rokkariarvid wrote:Mitä ekan ja vikan biisin välillä tapahtuu? Ensimmäisen kuuleman perusteella loput levyn kappaleista olivat keskinkertaisia tai jopa huonoja. Onhan monissakin biiseissä siistejä juttuja, mutta kokonaisuus ratkaisee.
Jumalauta, en ole sittenkään yksin. Tuo ensimmäinen lainaamani lause ovat suoraan omasta pääkopastani. Tai oikeastaan kaikki.
Edellisessä postissa jos vertailin aiempaan levyyn niin hetki sitten mieleeni juolahti se kun A Matter of Life and Death julkaistiin. Silloin Breeg oli heti alkuunsa heti aika kova, joskin kovin erilainen mihin oli tottunut tai mitä osasi odottaa. Different World oli taasen hieman odotetumpi mutta alkujaan kovin pliisu veto, mutta myöhemmin kasvanut yhdeksi suosikeista selvästi. Mutta sitten kun kolmantena ennakkopalana tuli Brighter Than a Thousand Suns tiskiin niin johan rupes olemaan fiilikset kohdallaan! Eihän tällä levyllä ole yhtään noin kovaa biisiä?! Ei yhtään erinomaista kappaletta. Se on Iron Maidenille jo aika harvinaista, ottaen huomioon, että materiaalia hieman kolmannen LP:n verran.
Täältä on hyvä aloittaa. Kiivas keskustelu uudesta albumista sai rekisteröitymään muutamien vuosien intensiivisehkön foorumin lukemisen jälkeen. Jätetään henkilökohtaiset kuunteluhistoriat ja muut offit sikseen tässä vaiheessa. Pyrin tuomaan raikkaita näkökulmia keskusteluun mukaan n. vuosikymmenen mittaisen aktiivisen Maiden- ja musiikkiharrastuksen pohjalta.
Alkuodotukseni Iron Maidenin odotettua uutta albumia kohtaan olivat hämmästyttävän samanlaiset kuin hyvin monella muullakin täällä. Alussa oli pelkoa ja epäilystä jättimäisestä kokonaisuudesta ja lausunnoista albumin spontaanista sävellys- ja nauhoitusmenetelmästä. Skeptinen luonne saattoi hyvin odottaa, että tällä vuosituhannella, tai oikeastaan jo X Factorista, alkaneeseen ajoittain melko päämäärättömästi haahuilevien ja toisinaan luokattoman tylsästi sovitettujen jättieeposten linjaan tuskin tulisi muutosta. Olettamus oli, että luvassa lienisi 2000-luvun tasoinen Maiden-albumi niin kaikessa hyvässä kuin pahassakin.
Rautaneito-foorumia ja uutisia aktiivisesti seuratessa lähti innostus hiljalleen kasvamaan. Kun yksityiskohtia biiseistä ripoteltiin julkisuuteen lukuisten ylistävien ennakkoarvostelujen seassa, alkoi jo vähitellen tuntua siltä, että tulevalle levyllehän voisi antaa vähän korkeammantasoisiakin odotuksia. Speed of Light tuli etukäteen kuunneltua, ja rokkaava tyyli ehkä hieman yllätti, mutta ei herättänyt mitään erityisiä tunteita, ei siis myös pettymystäkään. Itse olen aina lukeutunut niihin kuuntelijoihin, joille ilmaisu ”levyn Can I Play With Madness” ei tarkoita samaa kuin ”Hyvän levyn ainoa huono biisi”.
Julkaisupäivää kohden olivat siis tunnelmat sopivasti, suorastaan petollisesti, lämpiämään päin ja CD:n kävin Äxän keskiyön myynnistä noutamassa. Ensimmäinen harras ja huolellinen kuuntelu yön pimeydessä oli muistettava hetki, kuten vastaavanlaiset uuden odotetun levyn kuuntelurituaalit tapaavat olla. Ensivaikutelma levykokonaisuudesta oli, harmi kyllä, korkealle kohonneiden odotusten takia pettymyksenomainen, mitä asiaa analysoin alempana tarkemmin. Vaati huomattavan monta kierrosta, että ensivaikutelman mielipiteitä sai viilailtua mihinkään suuntaan. Tuntui suorastaan yllättävältä, että pitkään tuntui, että kaikki biisit tuli sisäistettyä jo ensikosketuksella. Eipä mielipide kokonaisuuden suurista linjoista nytkään hirveämmin ole muuttunut. Kuitenkin tämän hetkinen, usean niin tarkan analyyttisen kuin hieman taustamusamaisemmankin kuuntelun perusteella muodostettu näkemys on osoittanut olevansa lievästi noususuhdanteinen joidenkin kappaleiden osalta. Seuraa nykyhetkeä kuvaava pintapuolinen tilitys aiheesta.
Jos ihan mustavalkeasti tai tässä tapauksessa punamustasti pitäisi puolensa valita, niin yhtyisin albumin kriitikoihin ja ymmärrän hyvin itse asiassa jokaisen negatiivisen kommentin perusteluineen tässä viestiketjussa. (Erinäisiä hehkutussävyisiä juttuja minun on huomattavasti vaikeampi ymmärtää tämän albumin kohdalla, mikä kertoo joko siitä, että voin myöntää vähäsen ”nauttivani kritisoinnista”, kuten joku aikaisemmin sanoi, minkä lisäksi kriittinen ajattelu noin yleensä tulee minulta aika luonnostaan ja se on mielestäni elämässä myös sangen tärkeätä.) No, onneksi mahtuu elon tielle useampiakin värisävyjä kuin mainitut.
Se, mikä Book of Soulsilla tuotti pettymyksen, on nimenomaan albumikokonaisuus. Kovastihan on esim. Janick Gers uhonnut haastatteluissa, kuinka Maiden ei tahdo olla mikään nostalgia-akti vaan relevantti ja uutta luova yhtye. Hieman harmillisesti yhtyeen albumipolitiikka on myös näyttänyt kallistuvan tämän päivän trendeille kumartelemiseen. Retrohenkeen huolella laaditusta albumikokonaisuudesta ei totisesti enää voida puhua, kun studioon mennään puolivalmiiden ideoiden kanssa, kasataan ne biisinraakileiksi, lätkitään kaikki nauhalle ja painetaan CD:lle myyntiä varten. Lopputuloksena on ennemminkin kokoelma jamisessioita kuin albumi, ja tältä Book of Soulskin huolestuttavan paljon kuulostaa. Surullista on, että yhtye näyttää omaksuneen saman ideologian kuin moni kaltaisiani ajattelijoita vastaan argumentoitsija: ”Nykyäänhän on ihan helppoa tehdä mieleisistään biiseistä soittolista ja kuunnella vain niitä, mistä tykkää”. En voi ymmärtää tällaista ajattelutapaa. Voin olla ajastani jäljessä, ja usein olenkin, mutta minusta studioalbumin pitäisi olla taidekokonaisuus eikä mikään noutopöytä, josta närkitään ne palat, mistä tykätään. Ihan samalla lailla ei huolella laaditusta ateriakokonaisuudestakaan jätetä sitä salaattia lautaselle. Jos albumilta joutuu biisin skippaamaan tai se ei koko mittaansa jostain muusta syystä kanna, on silloin mielestäni kyseessä perustavanlaatuisesti epäonnistunut taidekokonaisuus. Biisi biisiltä -mentaliteetti ja albumin arvioiminen pelkästään sen yksittäisten rakennuspalikoiden perusteella on asia, jota yritän mahdollisimman pitkälle välttää. Joku ei ehkä tule tämän ajattelutavan kanssa toimeen, mutta yrittäkäämme kestää toisiamme kaikesta huolimatta.
Book of Soulsiin palataksemme, levyltä siis tosiaan kuulee sen, että studioon on menty suunnittelematta laiskasti jammailemaan. En tiedä, miksi Maidenin tasoinen yhtye tahtoo vaalia tällaista julkaisupolitiikkaa, mutta on aika evidenttiä, että BoS-kokonaisuus on kasattu vain laittamalla vailla mitään itsekritiikkiä niin loistavat, hyvät, keskihuonot kuin kerrassaan luokattomatkin ideat samaan tehosekoittimeen ja tuotos on tarjoiltu albumina kuulijan levyhyllyyn. Lienenkö yksin spekuloidessani, että joku Harris tietää kyseessä olevan yhtyeen viimeisen albumin ja täten oli jo etukäteen päättänyt, että levytysura pitää lopettaa ”tyylikkäästi” tällaiseen jättimäiseen ja erikoislaatuisella tavalla tupla-CD:n mahtavassa mitassa julkaistuun eepokseen? Minusta tuo kuulostaa huomattavasti todennäköisemmältä spekulaatiolta kuin, että yhtye olisi nauhoitukset tehtyään todennut rehellisesti itselleen, että ”Hupsista, meillä on tässä kasassa puolitoista tuntia ensiluokkaista materiaalia. Pakko vähän venyttää albumin mittaa, jotta saadaan kaikki hyvä tavara julkaistuksi!”*
Sovituksia noin yleensä vaivaa mielikuvituksettomuus ja esimerkiksi riffien suhteen ollaan menty aika latteista aidankohdista, minkä huomaa haukotellessaan puolivillaisten kitarasoolojen, joiden taustalla vain lätkitään niitä ikiaikaisia voimasointukiertoja kerta kerran perään staattisen McBrain-kompin päällä, kohdalla. Tämä tietysti ei johtune ehkä niinkään varsinaisesta mielikuvituksen puutteesta kuin siitä, että lopputulos on kyhätty kasaan niin kiireellä ja spontaanisti kuin yhtye on haastatteluissa kehunut. Ei sellainen vain yksinkertaisesti toimi, ellei sitten kyse ole nimenomaan improvisoidusta psykedeliasta tai jostain muusta vähän kokeellisemmasta musiikin lajista. Kun asiat on tehty nopeasti ja hutaisten, tulee väkisinkin myöhemmin esiin monia seikkoja, jotka olisi voinut tehdä paremmin ja joita olisi voinut hioa. Minusta tämä on itsestäänselvää, ja minua hämmästyttää se, miten Maidenin tasoinen yhtye voi antaa itsensä tehdä näin hutaistuja suorituksia levytysrintamalla. Eivätkö he itse kuuntele levyjään, kun ne ovat valmistuneet, ja puistele päitään todeten, että tämän ja tämänkin olisi vähän harjoittelemalla ja miettimällä saanut paljon tiukemmaksi? Mitä tahtoisin painottaa, on, että kyllä pitkän linjan ammattimuusikot siihen pystyisivät, jos vain viitsisivät. Nyt tosin ollaan jo niin ikuisen jauhamisen aiheen puolella, että lopetettakoon siihen. Ja agendahan se on tehdä asiat löyhästi ja käpyisestikin. Eikös näin ollut ihan virallisesti No Prayer For The Dying -albuminkin teossa?
