa sillä on? Vaikuttaa muutenkin todella hutaisten soitetulta. Don't get it. Ja tässä biisissä alkaa nämä todella ärsyttävät hilipatihippaa-melodiat, mitkä ei mulle uppoa lainkaan.

Loputtomat hoilailut herättivät myötähäpeää eka kierroksella ja sen jälkeinen jynkytyskohta...Kitara ja laulu vetää samaa melodiaa? Ei hyvää päivää. Just tällaiset sovitukselliset ja äärettömän köyhät ratkaisut mua jurppii. Löisivät nyt vaikka johonkin biisiin melodia, missä yksi kitara vetää priimisäveltä, toinen terssiä ja kolmas vaikka kvinttiä. Kolme kitaraa ja joka kitara vaan jynkyttää samaa? For the god fucking sake?! Miksi se jees-mies ei ehdottele mitään tällaisia? Miksi Harris ei laita koko koneiston potentiaalia käyttöön? Ei ole laittanut vielä 16 vuoteen kitaraosastosta puhuttaessa.

Ongelmana selvästikin mun päässä on se, että mua ärsyttää suunnattomasti tämä "mennään sieltä, missä aita on matalin"-mentaliteetti. Se vaikuttaisi mun silmiin kunnianhimon puutteelta, mikä taas vaikuttaa siltä, että äijät vaan raapaisee riffit läjään, soittelee ne jotenkin ineen, levy pihalle, rahat pois faneilta, kiertueelle, rahat taas pois faneilta ja sama kuvio toistuu.
Minkähän muun bändin kohdalla mä olen näitä samoja syytöksiä kuullut jo monta vuotta...? *trivia*

Äläpä muuta sano, silti aika monelle näyttää tämä uusin uppoavan. Varsinkin levykokonaisuutena kuunneltuna tämä uusin on todella raskas tekele. Nimenomaan ei hyvässä mielessä. Maidenin pitäisi lähteä sillä ajatuksella liikkelle, että nyt tehdään killerilevy jossa ei ole yhtään turhaa biisiä. Kestoa max. 40min ja biisejä se 8-9. Hyvän albumikokonaisuuden tekee se, että kuuntelee mieleellään tosiaan sen albumin alusta loppuun. Book of Souls ei sitä edusta. Tuplalevy??? Mitä siellä on ajateltu. Jopa Virtual XI on parempi kokonaisuus. Miksi? Koska vaikka biisit ovat epätasaisia, mageita melodioita ja sooloja löytyy joka biisistä. Ja kestot: VXI 53min, Book of Souls 92min !!!! JEESUS-VITUN-KRISTUS.

Mutta miksipäs sitä enää nykyään pitäisi vaivautua panostamaan levytykseen sillä ihan sama mitä Maiden tekee niin fanit syö kädestä. Levyt voidaan tehdä puolivillaisesti ja soittaa livenä samoja biisejä vuodesta toiseen. Silti porukka käy keikoilla ja levyt myy. Hyvää bisnestä, mutta musiikki kärsii. Nooh, ei Maiden ole ainoa bändi joka on tämän saman kaavan huomannut...

Jos täällä lähes legenda-statuksen saavuttanut A Matter of Life and Death on monen mielestä (mutu) täydellinen/lähes täydellinen levy niin mihis tämä uusin sitten sijoittuu? Puhutaan kuitenkin aivan eritason levyistä, niin tuotannon, soitannan ja sävellyksien osalta. Mutta niitä mielipiteitähän on monia. Tuntuu vain että ihan sama mitä nyky-Maiden tekee niin kaikki muuttuu kullaksi kovimpien fanien silmissä.

Meni aikalailla kopioimiseksi, mutta miksipäs sitä turhaan enää samoja asioita kirjoittamaan kun joku toinenkin on lukenut mun ajatukset jo aikapäiviä sitten.

[Lappis]

Noi hoilauskohdat ovat jotenkin niin noloja. Ikäänkuin jenkkikomediasarjat, missä tekonauruilla pitää alleviivata sitä kohtaa, missä pitää nauraa. Nyt alleviivataan kuuntelevalle yleisölle, että tässä kohtaa sitten hoilaatte livenä. Että näin me niinku kelattiin tuossa jätkien kanssa, kun duunattiin tätä biisiä. AIkamoista ihmisten aliarvioimista. Jos sulla on upea kitaramelodia a'la Fear of the dark, ei sitä tarvitse erikseen alleviivata. Kyllä yleisö sen hoilaa ihan issekseen.

En ole levyyn koskenut sitten viime kirjoitusteni. jo pelkkä muistelo tuo huonon maun suuhuni.

Edit: Ja allekirjoitan vertauksesi/kommenttisi Virtualista. Heikoimpien vetojen lisäksi sieltä löytyy kuitenkin pari uran ehdotonta huippurykäisyä.

[Euronymous]

Allekirjoitan parin edellisen viestit. Joskus kerroin täälläkin tämmösen huomion: Seventh Son, joka on mielestäni bändin paras tekele ainakin sävellystyön kannalta. Ja pituus: 44 vitun timanttista minuuttia, eli bändin lyhyin levy! Ja mitä tää uus on, 92 min? Miksi tää levy on näin täyteen ahdettu? Varmasti moni fani allekirjoittaa sen, että 40-50 min kovaa kamaa on parempi mitä 92 min puolivillasta kamaa? tarviiko ees kysyä?

[Starstruck]

Allekirjoitan parin edellisen viestit. Joskus kerroin täälläkin tämmösen huomion: Seventh Son, joka on mielestäni bändin paras tekele ainakin sävellystyön kannalta. Ja pituus: 44 vitun timanttista minuuttia, eli bändin lyhyin levy! Ja mitä tää uus on, 92 min? Miksi tää levy on näin täyteen ahdettu? Varmasti moni fani allekirjoittaa sen, että 40-50 min kovaa kamaa on parempi mitä 92 min puolivillasta kamaa? tarviiko ees kysyä?

Samoilla linjoilla olen ollut aina BNW:stä lähtien. The X Factorin ymmärrän, koska teos on yhtenäinen ja tietynlainen puuduttavuus jopa tehokeino sanoman välittämiseksi.

Toki Maidenin kolme ekaa olivat lyhyempiä kuin Seventh Son. Ja näköjään myös NPFTD.

Rainbow Rising on henk. koht. kaikkien aikojen suosikkilevy, sekä myös yleisesti tunnustettu mestariteos. Kesto? 33:28!!

[Flanker]

Minua pituus ei ole haitannut: en yleensä edes yritä kuunnella levyä kerralla läpi vaan joko cd1 tai cd2 ja se riittää siltä kerralta. Hyvin uppoaa. Suosittelen samaa muillekin. Maidenin levyistä ylipituudesta kärsii mielestäni pahiten Dance of Death, jossa on biisejä jotka ovat hyvin samanlaisia kuin levyllä olevat muut biisit, mutta huonompia. Ylipitkien levyjen tekeminen tuntuu muutenkin olevan metallibändeille se juttu kun ne vanhenevat (Metallica, Priest...).

Tosin olen samaa mieltä monesta muusta asiasta, juuri tästä soiton ja tuotannon löysyydestä (vaikka TBoS on tässä suhteessa vähän parempi kuin edeltäjänsä). ja 'The Red and the Black' on Harrisilta huti. Ei voi mitään, maestrolta tuntuu olevan ideat loppu. Hoilaukset eivät sovi kappaleen tunnelmaan ollenkaan ja kuulostavat noloilta, "mitä mää nyt tähän vielä keksin...aijoo, pistetäänpä synasta muutama ooo-oo-ooo".