Mikä niissä sovituksissa ja sävellyksissä sitten noin vähän spesifimmin mättää? Käykäämme läpi (dissaamallani) biisi biisiltä -mallilla.
Sen hetken, kun laitoin levyn soimaan ja ensimmäisenä pärähtivät ilmoille If Eternity Should Failin alkusävelet, muistan erinomaisesti. Se oli hieno hetki ja yhä hienommaksi vain muuttui kuin Bruce liittyi äänimaisemaan laulamaan keskirekisteribluesiaan, joka toimii erinomaisesti nykypäivänä. Tuplakitaraharmoniariffi säkeistöjen välissä on myös täyttä timanttia, kuten oikeastaan koko kappalekin. Tämä on esimerkki levyn huolellisemmin tuotetusta materiaalista ja täytyy sanoa, että jopa soolojen poisjättäminen on mielestäni erittäin toimiva ratkaisu. Mielummin sitä kuuntelee tällaisessa kappaleessa vauhdikasta ja sävellettyä melodiarallia kuin heittämällä narulle improttua tonaalisuuden rajamailla keikkuvaa tilua, jonkalaiseksi ovat nämä viime vuosikymmenten Maiden-soolot vähän menneet. Vaikka kertosäkeen toisto lopussa tietysti on aivan turha, ei se ehdi syömään tehoja biisiltä, joka muuten muistuttaa poljennoltaan 80-luvun kultaisista vuosista tarjoten vielä lisäksi huikean outron, joka virittää mainiosti odottavaan tunnelmaan. Levynaloitus tyhjensi pankin siinä määrin, että täytyy yhtyä siihen, joka kehui tätä parhaaksi lähtölaukaukseksi sitten Sign of The Crossin. Pitkä ja kunnianhimoinen näyttää toimivan tällä paikalla.
Speed of Lightista on sanottu aikalailla kaikki sanottava täällä jo aiemmin. Toimiva pirteämpi rokkibiisi, mutta koska se ei ole levyn ainoa lajiaan tällä kertaa, ei myöskään erotu erityisemmin edukseen. Pelkästään jo vähän järkevämmillä sooloilla tästä olisi voinut saada aika huipun biisin. Nyt aromittomana tilutteluna korvien ohi hulahtavat soolot muodostavat pitkitetyn (joskin erinomaisen) esikertsimelodian jauhamisen kanssa liian pitkän kyllästymisen paikan biisin keskelle, mikä syö laulun kiinnostavuutta. On tämä kuitenkin vetävämpi veisu kuin The Great Unknown, jonka suhteen en taida olla ainoa leimatessani sen täytebiisiksi. Laulumelodioissa ei ole mitään kiihoittavaa eikä erityisen mieleenjäävääkään ja riffit ovat samaa tappavan tylsää tasoa. Koko kappale kuulostaa aika keskeneräiseltä aihiolta ja soolon keskenjääminen ja paluu kuuluisaan hiljaiseen introon(tm) on sovitettu ja soitettu kyllä niin tökerösti kuin vain peruskoulun musiikkiluokan rokkibändiltä voisi odottaa. Osa perusaineksista tietysti ihan hyviä, mutta niin raa'aksi jätettyjä ovat, että ei tämä levylle päätynyt versio mene kuin vasta demosta. Se, että pituutta kertyy yli 6 minuuttia, on myös aika surullinen asia, kun miettii, kuinka monta erilaista teemaa kappaleessa lopulta on.
The Red And The Blackistä satuin parin ensikuuntelun jälkeen tsättäämään eräälle toverilleni tyrmäävään sävyyn, että kyseessä on ehkä ”yhtyeen historian naurettavin biisi”. Kuulun siihen väestönosaan, jolle levyn pakollinen Harris-eepos on jo vuosikymmenet tarkoittanut levyn ideaköyhintä ja masentavinta kappaletta, joskin tietysti sääntöön löytyy myös poikkeuksensa. Tämä viimeisin ei kuitenkaan sellainen ole. Ensimmäiseltä kuuntelukerralta muistan sen, että väliosan paikkeilla oli kyllä suu messingillä, eikä nyt varsinaisesti sen takia, että olisin musiikillisessa ekstaasissa kieriskellyt vaan lähinnä vain siksi, että Iron Maiden sitten todella päästi levylle biisin, jossa se parodioi itseään häpeämättömämmin kuin olisin itsekään kehdannut. Etukäteistiedoista muistin, että tämä oli se Harrisin biisi, mutta 13 minuutin ylittävä kesto tuli kyllä yllätyksenä. Jotkut yksittäiset osathan, kuten esimerkiksi heti intron jälkeen pärähtävä tapporiffi, ovat erittäin toimivia. Karu totuus kuitenkin on, että ei peräkkäin lätkitty läjä riffejä ja melodioita ole vielä mikään kovin elähdyttävä sävellysteos (paitsi siellä peruskoulun musaluokassa), ei varsinkaan rock-musiikin maailmassa ja 13 minuutin mittaisena. Väliosan melodiatykittelyt ovat jo aika surkuhupaisia, kun niitä kertakäyttöisiä korvien ohi sujahtavia luritteluja vain taotaan liukuhihnalta yhtä toisen perään. Soolot luonnollisesti taattua unohdettavaa diibadaabaa ja taustalla pyörivät sointukulut alkavat pitemmän päälle itkettää sen tirskumisen sijaan. Ehkä. En oikein tiedä, miten tähän biisiin lopulta pitäisi suhtautua. Harris varmaan halusi tehdä juuri sen ”niin maidenmaisen kuin mahdollista” -biisin henkilökohtaisena steitmenttinään tälle levylle, mutta kokonaisuus on kyllä nyt niin heppoisesti yhteenladottu ja niin paljon silkkaa tusinasilsaa on laitetty pituutta lisäämään, että tämä vetää kyllä ns. Harris-eepoksista melko varmasti kaikkien aikojen pohjat. Teoriassahan, kun kaikki osat perustuvat samoille viidelle voimasoinnulle, ei biisin koheesion kai pitäisi olla sieltä heikoimmasta päästä, mutta tässä TRATBissa kyllä kaikki tuntuu niin päälleliimatulta ja väkisin väännetyltä, että melkein harmittaa, kun tämän teoksen joutuu lyttäämään kovin sanoin. Kuinkakohan kovat paineet Stevellä on ollut tehdä yli kymmenminuuttinen biisi ihan vain sen takia, että eepoksen pitää olla yli 10min? Toivottavasti ei olisi tuollaisia hupsuja vaikuttimia taustalla, mutta tätä kuunnellessa kyllä väkisinkin tulee mieleen, että jotain sellaista siellä tekojen takana kummittelee.
Sentään tällä levyllä ei ole tehty Final Frontierin naurettavaa lyhyet biisit alkuun ja pitkät loppuun -jaottelua, mikä on ollut yksi TFFin suurimpia kompastuskiviä itselleni. When The River Runs Deep tarjoaa piristävää Smith-rokkia, joka rullaa uuvuttavan Harris-paatoksen jälkeen jopa korostetun sulavasti. Pidän alkuriffistä, ja vaikka Brucea revitäänkin vähän liiaksi, niin ei se tunnelmaa haittaa. Mitä yleiseen Bruce-keskusteluun muuten, niin uskon, että miehellä itsellään on varmasti vähintään yhtä kova tarve olla laskematta niitä vireitä kuin Vääpelilläkin. Air Raid Sirenin ylpeys tuskin kestäisi vireiden laskemista, kun työllä ja tuskalla, eli sillä mikä on Bruce Dickinson, ne korkeimmatkin nuotit vielä naulataan. Rimaa vain ei lasketa, ja onhan se ihan kunnioitettava asenne sekin. Muilla yhtyeen jäsenillä olisi tästä mentaliteetista oikeastaan aika paljonkin opittavaa. Mainittakoon WTRRDstä vielä, että täältä satelee roimasti pisteitä Die With Your Boots On -henkisten taustakuorojen paluusta. Niitä olisi vain pitänyt miksata vielä kovemmalle, kuten tuolla 80-luvun esikuvalla! Soolot tässäkin biisissä valitettavaa perushuttua, mutta sentään niiden pohjalla tapahtuu vähän jotain vaihtelua, eikä vain sitä kliinistä keskitempo-Nicko-läpsytystä rytmisenä taustana. Hyvä biisi, joka tuntuu olevan yksi noususuhdanteisimpia.
Nimibiisin avautuminen otti minulle aikansa, mutta nykyään pidän sitä, kuten moni muukin, yhtenä levyn huippuhetkistä ja ykkös-CD:n perusteltuna kruunaajana, joka nousee tähän asti huikeimmaksi hetkeksi aloitusbiisin ohella. Väliin jäävä vivahteikas matka ei sekään onneksi ole pelkkää alamäkeä, mutta kyllä tässä selviä virstanpylväitä on kokonaisuudessa havaittavissa, mikä ei ole varsinaisesti huono asia. Gersin akustiset introt on jälleen yksi käsitteeksi yleistetty ilmaus, jota voi neämmä arvioida ihan sellaisenaan kätevästi yleiskäsitteenä sen kummemmin puuttumatta yksittäisiin palikoihin, joita se pitää sisällään. Minusta akustisen kitaran käyttö lähtökohtaisesti on hevibändeillä aina ihan kiva juttu, koska vaihtelu soundiin ei koskaan ole pahasta. Gers on monesti Maiden-uransa aikana onnistunut hyvissä akustisissa osuuksissa. Paljon parjatut introt Legacyssa ja The Talismanissa ovat mielestäni tärkeitä osia kappaleidensa draaman kaarissa sisältäen tärkeitä säkeistöjä ja vaihtelua. Book of Soulsissa sen sijaan Gers tuntuu suorastaan tekevän parodiaa tästä legendaarisesta introkäsitteestään, sillä tässä kappaleessa ei tuo alun näppäily palvele kyllä kokonaisuutta yhtään sen enempää kuin TRATBin vastaavakaan. Tiedä sitten, kuinka paljon yhtye itse lukee tätä meidän viiltävästi analysoivien fanien kärkevää foorumikirjoittelua noin yleensä, mutta vähän hotsittaisi kuvitelma siitä, että studiossa valmiin BoS-biisin äärellä ollaan todettu, että ”Hei, nyt kunnon Gers-intro vois tehdä terää! Ja lätkäistään vielä outroksikin niin saahaan yli 10min biisi!” No jaa, aivan turha kapine joka tapauksessa tässä biisissä tämä akustinen pätkä, kun on lisäksi yksittäisenäkin esityksenä sangen epäkiinnostava. Muuten biisi sitten onkin aika kunnioitusta herättävää kuunneltavaa massiivisen upeine kertosäkeineen. Erikoismaininta ykkösriffin lentävästä bassokitarasta ja McBrainin mahtavasta gorillakompista. Kuinka moni muu näkee jo sielunsa silmin kuvan suosikkirumpalistamme hakkaamassa tätä keikoilla? Soolo-osa on ehkä aavistuksen turhan pitkä, vaikka melodioita ja lauluosuuksia onkin ripoteltu väliin keventämään. Silti joku vähän komeampi riffi taustalla pelkkien voimasointujen rämpyttelyn sijaan olisi voinut tehdä terää, mutta kyllä biisi tällaisenaankin kantaa juuri ja juuri painonsa loppuun ja kuuluisaan Gers-outroon(tm) asti.
Pitkien ja lyhyiden biisien toimiva vuorottelu jatkuu Death Or Glorylla, joka oli ensikuuntelun jälkeen suosikkini ”rokkiosastolta”. Toimii edelleenkin. Juuri tämän tyylisiä biisejähän kaikki tahtoivat etukäteen, eivätkö vain? Lyhyttä ja vauhdikasta rokkeria. Tässähän sitä on, kaikkein omimmillaan ja yksinkertaisimmillaan. Tulee vähän Mercenary mieleen yleistunnelmasta, paitsi että tämä on ehkä vielä vähän kovempi. Väliosan konekivääririffi palauttaa mielleyhtymät jonnekin Powerslaven aikoihin ja Smithin soolo on tähän mennessä levyn paras sekä kokonaiskatsannossakin levyn parhaimpia. Konstailematon, yksinkertainen ja erittäin toimiva. Viimeinen ominaisuus olisi kärsinyt aika pahasti, jos purukumi-Harris olisi päättänyt yrittää venyttää tästä eeppisen 8-minuuttisen.
Minulla on aina henkilökohtaisesti ollut kovat odotukset Gersin biiseille, mikä tuntemus perustuu ihan vain hyviin kokemuksiin. Shadows of The Valley on yksi harvoja pettymyksiä tekeleistä, joissa ko. herra on ollut tekijäkaartissa. Itse olen kummallisesti kuunteluiden myötä huomannut, että intro on alkanut vähitellen muodostaa jonkinlaista omaa identiteettiä, eikä nykyään aina tule heti se ensimmäisten kuuntelujen Wasted-fiba häiritsemään. Kun Bruce liittyy mukaan, ollaan mielestäni oikeastaan jo aika onnistuneen tunnelmanluonnin äärellä. Harmi, että säkeistön riffi on niin kulahtanut, ettei sitä oikein jaksa katsoa sormien läpi edes huumorilla, kuten tuota introa. Kertosäe on myös aika laiska, eikä millään lailla mieleenjäävä. Instrumentaaliosan aloittava laulumelodiaa myötäilevä kitaramelodia jostain kumman syystä nostattaa taas tunnelmaa vähäsen, mutta sitten vaivutaankin taas aika syvälle mitäänsanomattomuuden suohon. The Great Unknownin ja The Red And The Blackin tapaan tämä on taas hyvä esimerkki biisistä, johon olisi pitänyt ehkä jaksaa ideoida vähän lisää koukkuja kantamaan koko kesto. Myös vanhat koskaan pettämättömät sointukulut olisi voitu yrittää sovittaa vähän pirteämmiksi riffikudelmiksi, jotta kokonaisuuteen olisi saatu jonkinlaista puhtia. Läpiveto, joka kuuntelun hetkellä kuulostaa paikoin lupaavalta, muttei herätä jälkeenpäin enää minkäänlaisia tuntemuksia. Sama yleistävä luonnehdinta pätee tässä oikeastaan myös noihin kahteen muuhun mainittuun.
Ensimmäisen kuuntelun jälkeen totesin yksinkertaisesti, että levyn parhaat hetket ovat kirkkaasti kolme viimeistä biisiä. Tämä pätee suurimmassa osin vielä nykyäänkin (lähinnä EOTC-palvonta on vähän laantunut), muttei täysin. Tears of a Clown on mielestäni äärimmäisen hieno kappale. Tämäkin oltaisiin voitu pilata turhalla pitkityksellä, mutta siihen ei onneksi kukaan ryhtynyt. Hieman tavallista mollimpaan kääntyvät variantit perinteisistä sointukuluista ja loistava riffi riittävät upeiden, kerrankin joko suunniteltujen tai vain onnistuneesti improten (ainakin Daven?) ja Brucen vahvan tulkinnan ohella nostamaan biisin massasta erottuvaksi mestariteokseksi.
Siinä missä Tearsin Murray-soolo oli miehen onnistunein tälle levylle tähän asti, ovat sormet hyvässä kurissa ja hallinnassa myös omalla biisillä. Kuulostaa siltä, että The Man of Sorrowsiin Dave on soittanut melkein ainoat edes vähän suunnitellut soolonsa koko albumilla. Ainakin tällä biisillä on edeltäneen lisäksi ainoat mieleenjäävät ja jotenkin relevantit Murray-soolot, jotka ovatkin sitten toki balsamia korville. Muutenkin tämä biisi oli alusta asti suosikkejani poikkeavanlaisella tunnelmallaan ja Maidenille suorastaan vallankumouksellisilla sointuratkaisuillaan ja moninaisilla modulaatioillaan. Yhteen sointuun jumittaminen ties kuinka moneksi tahdiksi säkeistössä on sellainen ratkaisu, joka meinaa aina kääntää silmät vähän kieroon, mutta touhun purkautuessa tritonukseen, nousee voitonriemuinen paholaisenhymy ehkä vähän tahdonvastaisesti kasvoille. Okei, ei mikään kovin freesi ratkaisu, mutta Maidenin tasolla aika korville pomppaava juttu. Biisi erottuu ehdottomasti edukseen kokeellisemmalla otteellaan ja hienoilla sooloillaan. Rakennekin on sopivan omituinen, vaikka säkeistöjen puute näyttääkin olevan vain sitä, että sanoitus on nopeasti kyhätty, merkityksetön ja tylsä, eikä sanoja täten ollut enempää Harrisilla tarjota. Toki tämä on täydelleen sivuseikka, kun ilmoille pölähtää kaiken fiilistelyn jälkeen basson johdattama eteerinen lopetus (samantyylinen ratkaisu kuin edellisen albumin Murray-panoksessa, muuten!). Toimii erittäin hyvin. Ja kertosäkeen ahdistava alakulo on vangittu todella onnistuneesti. Jää vainoaman.
Korkeimmat ennakko-odotukset tai mahdollisesti -pelot oli itse kullakin varmaan Empire of The Cloudsille. Onneksi heti alun muovipiano näyttää, että vanha Neito oppii vielä tässäkin iässä uusia temppuja, mikä on äärimmäisen piristävää. Budjetti olisi varmaan joo riittänyt vähän parempilaatuiseenkin orkestraatioon, mutta tämän albumin agendahan olikin tehdä asiat spontaanisti, harjoittelemattomasti ja puolivillaisesti. Punk-asenne ratkaisee!
Asennetta Dickinsonin sieluntuotoksessa kyllä piisaa, ja olen aika yllättynyt, ettei biisi vieläkään kuulosta minusta niin eri paloista liimaten kasatulta, kuin joku haastattelukin ihan taisi antaa ymmärtää. Melodiat ovat pääosin hyviä ja tarttuvia, jostain selittämättömästä syystä huomattavasti paljon kestävämpiä ja relevantimpia kuin TRATBin liukuhihnaluritukset. Mielestäni tämän biisin kohdalla voidaan jo puhua aika turvallisesti progen äärellä flirttailusta, kun noita vaihtuvia osia, tahtilajeja ja tempoja kuitenkin riittää ja draaman kaari on kiitettävän selkeä koko biisin ajan. Kaikkein suurimpana ansiona pidänkin juuri sitä, ettei tätä teosta ole pilattu puolivillaisella osa osan perään -viskelyllä, vaan kokonaisuus on oikeasti alusta loppuun kantava, eikä haahuile kovin paljon missään sivupoluilla. Välillä, ehkä lähinnä kitarasooloissa, meinaa punainen lanka ajoittain kadota ja biisiä täydellistääkseen olisi voinut joko säveltää soolot istumaan biisiä kantaviin teemoihin hieman paremmin tai sitten vain jättää ne suosiolla pois. Ei tästä silti floppia saa tekemälläkään. 18 minuutin urakka onnistui erinomaisesti ja Maidenin uran pisin levytetty kappale pitää pintansa ja kantaa pituutensa ylpeydellä. Pisti silmään, kun joku sanoi, että Dickinsonin laulaminen kuulostaa äänikirjan lukemiselta. Minusta tämä kappale nimenomaan on kuin äänikirja, musiikilla dramatisoitu peri-dickinsoniaaninen historiallinen kertomus. Hieno teos ja ennen kaikkea uuden levyn päätökseksi jotain aivan tuoretta ja pirteää yli 40-vuotiaalta yhtyeeltä. Dreams live on.