[Edward Mannerheim]

Onhan tämä luokattoman huono levy, jollei peräti se kaikista huonoin. TBoS ja TFF ovat olleet sen verran heikkoja esityksiä, ettei paremmasta enää uskalla edes haaveilla. Rahkeita parempaan luonnollisesti olisi vanhojen näyttöjen perusteella, mutta se edellyttäisi ihan erilaista paneutumista asiaan, tällaisella läpsyttelyllä ja velttoilulla ei parempaa synny vahingossakaan.

Onko joku muuten perillä siitä, kuinka hyvin tuleva kiertue on myynyt? Yhtäkään loppuunmyytyä keikkaa ei taida olla kiertuelistassa, mikä lienee aikas harvinaista. Taitaa olla ähky jollain muullakin kuin allekirjoittaneella.

[Pertti Keinonen]

Loppuunmyytyjä tässä vaiheessa ovat MSG, Milano, Madrid, Wacken, LA, Montreal, Toronto, Sao Paolo, Las Vegas, Monterrey.

Perheen pienin taitaa olla innokkain Maiden fani tällä hetkellä (11 vee). Yllä oleviin dissausviesteihin vastapainoksi kommentit, että on kuulemma viiden tähden levy edelleen "eikä vanhene never". Toivottavasti ei vaan kesken kiertueen kukaan soittajista kuukahtais oli pojan toiveena. Meillä on nääs täällä vähän suruaika vielä menossa Lemmyn lähdön vuoksi...

[asa]

Minäkin diggaan uudesta edelleen. Todella hieno levy.

[Justice]

Ihan hyviä pointtejahan siinä on edellisiltä kommentoijilta. Kyllähän sitä itsekkin joissain biisien kohdissa miettii että mitä vittua, mutta kyllä ne pystyy sivuuttamaan ja nauttimaan siitä kaikesta hyvästä mitä sieltä kuitenkin löytyy. Onhan se kuitenkin Maiden. Enkä tarkoita mitän että "pakko tykätä koska oon tykänny ennenkin" - meininkiä, vaan kyllä siellä on paljon sellaisia kohtia missä kylmät väreet tulee. Haukkumassanne Red and the blackissä on esimerkiksi mielestäni yksi parhaista väliosista ikinä (eli siis ne puolessa välissä biisiä alkavat ja lähes loppuun kestävät melodiat).

[Peke]

Monessa asiassa samaa mieltä Lappiksen kanssa. Loppujenlopuksi silti minusta todella hyvä levy! Soi edelleen..... Rock On!

[Varjis]

Uskoisin, että levyä on nyt tullut kuunneltua sen verran monta kertaa, että on mahdollista avata omia mielipiteitä kappaleista jo vähän syvällisemmin. Parempi ehkä arvostella levy pidemmän ajan päästä ilmestymisestä, kuten myös useamman kuuntelun jälkeen. Toivottavasti se näkyy myös tekstin laadussa vähän mielenkiintoisempana kokonaisuutena. Pyrin myös arvostelemaan kappaleet kuuntelemalla levyn aina alusta, jolloin arvostelussa olevaa kappaletta ei irroteta albumikokonaisuudesta.

5 vuotta rakkaan bändin fanituksessa on pitkä aika. Muistan vuonna 2010 nuorena fanipoikana, näin ainakin IrMan suhteen, miten The Final Frontier tuntui alkuhuumassa varmaan parhaalta musiikilta mitä maa päällään kantoi. Lopputulemana tästä kuitenkin oli, että pian albumilta löysi vain ne biisit, jotka kestivät kuuntelua vielä vuosia julkaisun jälkeen, määrän jäädessä kuitenkin helposti yhden käden sormilla laskettavaksi. Alkuhuuma nyt oli helposti ymmärrettävissä, olihan TFF silloin ensimmäinen julkaisu uudelta suosikkibändiltäni. Nyt muutamaa kuukautta ennen The Book of Soulsin julkaisua päätin kuunnella edeltäjän pitkästä aikaa kokonaan uudestaan. Sanat löytyivät edelleen takaraivosta ja joka kappaleessa kyllä hyräilin mukana, mutta mitään huumaa tässä ei enää ollut. Tästä voidaan vetää johtopäätös, että The Final Frontier oli kaiken hypen keskellä sittenkin varsin keskinkertainen tuotos. Edes aikoinaan paljon jalanvipatusta aiheuttanut Isle of Avalon ei aiheuttanut samaa tajunnanräjäytystä iloisine kertosäkeineen kuin ennen. Tasonsa olivat säilyttäneet vain raivoisa The Talisman, balladi Coming Home ja päätöskappale When the Wild Wind Blows, loppujen jäädessä täysin väliinputoajiksi tai "ihan kivoiksi", kuten Mother of Mercy. Ehkä siinä on yksi syy, miksi odotukset uuden albumin suhteen eivät nousseet missään vaiheessa kovin suuriksi.

Toiveet uudesta levystä kävivät tosiksi 18. kesäkuuta 2015, kun Iron Maiden ilmoitti syyskuussa julkaistavan uuden studioalbuminsa nimeksi The Book of Souls. Edellislevyn mahalaskusta huolimatta tunsin aitoa intoa ja iloa. Eniten hymyä aiheutti kuitenkin albumin pituus: 92 minuuttia. Jotkut eivät tästä pitäneet, mutta oma mielipide oli enemmänkin, että kyllä Iron Maiden on aina Iron Maidenia, ja tällä kertaa sitä herkkua olisi luvassa puolitoista tuntia. Hauska yksityiskohta kesäkuun 18:sta oli myös se, että tuolloin päättyi allekirjoittaneen vuosi valtion vihreissä. Hyville uutisille ei siis tuolloin tuntunut olevan loppua!

Odotukset uuden albumin suhteen alkoivat siis sittenkin nousta. Pitkä ja piinallinen odotus päättyi elokuussa, kun ensimmäinen maistiainen, Speed of Light, julkaistiin. Useammankaan kuuntelun jälkeen ei sinkku tuntunut aukeavan, ja mieleen hiipi ajatus, että onko bändi tullut ideoidensa kanssa tiensä päähän. (Kipaleen kohdalla lopulta kävi onneksi niin, että se vaati vain useamman kuuntelun, mutta tästä lisää alempana.) Lähestyttäessä albumin julkaisupäivää arvosteluja alkoi sadella eri toimittajilta, joissa lähes poikkeuksetta julistettiin Speed of Light levyn heikoimmaksi tekeleeksi. Mielenkiintoisia juttuja siis, sillä muuten albumin olisi voinut tuomita jo valmiiksi edeltäjänsä jatkeeksi. Mehukkaat arviot saivat sen saman fanipojan heräämään sisälläni kuin viisi vuotta aiemmin. Lopulta 4. syyskuuta Tampereen Levykauppa Äx aukaisi keskiyönä ovensa, ja kuukausien odotus sai päätöksensä. Paikkansa yhdentoista raidan levyllä ja tuomion allekirjoittaneelta saivat siis seuraavat kappaleet:

1. If Eternity Should Fail
Avauskappale oli levyä edeltäneissä arvosteluissa osoittautunut Brucen soololevylle suunnitelluksi, joka lisäsi mielenkiintoa entisestään. Edellislevyn tapaan kappale alkaa introlla, joka ei kuitenkaan kuulosta lainkaan yhtä irtonaiselta kuin TFF:llä. Tunnelmaa luodaan hienosti erilaisilla efekteillä, jonka lisäksi uruilla tms. luotu melodia toimii levyn Maya-teemaan hienosti. Biisin kannalta erinomaista on, että alku kellottaa edellisten jatkeeksi yli puolet vähemmät kuin Final Frontierilla. Mikä vielä tärkeää, Brucen avatessa äänihuulensa ensi kertaa huomaa kuulija ensimmäiset helpotuksen huokauksensa, nimittäin miehen ääni kuulostaa edelleen jäntevän kantavalta.
Enteitä tulevasta luo, kun mies kajauttaa mantransa päätteeksi uudestaan, "so, here is the soul of a man!", johdatellen samalla levyn nimen mukaisiin tunnelmiin. Kun Nicko lyö rummut sisään ja kielikvartetti hyppää samalla kelkkaan, on loppu historiaa. Raskaan riffin yhteistyö melodian kanssa on sitä taattua Iron Maidenia suoraan 80-luvun kulta-ajoilta, ja keskitempoinen laukkakomppi toimii paremmin kuin millään bändin avausraidalla aikoihin. Pre-choruksen melodinen johdattelu kertosäkeeseen luo hienon pohjan yhdelle albumin parhaista kertosäkeistä, jonka Bruce hoitaa tyylikkäästi iän tuomalla kokemuksella. Sanat ovat helposti muistettavia ja melodia hyvä, joten tämä paketti toimii livenä. Viimeistään tässä vaiheessa yhtyeen tuntevat tunnistavat kappaleen Brucen soolomatskuksi.
Tämä käy selville myös hengähdyttävästä väliosasta, jossa tempo vaihdetaan yhtäkkiä keskinopeasta kaahaukseksi. Ensimmäiset Steven bassokolinatkin kantautuvat korviin. Loppuun vielä palataan Brucen johdatuksella kertosäkeen toistatukseen soolojen soidessa taustalla. Mikä parasta: toistoa ei ole liikaa. Lopuksi Janickin akustisen päälle on nauhoitettu hienoilla efekteillä Nichopoliksen puhe, jossa hän kertoo tarinan itsestään, "sielujen niittäjästä", ikään kuin toivottaen kuulijan tervetulleeksi albumin tunnelmiin. Kuulija on nyt avannut "The Book of Soulsin", sielujen kirjan, ja on nyt yhdellä elämänsä hienoimmista matkoista.
Itse kappale taas on perinteistä Brucea kertoen "sielun vaelluksesta loputtomassa universumissa", kuten Summerganon täällä osuvasti kuvaili. Joka kerta albumia kuunnellessa tämä kappale aiheuttaa yhdet parhaimmista pään heilutuksista ja fiiliksistä, eikä moitittavaa tästä löydä oikeastaan lainkaan. Levy avataan yhdellä parhaista teoksista, mitä bändi on luonut 2000-luvulla, puhuttaessa kaikista kappaleista, eikä pelkästään avausraidoista. 4 1/2

2. Speed of Light
Levyn ennakkomaistiainen ja eka sinkku alkaa pirteästi lyhyellä kitarailoittelulla, jonka jälkeen Nickon cowbellin tahdittama kuullaan Adrian Smithin nerokkaan yksinkertainen, hieman ''deeppurplemainen'' biisin pääriffi. Levyn rouhea kitarasaundi tulee tässä hienosti esille, ja kelpo vauhtiin päästään Brucen kiekauksella, joka tuo mieleen Be Quick Or Be Deadin, nimittäin edelleen irtoaa 90-luvun tyyliin hienosti! Seurauksena muu bändi hyppää kelkkaan mukavan haipakkaaseen rytmiin. Varsin yksinkertaisella kaavalla on Smith lähtenyt sovittamaan myös säkeistöjen taustoja pääriffin kaveriksi, Brucen enemmänkin suorittaessa säkeistöt, kuitenkin melodisemmin kuin esim. El Doradossa. Ennen ensimmäistä kertsiä kuullaan erittäin hyvin potkiva H:n kitaramelodia, johon luo hyvää kontrastia avaimenvaihto toiseen kiertoon. Biisin edetessä huomaa, että kyseinen melodia pääriffin kanssa kannatteleekin koko kappaletta.
Valitettavasti, tässä varsin potentiaalisessa singlessä sitten kertosäe on sinkuille epätyypillisesti sen heikointa antia. Lähes tylsän sointukierron varaan rakennettu kertsi on vailla mitään koukkuja, Brucenkin kiekuessa skaalansa äärirajoilla, eikä laulumelodiassakaan ole kehumista. Ainoaksi plussaksi voikin oikeastaan laskea helposti mieleen jäävät sanoitukset, ja bändi tulee varmasti livenä huudattamaan kohtaa "at the speed of light."
Herkkua tarjoileekin sitten levyn parhaimpiin kuuluvat soolot. Herrat Murray ja Smith pääsevät puikkoihin ensinmainitun aloittaessa Daveylle tutulla saundilla tyypillisen legatojen ja bendien vuorottelun, ja vaikkei lähennellä miehen oivallisimpia sooloja, hoitaa mies kivasti osuutensa purkkiin, luoden tilaa biisin pääkynäilijälle eli Smithille. H tyhjentää soolopajatson, kuten säveltäjän arvolle kuuluukin. Soolo on täynnä juuri niitä aineksia, joista sen tunnistaa hänen tuotoksekseen: eri efektejä, soittonopeutta vaihdellen, tunnetta. Kannattaa muistaa, että Murrayn soololta vie arvoa sen sijoittaminen ensimmäiseksi (luonnollisesti), ja että Smith vetää soolonsa mukaansa tempaavampaan sointukiertoon, mitään hienolta revittelyltä pois ottamatta.
Soolojen jälkeen kuullaan vielä kertaalleen tuttu kitaramelodia, jonka paikalle olisivat Smith ja Bruce voineet allekirjoittaneen mielestä kyhäillä erilaisenkin melodian. Bridge olisi nostanut hieman biisin arvoa, mutta onneksi tutun melodian toistamisesta ei tule tunnetta, että toistoa olisi liikaa. Biisi päätetään lopulta mukavasti crash-endingiin, Brucen venyttäessä hienosti kertosäkeen viimeistä riviä. Lopputulemana on kelpo teos, josta olisi pienellä hiomisella saanut todella hyvän sinkkulohkaisun. Yllättävää kyllä, sinkkujulkaisu vaati julkaisupäivästään saakka usean kuuntelun, ennen kuin sen parhaat puolet todella huomasi. Varsinkin ensimmäisen kertosäkeen jälkeen kappaleen pääriffi jyrää todella raa'an tuntuisesti, mikä toimii varmasti hyvin livenä. 4+

3. The Great Unknown
Smithin seuraava tekele TBOS:ille osoittautuu omalle kohdalle albumin vedenjakajaksi. Kappaleen startti on maalailua tulevasta: Steve alkaa näppäillä rytmiä bassolla, jonka päälle luodaan hiljainen, julma, ja KYLMÄ kitarakuvio, joka johdattelee Brucen lausumiin sanoihin: "winter softly falling to the ground", joka saa jälleen kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä. Pian Nicko lopettaa lautasten helistelyn ja alkaa kitaroiden volyymin noustessa viedä kappaletta eteenpäin. Tämä päättyy todella raskaaseen säkeeseen Brucen luodessa voimakkaalla äänellään tähän hienon kontrastin. Pre-chorus ei ole kummoinen, Brucen kiekuessa suht korkealta.
Sen sijaan kertosäe onnistuu paremmin kuin edellisraidalla. Kappale saa hieman positiivistakin sävyä muuten synkkään tunnelmaan, kitarakuvion erotessa muusta kappaleesta. Bruce maalaa palettinsa äärirajoilla, mutta kuulostaa hyvältä, vaikkei laulumelodia muuten herätä sen kummempaa mielenkiintoa. Kertosäkeen jälkeen on sijoitettu ensimmäinen soolo, joka on Janickin perussuoritus esittämättä suurempia ihmeitä. Tämän jälkeen jatketaan uudelleen pre-chorukseen ja kertsiin, joita seuraa ihan mukava väliosa, tuoden mieleen hieman These Colours Don't Runin. Koko kitarakolmikko pääsee lopulta sooloilemaan, sillä ensin Adrian soittaa omansa, ja Dave täyttää kolmikon heti perään. Mielenkiintoa herättää lähinnä Daven soolon lopetus, joka loppuu kuin seinään, kuten muunkin orkesterin soitanta, ja jäljelle jää vain Nicko lyömässä tahtia, jonka jälkeen seuraa ihmeellinen intron uudelleen näppäily. Tätä jatkuu yli minuutin, kunnes lopulta Bruce lopettaa kappaleen. Outron aikana varmasti jokainen kuulija jossakin vaiheessa odottaa, että kappale lähetetään uudelleen nousuun, näin kuitenkaan tekemättä. Ehkä pitkällä outrolla on haluttu kuvailla kappaleen muuten synkkää, raskasta ja viipyilevää tunnelmaa. Itsellenikin näistä näppäilyistä tulee mieleen hitaasti kovilla pakkasilla alas leijaileva lumi, mutta biisi toimisi paremmin ilman lopun sekoilujakin. Jo puolen minuutin lyhentämisellä olisi saanut aikaan paremman kokonaisuuden.
Kappale ei yletä levyn parhaimmistoon millään, mutta olisi ehkäpä väärin sanoa sen olevan myös täytekappale. Mielialabiisi, marraskuiseen pimeyteen sopivahko? 3+

4. The Red and the Black
Pakollinen Harrisin järkäle levyllä. Sanoituksista olen sen verran saanut kiinni, että ilmeisesti kyseessä on tarina uhkapelien mukanaan viemästä miehestä, joka yrittää päästä addiktiostaan eroon.
Ja ihan mielenkiintoisesti alkaa tämäkin raita, Steven esitellessä bassotaitojaan n. puolen minuutin introssa, ja käyhän tästä näytteestä ilmi, että edelleen käyvät kädet vikkelään. Pian kitarat hyppäävät The Reincarnation of Benjamin Breegin tyylisesti mukaan, ja kappaleen ensiriffi on varsin yksinkertaista E5-D5-G5-A5 kuvion hakkausta, mikä toimii ihan mukavasti. Pienen kierrätyksen jälkeen päästään keskitempoiseen laukkakomppiin, joka jyskyttää matalana eteenpäin, tuoden hieman mieleen Ancient Marinerin. Tämän päälle Harris on kehitellyt todella hyvänkuuloisesti viheltävän kitaramelodian, jonka mukaan Bruce laulaa säkeistöjä samalla vähän vihaisesti, mutta terävän tarkasti melodiaa seuraten. Teknisesti ehkä hieman haastava miehen nykyäänelle, mutta suoriutuu erittäin tyylikkäästi tästä osiosta.
Vaikka kertosäettä ei ole, on tuleva kuitenkin täyttä timanttia. Säkeitten väliin taiteiltu kitaramelodia tahdittaa Brucen suorastaan ihania, matalta laulamia 'Woo-oo-oo-oo-oo''-huudahduksia, jotka saavat kyyneleen silmäkulmaan joka ainut kerta. Jo legendaariseksi muodostunut Em-C-G-D -sointukierto kuljettaa jälleen kerran tätä upean sielukasta huudatusta. Taattua live-matskua, joka saa yleisön haltuunsa albumikiertueella. Steve Harris, sinä viheliäinen ketku! Loputon varasto ideoita tuon sointukierron käyttöön.
Säkeistömelodia ehtii vielä vaihtua sinä aikana, kun kuulija pyyhkii edellisiä kyyneleitä silmäkulmasta. Melodia ei ole yhtä mukaansa tempaava kuin aiempi, mutta tärkeä siltä kannalta, ettei nerokasta aiempaa melodiaa kuluteta loppuun. Woo-ooo, ooo-oo-o, woo-ooo, ooo-oo-o... Lähestyttäessä kappaleen puoltaväliä lausuu Bruce muutaman sanan ''the red and the blackista'', punaisesta ja mustasta, pelikorttien väreistä, ja pohtii huonoa onneaan uhkapelien kierteessä, etsien epätoivoisesti apua. Tämän jälkeen muu orkesteri maalaa kappaleen taulun loppuun kuuden minuutin instrumentaalitykityksellä, sisältäen huikean määrän tahdinmuutoksia, sooloja, väliosia, ja ennen kaikkea hienoja melodioita, joita liveyleisö saa hoilata innosta soikeana, TRATBin kun ollessa suht varma levyn kiertuepala. Viimeiset minuutit on ahdettu niin täyteen kaikkea mielenkiintoista, että vaatii jopa useamman kuuntelun kiinnittää huomiota kaikkiin. Eniten itselle kolahtaa tässä soitantapläjäyksessä juuri ennen sen loppua tuleva Steven bassokuvio kitaran säestämänä, jota hienosti korostetaan hiljentämällä muut soittimet aina tahdin ensimmäisen iskun jälkeen. Kuvion päätteeksi Nicko nostaa muut kitarat vielä kerran Steven mukaan, ja tämä kuvio saa hetken ilahduttaa kuulijaa urkujen tuodessa sille mukavan värin. Kappale loppuu vielä viimeiseen ''woo-oo-oo-oo-oo''-huudatukseen ja Brucen 'I need somebody to save me'-riviin, jonka päätteeksi Steve toistaa alun bassoiloittelunsa, kuinkas muutenkaan lopettaen tyylikkäästi E-molliin.
Lähes 14 minuuttia kuluu kappaleen parissa uskomattoman nopeasti. Eikä kannata skipata sekuntiakaan. Steve Harris ampuu napakymppiin jälleen, kokonaisuuden ollessa eheämpi kuin esimerkiksi When the WIld Wind Blowsissa. 5-

5. When the River Runs Deep
Nälkävuoden pituisen (tai ei nyt ihan kuitenkaan) nelosraidan jälkeen päästään sitten maistelemaan vähän menevämpää rallia. When the River Runs Deep, kuulijoille toteutettuna herroilta Smith ja Harris, alkaa varsin erikoisella kitarakuviolla, jonkä päälle Bruce päräyttää muutaman rivin todella tiukan kuuloisesti. Pian riffi vaihtuu H:n menevään efektin läpi soitettuun soinnutteluun, ja pian muu bändi lähtee laukkaamaan Nickon rumputulen päälle varsin hyvään tahtiin.
Säkeet kuluvat mukavasti Brucen laulaessa äänialalleen hyvin sopivalla korkeudella tahdin pysyessä keskitempoa selkeästi kovempana. Pre-chorus nostattelee mukavasti tunnelmia kertosäkeeseen, joka onkin varsin mielekäs, ehkä vastoin yleistä biisirakennetta, hitaampi ja tunnelmoivampi kuin muu kappale. Yksinkertaisen, verkkaisen riffittelyn päälle Nicko hiljentää hengästyttävää komppiaan hetkeksi, ja mr. Dickinsonin laulun väristä uhkuu biisin kivan positiivinen yleissävy.
Soolo-osaan päästään parin kierron jälkeen, Gersin soitellessa välissä vähän X Factoria mieleen tuovaa kitarafilliä. Edellämainittu ja Murray purkittavat omat soolonsa sisään ihan ok tavalla, Adrianin taiteillessa jälleen kerran raidan parhaan soolon. Lopuksi kertosäe toistetaan ja kappale päätetään intron uusinnan jälkeen crash endingiin.
Monelle tämä hieman vaille kuusiminuuttinen kuuluu varmasti levyn heikoimpiin esityksiin. Kieltämättä, When the River Runs Deep pitää valitettavasti tuomita toiseksi CD1:n heikommista kappaleista. Vaikka hyvä rokkeri tämä onkin, puuttuu kappaleesta selvästi se jokin. Tarttuvampi pääriffi? Soolot? Mukanaan vievä kertosäe? Todellakin, mukava punos erilaisia ideoita, joka on saatu vielä kuulostamaan yhtenäiseltä, mutta järjettömän kovassa seurassa ykkösceedeellä. 3 1/2