Mikään soundipuristi en vaikkuisine korvineni ole, mutta pari sanaa lienee syytä jaaritella loppuun tuotantopuolesta:
Synaa on käytetty huomattavan paljon, mikä mielestäni piristää soundimaailmaa kivasti, vaikkakin Harrisin syntikkasovitukset ja soundit ovatkin kyllä herttaisen naiiveja. Yleisilmeeltään levy kuulostaa korvaani ihan kivalta. Lähtökohtaisesti yleensä miksauksessa/masteroinnissa tai yksittäisen instrumentin soundissa pitää olla jotain todella merkittävästi pielessä, jotta se häiritsisi merkittävästi kuunteluelämystäni. Maidenin millään levyllä ei varsinaisesti tällaista ole tapahtunut, vaikka toki suhteellisia mieltymyksenkohteita ja epäkohtia on helppo luetella. Tällä levyllä esimerkiksi monien jo kuuluttaman basson profiilinnostatus olisi tehnyt terää. Myös joissain kitarasooloissa on aivan järjettömän plastisia soundiratkaisuja ja korvia särkeviä ryönäsäröjä. Yleissointi on ehkä vähän pliisu ja kontrasteja olisi voinut eritoten kitaroiden välillä lisätä ennestään, mutta toisaalta aina parempi näin kuin nykymetallin yliprosessoidun leikkaussali-turboahdistus-trendin mukaan.
Ja näin venähti alunperin alustavaksi pika-analyysiksi tarkoitettu kepeälukuinen esittäytymisviesti tyhjänpäiväiseksi jaaritteluksi kuin Steve Harrisin keskiverto kahdeksanminuuttinen konsanaan. Olen pahoillani, tätä sattuu minulle kovin usein. Monia näkemyksiä pitää varmaan vielä palata hiomaan ja tarkentamaan ja uusia huomautuksia ja syväanalyysiä toki lisäilemään sitä mukaa, kun niitä tulee. Toivottavasti onnistuin välttämään jo liian moneen kertaan toistettujen itsestäänselvyyksien pitkitetyn pyörittelyn ja jauhamisen ainakin jossain määrin. Ehkä joistain biiseistä sain kaivettua vähän uuttakin näkökulmaa tässä fiilispohjaisessa yleiskatsauksessa.
*Tuli muuten kirjoittaessa verrokkina mieleen System of a Down, joka julkaisi samoissa sessioissa nauhoitetut Mezmerizen ja Hypnotizen kappaleet puolen vuoden aikavälillä kahtena erillisenä, dynaamisena 40min albumikokonaisuutena. Siinä missä joku valittaisi rahastuksesta, pidän minä tätä erittäin tyylikkäänä vetona bändin puolelta, ja samalla hyvänä muistutuksena siitä, mitä se musiikillinen taidekokonaisuus, albumi, muinoin tarkoittikaan.
Madokaruhi wrote:
Ja näin venähti alunperin alustavaksi pika-analyysiksi tarkoitettu kepeälukuinen esittäytymisviesti tyhjänpäiväiseksi jaaritteluksi kuin Steve Harrisin keskiverto kahdeksanminuuttinen konsanaan. Olen pahoillani, tätä sattuu minulle kovin usein. Monia näkemyksiä pitää varmaan vielä palata hiomaan ja tarkentamaan ja uusia huomautuksia ja syväanalyysiä toki lisäilemään sitä mukaa, kun niitä tulee. Toivottavasti onnistuin välttämään jo liian moneen kertaan toistettujen itsestäänselvyyksien pitkitetyn pyörittelyn ja jauhamisen ainakin jossain määrin. Ehkä joistain biiseistä sain kaivettua vähän uuttakin näkökulmaa tässä fiilispohjaisessa yleiskatsauksessa.
Ihanan ironista, että kun on sanottavaa ja asioita sydämellä, on vaikea tiivistää
Ei vaan, erittäin hienoa kommentointia ja analysointia, selvästikin ymmärrät soittimista ja musiikinteoriastakin kaikenlaista. Ihmetyttää vaan miten eri korvilla sitä voikaan levyä kuunnella? Mulle iski levy heti ekalla pyöräytyksellä, ja on vain kasvanut paremmaksi useampien kuunteluiden myötä. Olen nyt viikossa kuunnellut tätä varmaan enemmän kuin Final Frontieria yhteensä!
Tällä hetkellä hieman etäisemmiksi biiseiksi on jääneet vain the Great Unknown ja Shadows of the Valley, muut ovat kyllä lunastaneet paikkansa, joko ekalla tai useammalla kuuntelulla. Toki useimmissa biiseissä olisi ehkä hieman tiivistämisen varaa, tai yksi huonompi riffi, mutta niin kauan kun kokonaisuus kantaa ja on hienoja melodioita, niin en mä nillitä. Voisin tällä hetkellä kruunata tämän levyn 2000-luvun parhaaksi, joka tarkoittaa että jopa kovempi kuin korkealle arvostamani AMOLAD, ja se ei ole pikkujuttu! Toki taustalla voi olla kirvelevä pettymys Final Frontier levyyn, ehkä olen laskenut tiedostamatta laatustandardiani kun psyyke ei kestäisi suosikkibändiltä toista vastaavaa floppia
Kitarasooloista ihan samalla linjalla, että aika valjua on. Jopa kitarajumala Smithin soolot kierrättävät kliseitä, joita on 2000-luvulla kuultu. Mies sentään kasarilla teki sooloja, jotka olivat kuin omia minisävellyksiä biisien sisällä. Jos nyt pitäisi viheltää joku levyn sooloista, niin ei taitaisi onnistua. Murraykin on heittänyt luvattoman huonot soolot levylle, erehdyin jopa luulemaan miehen sooloa Speed of Lightissa janickin soittamaksi, ja se kertoo karua kieltä se. Jan nyt on oma itsensä, mies nyt onkin parhaimmillaan säveltäjänä, ei kitaristina. Soolosaundit ovat mielestäni myös huonot, todella epäselkeät, ja ärsyttävän honottavat ja ylämiddlevoittoiset. Saisi olla enempi framilla, mutta toisaalta kun ne eivät ole kummoisia, niin parempi olla hiukka taustemmalla.
Hieno avaus foorumiurallasi, ois kiva nähdä analyysit myös muista 2000-luvun levyistä, sekä tietty kasariklassikoista.
Luettuani hetken Madokaruhin postausta totesin itselleni, että "nyt on varmaan hyvä aika laittaa kahvia tippumaan, tässä menee hetki". Onneksi ei juuri nyt ole kiire mihinkään, mutta väistämättä ensiajatus jo muutaman kappaleen jälkeen oli, että miksi et ole rekisteröitynyt tänne jo kymmenvuosi sitten? Kuitenkin, tervetuloa joukkoon! Huomasin hyvin pian, että ajatuksemme yleisilmeestä kuin monista yksityiskohdistakin ovat kuin toistensa kuvia ja aloinkin toivomaan, että pystyisin joskus ilmaisemaan itseäni yhtä hyvin. Ehkä minun ei kuitenkaan tarvitse koska joskus jotkut tekevät sen niin hyvin puolestani.
Madokaruhi wrote:Retrohenkeen huolella laaditusta albumikokonaisuudesta ei totisesti enää voida puhua, kun studioon mennään puolivalmiiden ideoiden kanssa, kasataan ne biisinraakileiksi, lätkitään kaikki nauhalle ja painetaan CD:lle myyntiä varten. Lopputuloksena on ennemminkin kokoelma jamisessioita kuin albumi, ja tältä Book of Soulskin huolestuttavan paljon kuulostaa.
Juuri näin. Täällä porukka aiemmin näkyi kritisoineen muita kirjoittajia siitä, etteivätkö he osaisi enää odottaa Maiden-levyä koska ne eivät ole kuten Powerslave tai joku muu 80-luvun klassikko. Mä näen asian vähän toisin. Mun mielestä on edelleen ihan perusteltua odottaa hyvää albumia, hyviä biisejä, hyvää kokonaisuutta. Ei se, että jotkut tahot ovat tästä lipsuneet, tarkoita, että se olisi konsensus.
Madokaruhi wrote:Surullista on, että yhtye näyttää omaksuneen saman ideologian kuin moni kaltaisiani ajattelijoita vastaan argumentoitsija: ”Nykyäänhän on ihan helppoa tehdä mieleisistään biiseistä soittolista ja kuunnella vain niitä, mistä tykkää”. En voi ymmärtää tällaista ajattelutapaa.
Olen pyöritellyt samaa ajatusta päässäni jo pitkän aikaa ja onkin ollut tarkoitus avata aiheen tiimoilta uusi keskustelukin tänne, mutta se on vielä hieman vaiheessa. Nykypäivänä on toki helppoa kuunnella sitä mitä haluaa, itsekin digitoin kaikki hankkimani levyt ja soittelen niitä sitä kautta lähes yksinomaan. Kuitenkin, jos rakentelen soittolistoja, ne sisältävät peräperään albumeita, koska levyt levyinä ja sillä selvä. Jos se on jotenkin vanhanaikaista, niin mitä sitten? Onko nykyaikaista hyväksyä se, että tuotteistamiseen ei nähdä vaivaa vaikkapa syystä, että formaatit eivät enää julkaisuja rajoita? Tuleeko kymmenen vuoden päästä bändeiltä ulos 256 GB muistitikkuja jossa on viimeisen viiden vuoden raavinnat yhteen läjään. Etsikää sieltä, tehkää listoja ja kuunnelkaa. Tehkää se työ, minkä ennen tekivät artistit ja siitä niille maksettiin.
Madokaruhi wrote:Sovituksia noin yleensä vaivaa mielikuvituksettomuus ja esimerkiksi riffien suhteen ollaan menty aika latteista aidankohdista, minkä huomaa haukotellessaan puolivillaisten kitarasoolojen, joiden taustalla vain lätkitään niitä ikiaikaisia voimasointukiertoja kerta kerran perään staattisen McBrain-kompin päällä, kohdalla. Tämä tietysti ei johtune ehkä niinkään varsinaisesta mielikuvituksen puutteesta kuin siitä, että lopputulos on kyhätty kasaan niin kiireellä ja spontaanisti kuin yhtye on haastatteluissa kehunut.
asa wrote:Murraykin on heittänyt luvattoman huonot soolot levylle, erehdyin jopa luulemaan miehen sooloa Speed of Lightissa janickin soittamaksi, ja se kertoo karua kieltä se.
Heh, pakko ottaa oma lainaus viereen.
QazKFD wrote:Murray paiskaa niin mitäänsanomattoman soolon, että luulin sitä ensin Gersiksi. Älytön rimanalitus, eikä Smith paljoa tästä paranna; ihan signature-kamaa mutta just sieltä kohtaa mistä aita on matalin.
Okei, ei ole vakavaa jos mä erehdyn noin, mutta jos asa menee vipuun niin se kertoo jo soolojen tasosta jotain hyvin merkittävää. Pitikin jo aiemmin kysyä, että montako sooloa muistat tältä levyltä mutta näemmä vastasit siihen jo pyytämättä.
Tästä soolojen parjauksesta päästään väistämättä takaisin siihen, että olisi mukavaa jos niihin biiseihin panostettaisiin siellä studiossa. Tästä mm. Lappis taisi aiemmin avata sanaisen arkkunsa hienosti. Jos ennen soolo-osiot soljuivat hienosti kun toinen komppasi ja toinen löi leadia päälle, pian vaihdettiin osia ja tämän jälkeen jatkettiin perusmelodialla ja biisi jatkui kunnes loppui, niin miksi nyt täytyy heittää jostain aivan typerä muutos tempoon ja viskoa hatusta jotain tyystin säveltämätöntä vingutusta päälle? Okei, joitakin se tietenkin tyydyttää mutta mun mielestä Iron Maiden on ollut tällä(kin) saralla joskus standardi ja nyt ollaan siitä kyllä jo aika kaukana. Ehkä se maailma vaan sitten muuttuu, kai se on uskottava.
asa wrote:Murraykin on heittänyt luvattoman huonot soolot levylle, erehdyin jopa luulemaan miehen sooloa Speed of Lightissa janickin soittamaksi, ja se kertoo karua kieltä se.
QazKFD wrote:Murray paiskaa niin mitäänsanomattoman soolon, että luulin sitä ensin Gersiksi. Älytön rimanalitus, eikä Smith paljoa tästä paranna; ihan signature-kamaa mutta just sieltä kohtaa mistä aita on matalin.
Edward Mannerheim wrote:Ekalla kuuntelulla elättelin toiveita, että ekan soolon olisi soittanut Gers mutta kyllä se vaan Murrayn ripuliksi osoittautui.
Ei kahta ilman kolmatta. Mulla on näköjään menossa ripuliviikot IrMan parissa.
Kun kerran albumikokonaisuutta ja biisien rakenteita ei yhtyeen puolesta jakseta miettiä, aloitin eräänlaisen projektin tämän parissa.
Tavoite on siis tiivistää levyn parhaat sävellykset oikeihin mittoihin, niissä puitteissa mitä edes välttävän kuuloisia leikkaamisia ja liimaamisia pystyy tekemään. Turhat toistot, ripuliset soolokohdat, väkinäiset introt ja outrot jne. siivotaan pois ja tuloksena pitäisi olla mahdollisimman yhtenäinen ja mukavasti eteenpäin soljuva alle 50-minuuttinen albumi. Ajatuksen tasolla tämä on jo valmis, katsotaan riittääkö kärsivällisyys toteuttaa ihan oikeasti.
Saletisti Starstruck-editionilta jäävät pois seuraavat kappaleet: Death or Glory, When the River Runs Deep ja The Red and the Black. Ekat kaksi ajaisivat hyvin sinkkubonusten virkaa. Harris-"eepoksen" haluaisin sijoittaa Virtual XI:lle ja ottaa vaihdossa esim. Futurealin ja The Educated Foolin.
Tavallaan ihan helvetin typerä idea, mutta miksipä ei ajankulukseen tekisi sitä, mitä yhtye ja "tuottaja" ei jaksa tehdä. En vain yksinkertaisesti halua enää ikinä kuulla Death or Glorya tai TRATB:ia. Paitsi tietysti keikalla on pakko, mutta se onkin aivan eri asia.
Ihmettelen syvästi, jos soittavat Death or Gloryn, mutta vielä enemmän ihmettelen jos eivät soita TRATB:ä. Olisin valmis lyämään vetoa avasusbiisin, Speedin, Red & Blackin, nimibiisin ja pellen puolesta...
asa wrote:Murraykin on heittänyt luvattoman huonot soolot levylle, erehdyin jopa luulemaan miehen sooloa Speed of Lightissa janickin soittamaksi, ja se kertoo karua kieltä se.
QazKFD wrote:Murray paiskaa niin mitäänsanomattoman soolon, että luulin sitä ensin Gersiksi. Älytön rimanalitus, eikä Smith paljoa tästä paranna; ihan signature-kamaa mutta just sieltä kohtaa mistä aita on matalin.
Edward Mannerheim wrote:Ekalla kuuntelulla elättelin toiveita, että ekan soolon olisi soittanut Gers mutta kyllä se vaan Murrayn ripuliksi osoittautui.
Ei kahta ilman kolmatta. Mulla on näköjään menossa ripuliviikot IrMan parissa.
Murray on kyllä nykyään sellainen alisuorittaja Maidenissa soolo-osastolla, että oksat pois. Aiemmilla levyilläkin on tullut aivan järkyttävää ripulikaarta Man Who Would Be Kingin ja For the Greater Good of Godin muodossa. Tässähän menee Gersikin kirkkaasti toiseksi.
QazKFD wrote:Tehkää se työ, minkä ennen tekivät artistit ja siitä niille maksettiin.
Tai artistien palkkaamat henkilöt, kuten [A&R] unelma-ammattini legenda John Kalodner tuo on muuten hyvä, tää ei, tuo sinkuksi, jne
Starstruck wrote:Harris-"eepoksen" haluaisin sijoittaa Virtual XI:lle ja ottaa vaihdossa esim. Futurealin ja The Educated Foolin.
Levyn paskin! Don't Look To The Eyes Of a Stranger taas oli paras jo heti tuoreeltaan, Quake 64:sta (Nintendo 64:lla) pelatessa, mihin Virtualin aina assosioin
Karpaasi wrote:For the Greater Good of Godin muodossa.
Tämä, ihan todella huono, ehkä jopa huonoin Maidenin levylle päässyt soolo. Kunnon makuuhuonekitaristiveto, ja vielä kun Dance of Deathilla homma oli ukoilla hallussa. Ehkä se näyttämisen halu hälveni 2000-luvun edetessä, kun huomattiin että levyt myy vaikka ne olisivatkin laiskasti soitettuja. Biisit sentään pysyivät vielä Matterilla hyvinä, TFF aikamoinen rimanalitus siltä(kin) osin paria helmempää juttua lukuunottamatta, ja nyt taas, luojan kiitos, vähän nostettiin tasoa.
Hmmm.... tää taitaa olla nyt sit mun pualest täss...
Noniin. Josko sitä saisi jollain lailla omiakin tuntoja sanojen muotoon. Katsotaan mitä tulee.
Vähän taustaa kirjoittajasta ensin jos jotakuta sattuisi kiinnostamaan. Edustan nuoremman polven Maiden-faneja, ikää 21 vuotta. Hevimeteliä tullut kuunneltua abaut 7 vuotta, ja Maiden tietysti oli se ensirakkaus. Samasta kipinästä lähti kitaransoitto ja muu musiikin harrastaminen esimerkiksi arvostelujen kirjoittelun muodossa. Ensimmäinen levy, jonka IrMalta kuulin oli siihen aikaan tuorein tuotos AMOLAD ja albumilla onkin todella spesiaali paikka sydämessäni. Siitä lähdettiin sitten kuuntelemaan levyjä sekä vanhasta että uudesta päästä, ja olenkin siinä mielessä vähän ehkä erikoisempi fani (ainakin täällä foorumilla), että minulle 2000-luvun matsku on aina ollut ihan yhtä tärkeää kuin 80-luvun klassikotkin.
Sitten Book of Soulsiin, ensin muutamia yleishuomioita. Saundeista voisi yleisesti todeta, että "ihan ok". BoS kuulostaa paljon paremmalta kuin edellinen levy The Final Frontier, mikä ei vielä ole kummoinenkaan saavutus. Synaa on biiseissä melko paljon, mikä on mielestäni vain hyvä asia; TFF:n demomaisesta ohuesta saundista en pitänyt yhtään ja syntikat tuovat edes jonkinlaista syvyyttä. Smithin kitara kuulostaa hyvältä kuten aina, Gersin ja Murrayn saundi taas vaihtelee kelvollisen ja jopa luokattoman välillä. Harris ei ole niin pinnassa kuin joillain muilla bändin tuotoksilla, mutta minulle sopii tämäkin. Nickon tomit ovat taas kerran pelkkää pahvilaatikkoa, mutta muut kitin osat sentään kuulostavat tällä kertaa hyvältä. Soitto on (onneksi) sekin hitusen tiukemman oloista kuin edellisellä levyllä, mutta joitakin suorastaan luokattomia performansseja on edelleen päätynyt levylle asti. Joku tuossa aiemmin kirjoittikin, että on käsittämätöntä, miten tämmöiset pääsevät läpi ja lopulliselle tuotokselle asti ja olen kyllä vahvasti samaa mieltä. Ei voi olla niin, että livefiilis tarkoittaa sitä, että laiskasti ja jopa suoraan virheellisesti soitetut kohdat ovat hyväksyttäviä. Itse olen varsinkin kitaroinnin osalta aika tarkkakorvainen ja valikoiva tämmöisissä jutuissa ja ne kyllä laskevat kuuntelunautintoa melkolailla. Lisäksi joudun harmikseni toteamaan, että kitarasoolojen taso sen kuin jatkaa laskuaan, varsinkin Murrayn osalta. Tuntuu, ettei mies enää jaksa säveltää osuuksiaan lainkaan vaan improaa vaan legatojaan jokaiseen spottiin sen kummemmin miettimättä. Jopa Smithin soolot ovat suurimmaksi osaksi aika mielikuvituksettomia.