6. The Book of Souls
Jo nyt pelkästään massiivisen ensimmäisen levyn päätöksestä saa kunnian vastata albumin nimikkokappale, joita re-unionin jälkeen on tullut lähes joka levyllä. Mikä positiivista, yleensä nämä ovat kuuluneet levyjensä parhaimmistoon (TFF:n Satellite-introa lukuunottamatta, joka olikin käytännössä tarkoitettu kaiketi vain livekäyttöä varten).
Ja voi pojat minkälaisen kyhäelmän kaksikko Gers/Harris on taasen onnistunut luomaan. Janickin askeettisen kauniit alkunäppäilyt Steven säestämänä vievät kuulijan matkalle sumuiseen intiaanikylään, jossain kaukana vuoristossa. Kunnes tanssi alkaa. Raskas, matalalla etenvä hidas kitarariffi, missä selkeästi näkyy Janickin kädenjälki, jyrää läpi kivipaasista rakennetun inkakylän. Bruce alkaa tulkita päälle kertomusta eteläamerikkalaisten intiaanikulttuurista. Ennen kertosäettä kuultava kitaramelodia on sanoinkuvaamattoman kaunis, ja kulkee upeasti käsi kädessä Brucen äänen kanssa, joka on viritetty huolella kohdalleen. 'By power day and night and death, he ruled them...'
Kertosäe vie kuulijan täysin pois tästä maailmasta. Suorastaan huumaava, hieman melankolinen sävy eroaa kappaleen raskaasta pääriffistä, mutta sopii upeasti kappaleen jylhään luonteeseen. ''Prophecy of sky gods, the sun and moon...''. Ekan kertsin jälkeen seuraa perinteisesti toinen säkeistö, ja toisen kertsin lopuksi Bruce kajauttaa ''The lost book of souls, destruction begins...'' Ikään kuin heimon elämä olisi kiinni sielujen kirjasta, tästä samasta kirjasta, jonka matkaan levyn kuulija lähetettiin If Eternity Should Faililla. Nyt kirja on kadoksissa, ja tuho koittaa. Kappaleen alun kitarariffit toistetaan uudestaan harmonioina.
Ja kun se tuho koittaa, sitten mennään.
Tapahtuu jotain sellaista, mitä Iron Maidenilta, kaikkein erikoisimmista tahdinmuutoksistaan huolimatta, en olisi osannut odottaa. Tuntuu hetkeksi kuin aika pysähtyisi. Maiden lyö kutosen silmään. Nicko paukuttaa alkufillit hullulla raivolla. Kivitemppelit romahtavat inkakylässä. Kitaratrio ja Harris jyräävät kilpaa alas E-kieltä, samaan tahtiin temppelin sivuja alas vierivien kivenlohkareiden kanssa. Tuho mayakylässä on silmitön, kuin Eddie olisi saapunut vierailulle. Vastaavaa kaahausta yhtyeeltä ei olla kuultu sitten Afraid to Shoot Strangersin, nimittäin kappaleen kakkososan pääriffin energia ja fiilis on aivan sanoinkuvaamaton. Hetken hengähdystauon tuo ensimmäinen soolo, josta vastaa Dave. Perään Bruce tulkitsee todella erinomaisesti kirjoitettua tekstiä jälleen hienosti, taustalla kitaramelodian seuratessa tarkasti laulumelodiaa. Kuullaan myös kappaleen jälkipuoliskon uusittu kitaramelodia, joka toimii aivan yhtä hyvin kuin alussa kuultu. Sama kierto toistetaan uudestaan.
Vuorossa on kappaleen tajunnanräjäyttävä finaali. Ensin Janick esittelee levyn parhaan soolotuotoksensa, joka on täynnä tunnetta, tuoden todella vahvasti mieleen DoD:in vastaavan. Kitarakuvio tulittaa ja sahaa taustalla tasaisen varmasti. Perään H vie kitarailosanomaa samalla tavalla eteenpäin, pamauttaen soolonsa ehdottomasti levyn top3:een.
Ja kuin edellisissä ei olisi tarpeeksi, levyn kaunein kitaramelodia , joka on täynnä tunnetta, kuitenkin samalla nostalgiaa ja iloisuutta, saa kunnian viedä tämän timantin loppuun. Ilonkyyneleet vierivät silmäkulmista, kun sama toistetaan uudestaan myös harmoniana, ilmeisesti Adrianin taiteillessa taustalle vielä pientä soolonpoikasta. Mietein jo ennen tätä arvostelua kirjoittaessani, miten pystyisin kuvailemaan tämän melodian herättämää fiilistä selkeästi. Kirjoittaessa minulle tuli mieleen ajatus: jos odotin The Book of Soulsilta jälleen uskomattomia musiikkikokemuksia ja -tunteita yhtyeeltä Iron Maiden, niin se kaikki kiteytyy tähän melodiaan. Bruce päättää oman osuutensa albumin ensimmäisellä puoliskolla huutamalla kappaleen nimeä, ja akustinen intro toistetaan.
Oli pakko ensimmäisen kuuntelun jälkeen kuunnella tämä mestariteos heti uudestaan. Luulenpa että tulevaisuudessa kun minulta kysytään jotakin biisiä tältä albumilta, uskon tämän olevan se 'the kappale'. Kuten jo aiemmin sanoin albumikeskustelussa, tämä kappale on kirjoittanut itsensä kultaisilla kirjaimilla sydämeeni. Omissa kategorioissani uskallan nostaa tämän henkilökohtaiseen top5:ni. Kun teillä on mahdollisuus, kuunelkaa tämä biisi. Se tulee aina olemaan musiikin saralla yksi parhaimpia kymmenminuuttisia, mitä olette viettäneet. Ainakin minun mielestäni. 5