Dickinsonista sen verran, että itse olen eri mieltä esimerkiksi arvon IC:n kanssa siitä, että mies olisi jotenkin heikko tällä levyllä. Ylärekisteristä on taas tippunut muutama nuotti pois, se on totta, mutta keskiääni kuulostaa edelleen Brucella todella hyvältä. BoS:illa mies ei onneksi joudu hirveän montaa kertaa edes menemään sinne ylärajoille, vaan biisit menevät enemmän hänen mukavuusalueellaan. Performanssi on muutenkin mielestäni energinen ja eläväinen, kaikenlaista pientä raspia ja muuta heitellään sopivasti mausteeksi koko ajan. Brucelle siis iso plussa meikäläiseltä.
Voisin käydä biisit läpi ja heittää niistä joitakin omia huomioita ja sinnepäin olevaa arvosanaa.
If Eternity Should Fail
Ehkä kaikkein positiivisin yllättäjä koko levyllä saadaan heti alkuun. Brucehan oli kirjoittanut biisin alunperin mahdolliselle seuraavalle soololevylleen (diggailen muuten kaverin soolomatskusta ihan kympillä, kuten monet muutkin täällä), ja sen kyllä kuulee. Tosi epämaidenmainen biisi kaiken kaikkiaan alkujohdatuksineen ja lopun demonisine maalailuineen. Kertsi on hyvä, eikä sen toistaminen lopussa häiritse koska taustalla Smith (?) vinguttaa kitaraa maukkaalla tavallaan. Keskiosa toimii niin ikään, hyvää meininkiä ja melodiaa. Kaiken kaikkiaan kappaleen fiilis on todella miellyttävä ja jollain lailla kutkuttavan salaperäinen. Levyn parhaimmistoa. 4/5
Speed of Light
Sinkkubiisi, josta en aluksi niin välittänyt, mutta joka on yllättäen kasvanut kuuntelujen myötä varsin mukavaksi ralliksi. Pääriffi on ihan mukava, mutta shown varastaa Smithin melodiateema, joka on mukavan energinen ja sopii minusta jopa tuon pre-choruksen taustalle tosi hyvin. Kertsi on myös hyvä, vaikka sanoitukset ovatkin suht oudon oloiset. Humanity won't save us at the speed of light? Murrayn soolo huono, Smithin ihan ok. Crash endingistä (varsinkin Brucen kikkailusta) plussaa. Kyllä tämä Wildest Dreamsit ja Final Frontierit pesee mennen tullen. 3/5
Great Unknown
Jää auttamatta väliinputoajaksi. Intro on ihan kiva ja loppupuolen sävelletystä soolo-osiosta ehdoton plussa, mutta säkeistöissä ja kertsissä tunnelma lässähtää pahemman kerran ja Bruce kuulostaa välillä suorastaan kamalalta. Tusinakamaa, jossa ei ole minkäänlaista sielua tai latausta. Ei jatkoon. 1/5
Red & Black
Tästä biisistä on itselläni vähän ristiriitaiset fiilikset. Ensimmäisten kuuntelujen aikana tämä oli selkeä suosikkibiisini koko albumilla ja olin valmis nostamaan sen jopa ihan 2000-luvun parhaiden Maiden-biisien joukkoon, mutta ajan kanssa kappale on kieltämättä kärsinyt inflaatiosta. Whooh-huhuilut eivät oikeastaan toimi albumikontekstissa kovinkaan hyvin (livenä tilanne on varmasti toinen) ja alun ja lopun bassohäröilyt nyt ovat mitä ovat. Lisäksi laulu ja samaa melodiaa takova todella hatarasti soitettu kitara eivät oikein saa toivottua efektiä aikaiseksi. Biisi on kuitenkin täynnä juuri sitä, mitä Maidenissa rakastan: uljaat kitaramelodiat hallitsevat kappaleen keskiosaa ja nostavat auttamatta hymyn huulilleni, olkoonkin että osa niistä on semmoisia että jopa minä voisin ottaa ESP:n tuosta nurkasta käteen ja säveltää parin samanmoista tältä istumalta. Oli miten oli, this is Maiden, this is Harris! Kyllä mä vaan tästä tykkään, perkule vie. 4/5
When The River Runs Deep
Intro on kummallinen, en oikein ole vieläkään tajunnut miten se menee. Vähän kuin todella epätarkasti soitettu yläkouluversio Moonchildistä. Biisi on kuitenkin käyntiin päästyään ihan kelpo Smith-rocker, varsinkin säkeistöissä on hyvä meininki ja pre-choruksessakin mennään vielä lujaa, vaikka Bruce koville joutuukin. Kertsissä himmaillaan, mikä ei oikein oman korvani mukaan istu biisiin. Biisissä jopa Murray soittaa ihan kivan soolon ja Adrianin vastauksessa mennään alapuolella ilahduttavasti erilaiseen riffiin. Ei huono. 3/5
Book of Souls
Gers-intro (tm) johdattelee tämän jylhän kappaleen pariin. Syntikoista suuri plussa, sopivat mainiosti tunnelmaan. Brucen suoritus on tässä kappaleessa yksi parhaita koko albumilla ja koko biisistä tulee viimeinkin sellainen viimeistelty ja suunniteltu fiilis. By power day and night and death he ruled them - alkava kohta saa aikaan erityisen mukavia väristyksiä, tässähän päästään jo melkein wanhojen kunnon eeposten tasolle. Kertosäkeessä sama eeppinen tunnelma jatkuu, mutta parempaa on vielä luvassa. Kappaleen toinen puolisko avautuu Maidenin mittapuulla todella aggressiivisella riffillä ja Nickokin kilkuttaa raidia vanhaan tuttuun tyyliin. Soittaako Janick muuten tässä kaksi sooloa? Smith on viimeinen, se on selvä, ja Janick on varmasti keskimmäisen takana mutta ensimmäinen ei kyllä kuulosta Murrayltä. Mutta pakko kai sen on olla? Oli miten oli, varsinkin tuo "varmasti Janickin soolo" ja Adrianin vastaava ovat tosi hyviä. Kaikein kaikkiaan kappale on todella onnistunut ja nousee tunnelmallaan sekä onnistuneella sovituksellaan albumin parhaaksi vedoksi. 5/5
Death or Glory
Simppeli rokkeri. Turn like the devil, climb like a monkey! Punaisesta Paronistako tässä lauletaan vai mistä? Sanoitukset ovat hyvät. Suurimmat plussat kappale ansaitsee peräänkuuluttamaani syvyyttä tuovilla taustalauluillaan, Brucen energisellä suorituksella ja soolo-osuuksillaan. Kertosäe on ehkä kappaleen heikoin lenkki, ehkä liiankin simppeli lähestymistapa mielukuvituksettomine vitossointukiertoineen. Sanoisin, että hyvä lyhyempi kappale tasapainottamaan albumin flowta. Voisi kuvitella, että toimii livenäkin. 3/5
Shadows of The Valley
Vähän samaa kategoriaa Great Unknowin kanssa, mutta ei sentään yhtä turha. Wasted Years -intro ärsytti aluksi, mutta ei jaksa nykyään enää sen kummempia tunteita herättää. Kertosäe on tämänkin kappaleen suurin riippakivi yhdessä tyypillisen Gers-hilipatihippaa -kitaroinnin (tm) kanssa (joka voi myös toimia ala Dance of Death). Laulumelodiaa mukaileva kitarointi sen sijaan kuulostaa hyvältä, kyllä se vain niin on että Maiden on parhaimmillaan suhteellisen simppelien nuottivalintojen parissa. Lopussa tuleva Into the valley of death fear no evil ja whooh-huudatukset ja sen perään liruteltava soolo ovat myöskin varsin hyvän kuuloisia. 2/5
Tears of A Clown
Who motivates the motivator? Tämä on sellainen kappale, että olisin voinut vannoa Brucen olevan tekijätiimissä mukava, niin vahvasti haiskahtaa miehen soolotuotanto tässäkin. Rennosti rullaava biisi, vaikka yleisfiilis onkin surumielinen. Bruce pääsee operoimaan keskiäänellään ja tulos on mainio, vaikka kertosäkeessä tuntuukin tulevan paikkapaikoin vähän kiire sanojen kanssa. Adrian soittaa hienon soolon, mutta Dave jatkaa mahalaskuaan. Epätyypillinen Maiden-kappale tämäkin, mutta hyvä sellainen. 3/5
Man of Sorrows
Levyn kovin grower itselleni. Ensimmäisten kuuntelujen jälkeen ei tuntunut saavan otetta, mutta lisäpyöritysten jälkeen saanut minut tunnelmallaan pauloihinsa. Pahansuopan ja melankolisen sekoituksen yleisfiilis tässä on. Laulusovitukset ovat (taas kerran) jotenkin epätyypilliset, mutta kovin kiinnostavat. Kappaleessa saadaan viimeinkin Daveltakin ihan nappiin osuva soolo eivätkä muutkaan jannut kauaksi jää. Lisäpisteitä eteerisestä lopetuksesta. Edellislevyn Man Who Would Be King on yksi suosikkibiisejäni omalla albumillaan ja tässä on hyvin paljon samaa tunnelmaa. 4/5
Empire of The Clouds
Jos levyllä on kuultu joitakin epämaidenmaisia kappaleita, on tämä teos niiden kaikkien isä, äiti ja kummisetä. Ilokseni voin todeta, että Brucen kiltisti sanottuna puutteellisilla pianonsoittotaidoilla sävelletyt melodiat toimivat kaikessa yksinkertaisuudessaan varsin mainiosti. Tarinankerronta on tässä biisissä ykkösenä ja paketti pysyy pääosin hienosti kasassa. Intensiteetti kasvaa pikkuhiljaa edettäessä kohti puoliväliä ja Bruce tulkitsee tekstiään antaumuksella. The airship crew awake for thirty hours at full stretch,
But the ship is in their backbone, every sinew, every inch! Keskivaiheilla kaikki menee tietysti R101:n kannalta päin prinkkalaa ja bändi takoo Morsen aakkosin: S...O...S. Instrumentaaliosuuden "progekikkailut" eivät valitettavasti kaikki toimi erityisen hyvin ja osa näistäkin kiekuroista kuulostaa omaan korvaani häiritsevän epätarkasti sisäänsoitetuilta. Tässä vaiheessa punainen lanka on kadota, mutta Brucen palatessa ääneen homma pelastuu. Fighting the wind as it rolls you kuulostaa melkein liian kireältä, mutta biisin ollessa dramaattisimmassa kohdassaan tämä menee läpi tehokeinona. Lopussa palataan vielä alun pianoteemoihin ja Iron Maidenin oudoin ja pisin kappale on päätöksessään sulkien myös koko Book of Soulsin. Kaiken kaikkiaan pidän EOTC:sta melkoisesti ja palaan sen pariin uudestaan todella mielelläni joka kerta. 4/5
Mihin sitten Book of Souls sijoittuu omassa Maiden-rankingissani? Kysymys on vaikea, enkä tässä vaiheessa osaa sanoa muuta kuin sen, että AMOLAD on edelleen kirkkaasti paras 2000-luvun IrMa-levytys, mutta BOS taitaa kiilata heti sen perään kakkoseksi. Huonompia vetoja levyllä ovat ainoastaan The Great Unknown ja Shadows of The Valley, ja albumi kantaa jopa yllättävän hyvin koko puolentoistatunnin kestonsa ajan. Kaksi pääasiaa, eli kitaramelodiat ja Bruce Dickinson, ovat levyllä kunnossa ja näin ollen tämä Iron Maiden -fani on tyytyväinen. 80-luvun levyihin näitä uudempia on mielestäni edes turha vertailla, niin erilaisia ne ovat keskenään.
Lopuksi haluaisin vielä tarttua yhteen asiaan. Itse olen musiikin kuuntelijana sitä (harvinaista?) tyyppiä, että en yleensä yrittämällä yritä keksiä albumeista tai kappaleista huonoja puolia muutakuin silloin, kun täytyy esimerkiksi kirjoittaa ihan oikea fiksu ja objektiivinenkin arvostelu (olen esimerkiksi mukana Imperiumi.netin arvostelijakaartissa). Iron Maidenin myöhemmistä levyistä, tästäkin, keksisi varmasti negatiivisia puolia ja ärsytyksen aiheita niin paljon, ettei levyä enää kohta pystyisi kuuntelemaan millään. Itse pystyn kuitenkin nauttimaan täysillä niistä hyvistä asioista joita tämäkin albumi tarjoaa. Lisäksi yritän aina pitää kiinni fanittamisesta. Välillä se tuntuu naiivilta ja typerältäkin, mutta kyllä se elämä vaan on kaikin tavoin mukavampaa kun voi innostua vaikkapa jonkun urheilujoukkueen tai tässä tapauksessa bändin edesottamuksista ja saada niistä sellaisia ilon ja jännityksen hetkiä, joita ei kyynistymällä ja pessimistisellä virheiden etsinnällä saa.
Kiitos Iron Maiden tästäkin albumista ja toivottavasti saadaan bändi ensi vuonna Suomeen! Niin ja toivottavasti tämän jaksoi joku lukea
Eleven saintly shrouded men
Silhouettes stand against the sky
One in front with a cross held high
Come to wash my sins away
Hilguma wrote:Shadows of The Valley Wasted Years -intro ärsytti aluksi, mutta ei jaksa nykyään enää sen kummempia tunteita herättää.
Eikö kenellekään muulle tule mieleen Lord Of The Flies? Mun mielestä intro kuulostaa noiden kahden biisin sekasikiöltä.
Hilguma wrote:Lopuksi haluaisin vielä tarttua yhteen asiaan. Itse olen musiikin kuuntelijana sitä (harvinaista?) tyyppiä, että en yleensä yrittämällä yritä keksiä albumeista tai kappaleista huonoja puolia muutakuin silloin, kun täytyy esimerkiksi kirjoittaa ihan oikea fiksu ja objektiivinenkin arvostelu (olen esimerkiksi mukana Imperiumi.netin arvostelijakaartissa). Iron Maidenin myöhemmistä levyistä, tästäkin, keksisi varmasti negatiivisia puolia ja ärsytyksen aiheita niin paljon, ettei levyä enää kohta pystyisi kuuntelemaan millään. Itse pystyn kuitenkin nauttimaan täysillä niistä hyvistä asioista joita tämäkin albumi tarjoaa. Lisäksi yritän aina pitää kiinni fanittamisesta. Välillä se tuntuu naiivilta ja typerältäkin, mutta kyllä se elämä vaan on kaikin tavoin mukavampaa kun voi innostua vaikkapa jonkun urheilujoukkueen tai tässä tapauksessa bändin edesottamuksista ja saada niistä sellaisia ilon ja jännityksen hetkiä, joita ei kyynistymällä ja pessimistisellä virheiden etsinnällä saa.
Toisille lasi on puoliksi täynnä ja toisille puoliksi tyhjä.
Jos rehellisiä ollaan, niin Irmeli edustaa mulle sellaista bändiä, jolle annetaan mahdollisuus jos toinenkin. Esim. joku Helloween ei saa osakseen samanlaista kohtelua kuin IrMa, levyä kuunnellaan pari kertaa ja sen aikana täytyy vakuuttaa jos vielä haluaa päätyä soittimeen. BoS:ia on tullut kuunneltua kymmeniä kertoja siinä toivossa, että biisit aukeaisivat ja muuttuisivat kullaksi. Mikään muu artisti, joka julkaisee yhtä valjun levyn, ei tule saamaan osakseen samanlaista kohtelua. IrMa kun sattuu olemaan se ensimmäinen nuoruuden rakkaus, niin siltä vaatii enemmän ja sitä pystyy kritisoimaankin, muiden kohdalla ei jaksa edes vaivautua, siinäpähän julkaisevat tuubaa. Eli faneja ollaan, mutta pullopohjaiset fanilasit on tiputettu jo aikoja sitten. Niin, ja mulla lasi taitaa olla muutenkin puoliksi tyhjä.
Hyviä arvosteluita siellä yllä. On kyllä mukava lukea vaikken tietysti kaikesta olekaan samaa mieltä, etenkään The Great Unknown:sta, joka on varsin hyvä biisi... Avaisiko joku tuon albumikeskustelua ja äänestyksen topikin, niin löytyisi helpommin jengin biisikohtaisia arvosteluita lueskeltavaksi ?
Death or Glory
Vaikeimpia biisejä lähestyä itselleni albumilla, mutta on myös parantanut ensifiiliksistä aika paljon. Erittäin menevä alku ja pidän melkoisesti pääriffistä ja olenkin odottanut, tai pikemminkin ihmetellyt, että tekeekö Maiden enää koskaan biisiä, joka muistuttaisi enemmän Di´Annon aikakautta ja tässähän se taitaapi olla. Piti ihan nopeasti kuunnella Tubesta pari veisua ( oliko ne näin paskoja ? ), kun ei tosiaan varmaan yli 10 vuoteen ole soittimeen eksynyt ja onhan tässä jotain Running Free tyylistä havaittavissa. En ole noista ajoista koskaan oikein välittänyt, eli yksi tai maksimissaan kaksi albumilla puolestani saa olla, mutta ei yhtään enempää... Bruce kuulostaa alkua lukuun ottamatta omalta itseltään, eli laulupuolella ei mitään kummempaa valittamista. Biisin heikointa antia mielestäni kertosäe. Ei se paska ole, mutta vähän turhan peruskauraa. Suunnilleen 3 minuutin kohdalla alkavan kitaroinnin kertosäkeen jälkeen olisi voinut heivata helvettiin ja siirtyä suoraan noihin sooloihin. Eivät soolotkaan mitään mestarillisia ole, mutta varsin hyviä kuitenkin ja biisin parasta antia. Sitten taas palataan tuohon keskinkertaiseen kertosäkeistöön ja vähän vähempikin toisto olisi mielestäni riittänyt.
Arvosana 7+
Shadows of the Valley
Jep, kyllähän tästä Wasted Years paistaa läpi, muttei kuitenkaan niin häskisti, kuin alkuun pelkäsin ennakkoarvioiden perusteella jotain aivan suoraa kopiota pahimmillaan. Joka tapauksessa alku on fantastinen ja Brucen liittyminen mukaan nostaa fiiliksiä erittäin korkealle "Sea of Madness" huuto aivan mahtava, mutta kun biisi polkaistaan käyntiin taso putoaa. Ei tämä siis paskalta kuulosta, mutta alku antoi vain odottaa jotain paljon parempaa. Hyvältähän Bruce kuulostaa ja myöskin syna taustalla uppoaa hyvin, mutta sitten tulee kertosäe... Siis mitäs vittua ?? Olisikohan albumin huonoin kertosäe ? Mene ja tiedä, mutta nyt ei toimi ollenkaan täälläpäin, hyi helvetti ja kertosäkeen jälkeinen riffi myös aivan rektaalista... Sitten taas palataan tuohon huomattavasti parempaan säkeistöön, jota kuuntelee oikein mielellään, etenkin edellisen kohdan jälkeen, mutta sitten on taas uusintakierroksen aika... Ei helvetti lopu nyt jo perkele ! Mites sitten kävisi ? Ettei vain olisi kolmas kerta kiellon päälle tai kolmas kerta toden sanoo ? Kyllä näinhän siinä käy... Siis jumalauta oikeasti oliko tässä biisissä rahkeita seitsemään ja puoleen helvetin minuuttiin ? No ei vitussakaan. Reilu neljäminuuttinen olisi riittänyt. Jokatapauksessa kun kolmaskin kerta on lusittu, niin saadaan palsamia haavoille, koska soolo osuudet ovat varsin maukkaat, eivät siis riemunkiljahduksia aiheuta, mutta erinomaiset kuitenkin ja sitten on Brucen vuoro taas loistaa. Erittäin hyvältä kuulostaa ja lopun hoilaukset, niin eihän noista voi olla tykkäämättä. Vähän kitaran vingutusta ja olisi lopetus sopinut tähän mielestäni varsin hyvin, mutta mitä tapahtuu..? Neljäs kerta ? Kyllä vain, mutta nyt tämä herättää jo hilpeyttä eikä häiritse samalla tavalla, kuin kappaleen alussa ja keskivaiheessa ja pitää ajatella positiivisesti, eli eivät sentään toistaneet tätä 28:aa kertaa putkeen
Arvosanaksi 7
Last edited by Benjamin Breeg on Fri Sep 11, 2015 13:18, edited 3 times in total.