7. Death or Glory
Järjettömän kovatasoisen avauslevyn jälkeen hypätään albumin toiselle puolikkaalle. Homman lyö käyntiin varsin nopean temmon omaava Death or Glory, joka kertoo Punaisen paronin tarinaa. Nickon rumputulen taustalle on kehitelty toimiva riffi, jonka jälkeen mr. Smith on ollut jälleen elementissään tehdessään tämän kappaleen erinomaisen pääriffin. Bruce laulaa säkeet hyvällä ja värikkäällä tulkinnalla kuulostamatta lainkaan kireältä.
Pre-chorukseen on panostettu myös mukavasti. Sointukulku poikkeaa hyvin muusta kappaleesta ja Brucen nostatus ennen kertsiä, ''where I beloooong'', toimii kuin insinöörin osamurtokehitelmä. Päälle vielä hieno stadionkertsi, ja meillä on kasassa runko metallibiisille. Pitkien biisien vastapainoksi olisin iloisesti yllättynyt, jos tämä kuultaisiin albumikiertueella. ''DEATH OOR GLOORYYY!!''- 1. maailmansodan hengessä: tapa tai tule tapetuksi.
Ennen soolo-osiota kuullaan intron uusinta vähän erilaiseen sointukiertoon ja Nickon rummutukseen. Tykkään erityisesti ideasta kiertää Gis:in kautta, joka tuo tähän mukavaa syvyyttä. Soolo-osio jää valitettavasti vähän köykäiseksi. Muuten nopeassa biisissä soolot ovat kovin hidastempoiset ja vähän laiskat. Daveyn soolosta ei kehtaa mainita mitään. H:n soolo taas sisältää hyviä ideoita, mutta niiden toteutus kuulostaa omaan korvaan vähän keskeneräiseltä. Lopun vingutukset nostavat sentään vähän Adrianin pisteitä.
Loppuun vedetään kertsi kaksi kertaa ja biisi päätetään intron toistoon ja Nickon rumputuleen. ''PAM PAM!''- paukautetaan loppuun, kun Red Baron lisää jälleen yhden uhrin listaan tai joku vihdoin ja viimein pudottaa hänet. Päättäkää te. Death or Glory on kuitenkin nyky-Maidenin mittapuilla hyvä rokkeri, ja omissa arvioissani nostaisin tämän ehkä levyn parhaaksi 5-minuutin pintaan kellottavaksi. 4+

8. Shadows of the Valley
Sitten albumin väliinputoaja. Vanhoja Maiden-faneja herätellään introlla ''Wasted Years vol.2''. Synkältä kuulostava alku vaihtuu iloisempaan sointujen sahaukseen Brucen laulaessa, ehkä vähän raamatullista tulkintaa ''niille, jotka vaeltavat kuoleman varjojen maassa''. Pre-chorukseen on edeltävän kappaleen tapaan panostettu edes jonkin verran hyvin.
Kertosäe jää sitten vähän tylsäksi. Brucen puhkunta on jossain kohtia vähän kyllästyneen oloista, eikä sisällä mitään mieleenjäävää. Kertosäkeen jälkeen kuultava kitaravingutus sen sijaan jää mieleen kappaleen tavaramerkkinä, sillä se kuullaan mukavan usein ja toimii hyvin. Ei jää epäselväksi, etteikö Janickilla olisi ollut tässä näppejään pelissä.
Toisen kertsin jälkeen siirrytään väliosaan, johon kehitelty melodia potkii hyvin, ja taattua IrMa-laatua olevat tuplakitarat tulevat tässä mahtavasti esiin. Juuri tässä tuntuu se, mitä Maiden osaa parhaiten: tempo ja sama fiilis säilyy, vaikka väliin heitetään mitä kekseliäämpiä melodioita, joihin toinen kitara liittyy mukaan. Nerokasta! Mieleen tulee ehkä vähän Brave New Worldin vastaavat. Jälleen kuullaan kertosäe, jonka jälkeen ensimmäisen soolon vuoro. Davey saa tyylitellä oman osuutensa progehtavaan soinnutteluun, sentään suorittaen paremmin kuin edeltävässä kappaleessa. Tämän jälkeen kuullaan jälleen Maiden-melodioita parhaimmillaan, jonka päälle H soittaa oman osuutensa, WTWWB-tyylisesti.
Sooloista on takana 2/3, kun Bruce johdattaa orkesterin vielä yhteen väliosaan. Hieno toteutus kaiken kaikkiaan, johon vielä stadionhuudatusta ''woo-oo-oo-oo-oo..''. Noh, tunnelma katoaa Janickin räpeltäessä mielikuvituksettoman soolon vielä tähän päälle. Väliosan hyvistä tunnelmista hypätään sittenkin nopeasti takaisin kappaleen aiempaan runkoon, kertsi+sen jälkeinen kitarakuvio ja kappale valmis. Raita kuulostaa loppupeleissä hieman siltä, että ideoita on yhdistelty väkisin yhdeksi kappaleeksi. Temmonvaihdoksia piisaa kuin myös melodioita, ja alun Wasted Years-kopiokin, vaikkei se niin korvaan särähdäkään. Aineksia on ollut kuitenkin paljon parempaankin, mitä toteutus tällä kertaa oli. 3+

9. Tears of a Clown
Robin Williamsin muistolle. Jälleen H on ollut pääkynäilijänä tässä keskitempoisessa, slovarinoloisessa albumin lyhyimmässä kappaleessa. Intro on simppeliä neljän soinnun kierrätystä, jonka jälkeen kuullaan kappaleessa usein toistuva, erikoinen riffi, joka vaati hieman aikaa tajutakseen, että se tosiaan sopii rytmiin. Brucen laulama teksti on hyvin kirjoitettua, ja mies tulkitsee tätä hienosti. Pre-chorus ja kertsi ovat ihan meneviä ja mukanalaulettavia.
Parin kierron jälkeen päästään soolo-osaan, jossa H:n soolo tempaa hienosti mukaansa. Sen sijaan Davey alisuorittaa oman osuutensa taas pahasti, ja vetäisy kuulostaa jälleen kerran laiskalta.
Muuta kappaleesta en oikein osaa sanoa. Perusvetäisyn oloinen kevyt rokkeri, ei oikein herätä mitään kummempia fiiliksiä. 4-

10. The Man of Sorrows
Pakollinen Murrayn tuotos albumille. Mr. Murray onkin ilmeisesti hurahtanut levyjen välissä blues-musiikin ihmeelliseen maailmaan, sillä nimensä mukaisesti kappale erottuu tyyliltään muista selkeästi alakuloisena, maalailevana ja nimenomaan surullisena. Todella melankolinen Daveyn intro, vähän blues-henkinenkin, johdattelee kuulijan Brucen hienoon tulkintaan ja muutenkin mielenkiintoiseen tekstiin. Hetken päästä Nicko lyö muun bändin mukaan ja kappaletta jatketaan samassa tempossa, hieman voimakkaammin soitettuna kuitenkin.
Jälleen kerran yksi vaihde lisää silmään, mutta sitten alkavat ideat loppua kesken. Toinen (vaiko kolmas) säkeistö, on todella yksitoikkoista ja monotonista kahden soinnun sahaamista, vaikkakin tunnelma on mukavan synkkä ja niskaanhengittävä. Viimeistään tässä vaiheessa huomaa, että urkuja on kuitenkin käytetty hyvin tuomaan vähän lisäväriä.
Kertosäe on onneksi koko levyn nerokkaimpia. Erinomaista myös siksi, että se kuullaan kappaleen aikana vain kaksi kertaa, joten puhkikuluttamisen vaaraa ei ole. Bruce tulkitsee kertosäkeen upeasti sointukierron seuratessa tarkasti alakuloisia säveliä. Tekstistä en ihan ole päässyt perille, mieleen juolahti vain yksinkertaisesti sekalaisia ajatuksia surujen seassa vaeltavista ihmisistä.
Soolo-osio ei sisällä ihmeempiä esityksiä. Melodioita on säästelty ja sooloista ei jää käteen oikein mitään. Kappale loppuu intron tapaan Daveyn blues-kitarointiin. Jälleen kerran kappale josta olisi pienellä viilauksella saanut parempaakin aikaan. 3 1/2

11. Empire of the Clouds
Viimeisenä, muttei suinkaan vähäisimpänä, levyn varmaankin kohutuin kappale. Iron Maidenin historian pisin tuotos, yli 18 minuuttia kellottava Empire of the Clouds, sävellys ja sanoitus herralta Bruce Dickinson, mukana ensimmäistä kertaa bändin historiassa pianolla soittamista, saman herran soittamana.
Eeppinen teos kertoo ilma-alus R101:n tarinan. Neitsytmatkalle lähtenyt zeppeliini ajautui myrskyyn ja putosi jonnekin päin Ranskaa, kaikki mukana olleet matkustajat ja henkilökunta menehtyivät. Lienee sanomattakin selvää, että ilmailusta innostunut Dickinson on luonut tälle kappaleelle niin käsittämättömän hienot sanoitukset, että pelkästään tämän runouden lukeminen saa jälleen kerran kuulijan (tai, tässä yhteydessä lukijan) ihmettelemään bändin ideoita ja käsittämätöntä kykyä luoda uskomattoman kauniita musiikin tuotoksia.
Ensimmäiset ihmetyksen aiheet saa, kun kuulee kappaleen uskomattoman kauniin intron, päämelodian. Bruce soittaa pianoa kuin olisi harrastanut tätä jo pidemmän aikaa, ja Steve lisää bassolla syvyyttä tähän melodiaan. Pian päästäänkin jo lähes yhtä kauniisiin säkeistömelodioihin, viulujen säestämänä tottakai, ja Bruce alkaa tulkita upeaa tekstiään tavalla, joka saa kylmät väreet kulkemaan selässä. Voimakkaasti, mutta herkästi.
Mitä enemmän kuuntelukertoja oli takana, sitä selkeämmin tajusin alkaa jaottelemaan kappaletta R101:n tarinan eri vaiheisiin: matkan valmistelu, lento, putoaminen, the end. Brucen pitäessä ensitaukoa tarinankerronnastaan hän soittaa vielä kauniin ''melodiankuljetuksen'', ja saadaan ensiosoituksia miehen mestarillisesta runoudesta. ''Mist is in the trees, stones sweat with the dew - the morning sunrise, red before the blue'' - on koittanut neitsytmatkalle lähdön päivä, ja vihdoin muukin yhtye yhtyy Brucen soitantaan ja kappale hyppää uusille siiville. Alun melodiaa kuullaan myöhemmin myös tuplakitaroiden ja Steven basson säestyksellä.
Siirytään osaan II, eli laivan matkaan ilmassa. Päästään kenties kappaleen nerokkaimpaan antiin: yhtäkkiä kaiken keskelle Dickinson on kehitellyt rumpujen ja kitaroiden yhteistykityksellä S.O.S.- morsetuksen, jo varoittamassa ilmalaivaa siitä, että vaara on edessä. Kerrassaan mainio koukku tähän upeaan hevioopperaan! Myös ensimmäinen kitaramelodia kuullaan, ilmeisesti Janickin osalta, joka kulkee myöhemmin sävelasteikossa ylöspäin ja päättyy uudelleen S.O.S.-tykitykseen, jonka perään Janick alkaa väsätä taas uutta melodiaa.
Ja pienet Nickon rummutukset, ja jälleen riffi vaihtoon. Tuplakitarat. Maiden on pakannut TBOS:n päätöskipaleeseen semmoisen määrän tavaraa, että kuulija ei ehdi kyllästyä hetkeksikään koko lähes 20-minuuttisen aikana. Laiva liikkuu ilmassa kohti matkansa surullista loppua, mitään tietämättä. Vihdoin ja viimein kuullaan myös ensimmäinen soolo, josta taitaa vastata Davey, ja tällä kertaa tuotos on varsin onnistunut.
Taas temmonvaihdos. Pieni nopeampi hölkkä välissä ja palataan takaisin Janickin johdattamaan riffiin ennen toista sooloa, lisänä vähän urkuja taustalla luomassa tunnelmaa vääjäämättömänä edessä häämöttävästä tuhosta. Riffi vaihtuu taas H:n taattua tavaraa olevaan sooloon. Tämän jälkeen Bruce kiekuu aivan äänensä äärirajoilla, miten laiva joutuukin myrskyn keskelle, ja kaaos alkaa. Hieno rumpujen ja kielisoitinten yhteistyö alkaa luoda kuvaa sekasorrosta.
Lopulta Bruce aloittaa soittaa pianolla skaalaa ylös ja alas, joka luo suoraan mielikuvan maahan syöksyvästä R101:stä. Rummut, basso ja kitara toimivat hienosti taustalla yhdessä. Näin alus on syöksynyt maahan, ja Bruce laulaa uskomattoman kauniisti viimeisiä rivejä. ''The empire of the clouds, just ashes in our past, just ashes at last'', kunnes herra nostaa bändin vielä viimeistä kertaa päämelodian myötä lentoon, ja riipaisevan kauniit tulkinnat: ''Here lie their dreams.... -- .... oh the dreamers may die, but the dreams will live on!''.
Ja aivan kuin tässä ei olisi tarpeeksi, pelkällä pianon ja basson säestyksellä Dickinson maalaa täydelliset loppusanat, jotka on aivan pakko lainata kaikki: ''Now a shadow on a hill, the angel of the east, the empire of the clouds may rest in peace. And in a country churchyard, laid head to the rest, waiting for the souls, who came to die in France.''
Empire of the Clouds on massiivinen, jylhä, uljas ja kunnianhimoinen teos, jollaista Iron Maiden ei ole koskaan tehnyt, eikä ehkä tule enää koskaan tekemään. Pakko nostaa yhtyeelle hattua, että lähti rohkeasti rikkomaan tiettyjä ''rajoja'', onhan joillekin käsitykseni mukaan pyhää, että nimenomaan Rime of the Ancient Mariner pitäisi kunniaa yhtyeen historian pisimpänä tuotoksena. On kuitenkin muistettava mainita, että kasari-Maiden on aika löyhästi verrattavissa nyky-Maideniin, noin soittoteknillisesti ainakin. Empire of the Clouds ei vie mitään pois ROTAMilta. Kokonaisuus pysyy hienosti kasassa useista temmon- ja riffinvaihdoksista huolimatta, ja kuten sanoin, pystyn ainakin itse paloittelemaan kappaleen R101:n lennon vaiheisiin. On hienoa, että yhtyeellä riitti uskallusta kokeilla uutta, parempi ainakin myöhään kuin ei milloinkaan. Uskallan myös väittää, että kappale tullaan myöhemmin muistamaan yhtenä bändin uran hienoimmista kappaleista, ainakin uusimmilta levyiltä. 5

Levyn keskiarvoksi saadaan komea 4,1. Aiemmissa arvosteluissani olen ehkä arvioinut muita levyjä turhan aikaisin levyn julkaisusta, missä uutuudenviehätys korottaa selkeästi pistemääriä. Kannatti odottaa maltilla viisi vuotta. The Book of Souls on hieno levy, joka sisältää runsain määrin niitä elementtejä, jotka minulle ovat Iron Maidenia. Soitto on hieno sekoitus aggressiivista tykitystä, herkempää tulkintaa ja ennekaikkea mieleenpainuvaa melodiaa. Tulevaisuudessa tulee tämä levy varmasti viihtymään soittimessa, vähintään yhtä hyvin kuin muutkin re-unionin jälkeiset.

[Jussi K]

Jopas, kun tässä kotitöiden taustalla uutta levyä soittaessa The Great Unknown kuulostikin vallan hyvältä. Olenkohan mie noteerannut sitä mitenkään aiemmin, edes pahassa mutta nyt toimi!