Eikös se vähän niin mene että uusi albumi on bändin mielestä aina se paras? Käsittääkseni musiikkipiireissä melko yleistä, syystä että uusiin kappaleisiin ei ole vielä ehtinyt kyllästyä. Toisaalta usein kyse on myös markkinoinnista ja siltä tuo Nickon sanailu kieltämättä haiskahtaa.
There was a point to this story, but it has temporarily escaped the chronicler's mind.
- Douglas Adams: So Long, and Thanks for All the Fish
Ihan perusjargonia uutta levyä promotessa, artisti on aivan liian lähellä omaa tuotostaan ollakseen objektiivinen. Ja sitäpaitsi vaikka oikeasti pitäisi levyä huonona, eihän se sitä voi myöntää uuden levyn promokiertueella. Vasta sitten seuraavan levyn ilmestyttyä.
jossain näin Nickon otsikon, että The Book of Souls on 2000-luvun Number of the Beast. Joo, miksei? Molemmat ovat helvetin kovia levyjä, mutta sisältävät pari huonompaa biisiä. Tyhmäähän näitä on muussa mielessä edes verrata 33 vuotta vanhaan levyyn ja bändin silloin n. 25 vuotiaisiin jätkiin.
Mjoo, uutta levyähän pitää aina promotarkoituksissa mehustella, mutta että vielä paras-soundinenkin? Keuliminen: confirmed.
Tuosta vielä koko haastis. Nickon sanomiset eivät kyllä taida ikinä olleet mitenkään erityisen syväluotaavia, perus levyhehkutusta tuokin. Vähän tylsähkö haastis muutenkin, Brucen vastaavat esimerkiksi ovat olleet tämän albumin kohdalla paljon mielenkiintoisempia.
Hmmm.... tää taitaa olla nyt sit mun pualest täss...
QazKFD wrote:Tehkää se työ, minkä ennen tekivät artistit ja siitä niille maksettiin.
Tai artistien palkkaamat henkilöt, kuten [A&R] unelma-ammattini legenda John Kalodner tuo on muuten hyvä, tää ei, tuo sinkuksi, jne
Starstruck wrote:Harris-"eepoksen" haluaisin sijoittaa Virtual XI:lle ja ottaa vaihdossa esim. Futurealin ja The Educated Foolin.
Levyn paskin! Don't Look To The Eyes Of a Stranger taas oli paras jo heti tuoreeltaan, Quake 64:sta (Nintendo 64:lla) pelatessa, mihin Virtualin aina assosioin
Ei ilmeisesti sulle The X Factor putoa?
Don't Look to the Eyes of a Stranger voisi olla ihan siedettävä, jos 1) siinä ei hoettaisi kappaleen nimeä n. 174 kertaa ja 2) se hivenen huvittava humppakomppikohta ei olisi olemassa.
The Books Of Souls... Kyllhän tää ikuiselle fanipojalle uppoaa. Noin 20 kuuntelua nyt takana.
Itse olen mieltynyt noihin nopeampiin biiseihin kuten Death And Glory ja When The River Runs Deep. Vastaavia ei ole kuultu 2000luvulla sitten Montsegurin. Kokonaisuudessa levyn instrumentaaliosiot viehättää ja varsinkin basso-ja kitarasovitukset kitarasoolojen taustalla. Hienoja eeppisiä biisejä ovat If Eternity Should Fall, The Book Of Souls ja Empire Of The Clouds. Näissä on paljon herkkua, tulee mieleen legendaarista settiä kasariltakin. Hieman perinteisesta Maiden-tyylistä poikkeava Tears Of A Clown kuuluu myös minun suosikkibiiseihin.
Olen myös paikoin samaa mieltä kritiikkiä antaneiden kanssa. Koko kitaristipotentiaalia ei ole hyödynnetty (taaskaan) . Maiden 2000-lukua leimaava epäkohta. Jotkut (Harris) sovitukset, introt ja Whoa-huudatukset ovat melkoisen kulunutta kamaa. Muutamat kitarasoolot on kaukana totutusta Maiden-laadusta. Bruce joutuu (tai haluaa) vetää ihan liian kireesti paikoitellen korkeessa rekisterissä, ei kuulosta niissä hyvältä. Onneksi Bruce saa enimmäkseen vetää levyllä hänelle sopivalla äänialueella.
Anyways ilman sen syvempää analyysiä uskallan sanoa, että hyvän ja koukuttavan levyn ovat kuitenkin saaneet aikaan... 2000-luvun lätyistä tuntuu nyt parhaimmalta tämä The Book Of Souls tai ainakin BNW:n ja DOD:n rinnalle menee.
Iron Maiden pärähti Book Of Soulsilla suoraan Brittien albumilistan kärkeen, hieman yli 60000 kappaleen myynnillä. On muuten ihan huikea luku albumille näinä aikoina, kertakaikkiaan. Vertailun vuoksi vaikkapa Usan Billboard-listan kärkeen mennyt Disturbed Immortalized-albumillaan, myynti 93000 kpl. Kyllähän Maiden on brittien lempilapsi, nyt ja aina.
Ketään ei haitanne, että seuraan pitkästä aikaa, miten albumilla menee. Taitaa olla aikoinaan tekemäni listapuu jo arkistoitunut kauan sitten.
Mutta joo, Book Of Soulsia on kuunneltu. Paljon. Edelleen innostaa. Sen enempiä analysoimatta hemmetin kova levy, pituudestaan huolimatta jotenkin helppoa kuunneltavaa.
Sen verran biisiosastolla on tapahtunut, että oikeastaan kaikkien muiden osakkeet ovat nousussa ja homma maistuu, paitsi, The Red And The Black. Tämä jöötti on tehokuuntelussa paljastunut liian ideaköyhäksi ja hutaisten tehdyksi kestoonsa nähden. Sen sijaan Empire Of The Cloudsin tarina on alkanut viehättää niin paljon, että kokonaisuus kantaa nyt ihan alusta loppuun saakka. The Great Unknown on iskostunut selkärankaan myös koko ajan paremmin, ekan säkeistön laulumelodian koukku on yksi albumin kohokohdista. Jos vain se lopun haahuilu olisi laitettu kuriin, olisi kyseessä oikein hyvä kappale.
Tällä hetkellä tärisevät parhaiten:
1. If Eternity Should Fail
-Kertakaikkisen hävytön korvakarkki, kyllä koukuttaa
2- Shadows Of The Valley
- Jos tämä olisi juoksukilpailu, olisi kyseessä ultramaratoni, kaikki vaan, toimii, matkasta viis
3. Tears Of A Clown
- Brucen nykyäänenkäytöllinen kruununjalokivi, noissa puitteissa pysyessään hienon hienoa työtä, kitaristeille propsit ja yleistunnelma on koskettava
4. The Man Of Sorrows
- Tästä tulee niin vahvat Accident Of Birth ja X-Factor-vibat, että maistuu joka kuulemalta paremmalta, kohta jo liian hyvältä
5. Empire Of The Clouds
- Kuten todettua, tarinankerronta ja draaman kaari on niin vahva, että kantaa koko kestonsa, vaikka lopussa olisi voinut inan tiivistää
6. The Book Of Souls
- Paljastunut pesunkestäväksi Maiden-jöötiksi, tarpeeksi tavaraa ja nyansseja, että jaksaa kiinnostaa kerta toisensa jälkeen
The Red And The Black putoilee kuin kivi kohti Speed Of Lightia, joka kurkottelee syövereistä ylöspäin ja ärsyttää tällä hetkellä paljon vähemmän, kuin moni muu Maidenin "rokkeri". Vaikuttaa biisiltä, josta oppii (varauksin) pitämään, kunhan vaan spinnailee lisää. Eipä sillä, ei tuota PunaMustaa tarvitse sitäkään skippailla, antaa ukkojen tiluttaa.
The Book Of Souls on Maidenin kuuntelijaystävällisen levy sitten Seventh Sonin. Kaikilla sen jälkeisillä levyillä on ollut tasaisesti tuskastuttavia hetkiä, tällä ne ovat loppujen lopuksi hyvin vähissä. AMOLAD on hyvä esimerkki, hieno levy, mutta äärimmäisen raskas kuunneltava kokonaisuutena, jopa mahdoton. Book Of Soulsin pystyy pyöräyttämään perä perää ja kolme tuntia menee kepoisasti. Tiedä sitten mitä tämä kaikki kertoo minusta. Ehkä haluan vaihteeksi, vielä kerran, olla vaan Maiden fanipoju (setä) ja nauttia, kun siltä kerran tuntuu.
Onneksi en osaa soittaa, en tunne musiikin teoriaa enkä muitakaan hienoja ilmaisuja, terssit ja lerssit sekoittuu sujuvasti vailla päätä ja häntää, korva kuuntelee ja sydän kertoo, siinä se. Nyt sedän korvat nauttii ja sydän tykkää. Tässä onkin liki vuosikymmen menty puolivaloilla, mukava taas innostua välillä
tuo on muuten hyvä, tää ei, tuo sinkuksi, jne
Keuliminen: confirmed.