[Pertti Keinonen]

Mites uusin lätty viihtyy Suomen kansan soittimissa vielä? Täällä ei ole pariin kuukauteen kuunneltu, mutta keikan lähestyessä täytyy skarpata. Radiosta tuli taannoin sinkkubiisi ja täytyy tunnustaa, että käänsin kanavaa. Karmea kipale ja käsittämätön idea sinkuksi. Muut paria filleriä lukuunottamatta ovat mielen sopukoissa ihan kohtuullisessa kurssissa.

[Tailgunner88]

Eilen iltasella pyöräytin läpi, Great unknown ja Man of Sorrows on sellaset mitkä yleensä tulee skipattua.

[Iron Constable]

Aika tasaseen on ollut kuuntelussa, vakiokalustoa sekä työpisteen Ipodissa, että ykkösauton tikulla. Ei mitään hirveää spinningiä, mutta silloin tällöin tappavan tasaisesti. Kokonaisuus on aika hyvin hallussa nyt ja levyt menee läpi kivasti ilman skippailuja. Ei mua ahdista mikään biisi, jotkut ovat vaan parempia kuin toiset

[maidenisti74]

On tätä tullut kohtalaisesti kuunneltua ja lempibiiseiksi on noussut If Eternity Should Fall,joka on upea aloitusbiisi,The Great Unknown,The Book Of Souls, Shadow Of The Valley,Tears Of Clown ja Empire Of The Clouds.

Tämän levyn suurin heikkous on pituus. Levy on niin pitkä että se vaatii aikaa kuunteluun ja kun itse en sellainen ole joka kuuntelee yhden biisin sieltä sun täältä,vaan haluan aina levyt kuunnella alusta loppuun yhtenä kokonaisuutena. Tähän täytyy varata puolitoista tuntia aikaa ja koska aika on (valitettavasti) usein kortilla,se verottaa hommaa.

Muuten voin sanoa että tämä on mielestäni 2000-luvun tuotannosta toiseksi paras. Ykkösenä tulee AMOLAD ja en usko että sen paikkaa mikään tulee enää viemään.

Empire Of The Cloudsia en koskaan voi ylistää liikaa. Se että bändi teki vielä tässä vaiheessa suuren mestariteoksen,joka oli klassikko jo syntyessään on todella upeaa. Ja joka ei ole kopio jostain toisesta. Tuo on aivan oma lukunsa upealla grand pianolla tehtynä ja jonka sävellys todellakin tuo mieleen lentokoneen pakkolaskun ja ne tapahtumat. Ja tämä oli vieläpä Dickinsonin käsialaa.

[Euronymous]

Aivan kuten ylläkin lukee, että Dickinsonin kynäilemä aloitusbiisi ja lopetusbiisi on tämän levyn parasta antia. Paljon parempia mitä Harrisin ja kumppaneiden biisit, koska Brucen biisit sisältävät mielenkiintoisia melodioita ja erilaisia osia. Eka biisi on sopivan raskaalla poljennolla etenevä ja menevän väliosan sisältävä kipale, eikä ole edes pituudella pilattu. Empire of Cloudsista ei nyt tarvitse sen kummemin mainita; järkälemäinen teos, eri osia ja se piano yms... Todella hieno biisi, jota pitäisi vaan luukuttaa enemmän. Mukavaa huomata, että Dickinson sai tällä levyllä näin suuren vastuun sävellyspuolella.

[Tuomo]

Noniin, heitänpäs levystä lyhykäisen arvion kehiin kun tätä on nyt hyvä tovi tullut kuunneltua enemmän tai vähemmän. Final Frontierhän lopulta osoittautui melkoiseksi pettymykseksi ja levyn pari kovaa biisiäkin kärsivät heikosta tuotannosta ja soitosta. Ei ole juurikaan tullut levyn pariin palattua julkaisun jälkeen. Noh, onneksi Book of Souls onkin ihan toista maata, melkeinpä MoLaD:in tasoa.

En sen tarkemmin jaksa biisejä nyt ruotia, mutta sekä avaus- että lopetusraidat menee Maidenin parhaimmistoon. TRatB lähinnä huvitti ensimmäisellä kuuntelulla, mutta kyllähän sekin siitä aukesi erittäin toimivaksi Harris-ralliksi. Tears of a Clown, Death or Glory, Book of Souls ja Speed of Light ovat laatukamaa myös, oikeastaan levyn ainoaksi heikoksi vedoksi jää Shadows of a Valley vai mikälie. Kokonaisuus toimii anyway.

Edelleen hieman vituttaa tuo tuotantopuoli, bändistä ja biiseistä saisi aivan varmasti puristettua vielä monta pykälää laatua lisää. Varsinkin Murrayn ja Gersin kitaroinnit ja soolot ovat turhan juosten kustuja. Toisaalta, tämän päivän bändeissä ärsyttää tietty tasapaksuus ja ylituotanto, Maiden tarjoaa miellyttävän raakaa soittamisen meininkiä ja valtavirrasta poikkeavaa kuunneltavaa.

Entäpä sitten Empire of the Clouds? Voi vittu miten upea biisi tämä on! Sinänsä erikoista, että en olisi uskonut Iron Maidenin kykenevän tekemään tämmöisen mestariteoksen, mutta toisaalta Iron Maiden on ainoa bändi joka tämän voisi tehdä Biisi on tullut fiilisteltyä jo kymmeniä kertoja, mutta siitä huolimatta joka kerralla tarina tuntuu luovan itsensä sitä kuunnellessa. Niin elävästi bändi tämän on kyennyt esittämään. Legendaarista!

[Dino]

Kyllä Sielukirja vieläkin soittimessa pyörii, ainakin paljon enemmän kuin edeltäjänsä pyöri vuoden kuluttua ilmestymisestään. Final Frontier oli muutenkin ihan oma tapauksensa; ensimmäisillä kuunteluilla lievää törkeämpi pettymys, sitten biisit avautuivat ja tykkäsin levystä aina vaan enemmän. Jonkin ajan kuluttua avautuneet kappaleet ryhtyivät sulkeutumaan... Välillä olin valmis nostamaan levyn reilusti Maidenin top kymppiin, mutta äkkiä se sieltä tipahti. Nykyisellään kuuntelen jopa aikoinaan pettymyksen tuottanutta Dance of Deathia useammin kuin TFF:ia, eli kai se mulle on bändin heikoin tämän vuosituhannen rieskoista.

Uusin sen sijaan tuntuu pitävän tasonsa. Muutamat täälläkin eniten hehkutetut ässäbiisit ovat mullekin niitä kovimpia (Brucen tekeleet siis), mutta suoranaista scheissea ei levy(i)llä mielestäni ole. Harvemmin koko tuplaa tulee putkeen kuunneltua - perheellisellä harvemmin on aikaa - mutta esim. työmatkalla aika ajoin jompikumpi autossa läpi soi, eikä sieltä ole tarvinnut yhtään biisiä skippailla.

En vieläkään oikein usko, että tämä viimeiseksi Maiden-studioälpymiksi jäisi, mutta jos jää niin hävetä ei tarvitse. Nousevaan nuottiin silloin homma jää; ei laskevaan kuten Finalin kohdalla olisi tapahtunut.

[Euronymous]

Piti alkaa nyt kuuntelemaan tuota Empire of Cloudsia, kun tuo Varjis sanoi tuon eri vaiheisiin jakamisen. Voi olla että nyt alkaa aukenemaan eri tavalla tämäkin biisi.