Lojaalius/uskollisuus

[Dino]

Tästä aiheesta saattaa olla ketjukin, mutta en löytänyt. Myöskin siitä voisi keskustella yleisesti, mutta laitetaan nyt Maiden-osioon.

Alustukseksi omaa IM-diggailuhistoriaani: Joskus syystalvella -82 ostatin vanhemmillani Number of the Beast -kasetin, jota naapurin hunsvotti oli kehunut. Hyvähän se oli, ja kului mankassa taajaan. Piece of Mindin ostin niin tuoreeltaan, kuin se pohjoiskarjalaisessa pikkukunnassa oli mahdollista siihen aikaan. Se onkin mielestäni edelleen Maidenin ylittämätön magnum opus, täydellinen albumi lajissaan. Sen jälkeen taisin vasta hommata völjyyn kaksi ekaa, jotka kuulostivat aluksi aika omituisilta, kunnes tajusin että laulaja on eri. Pidin niistä yhtä kaikki. Powerslaveen petyin, mutta hankin sen kuitenkin, ja ajan oloon se on osoittautunut alkujärkytystä paremmaksi levyksi. LAD oli loistava, samoin SIT ja SSOASS, kaikki hankin ensi tilassa niiden ilmestyttyä ja diggailin kybällä. Maiden oli yksi kovimmista.

Sitten tuli 90-luku. No Prayer ilmestyi ja oli ihan paska. En tykännyt, enkä seuraavastakaan. Kaiken huippu oli Brucen lähtö. Silmissäni koko 90-luku oli Maidenilta yhtä suurta notkahdusta, virheitä ja alennustilaa. Huonoa musiikkia. Sen ajan albumeita olen kuunnellut keskimäärin sen 2-3 kertaa läpi, ja on riittänyt. Omaksi ei ole ollut tarvetta lunastaa. Otin käytännössä Maidenista eron, vaikka vanhoja levyjä silti jaksoin aika ajoin kuunnella.

Uuden vuosituhannen koittaessa, Brucen ja Adrianin palattua ja BNW:n osoittauduttua kelpo albumiksi suhtautumiseni muuttui. Bändi lunasti suosioni takaisin tekemällä hienoa musiikkia. Oli kuin koko aikaisempi vuosikymmen olisi pyyhitty pois. Samanlaisia harhalaakeja ei ole nyt tullutkaan, vaikkakin BNW:n lisäksi ainoastaan AMOLAD on kulunut stereoissani vanhojen klassikoiden tahtiin. Silti Maiden elää nyt toista kulta-aikaansa, vaikkakaan se ei ole samanlainen kuin ensimmäinen huippukausi.

Tästä päästään ketjun aiheeseen. Mitäpä tuumitte, ihmiset, onko minulla edes oikeutta kutsua itseäni Iron Maiden -faniksi, kun noin julmasti yhtyeen hylkäsin sen eläessä huonoja aikojaan? Olisiko minun vaan hammasta purren pitänyt ostaa hyllyyn pölyttymään levyjä joista en pitänyt, hankkiutua keikoille "diggaamaan" kehnoja uusia biisejä? Odotella vaan, että uusi kukoistus (josta tuolloin ei ollut pienimpiäkään viitteitä) joskus saapuu? Olinko epälojaali? Oliko minulla oikeus äänestää muutenkin laihalla lompsallani, ja ostaa huonon Maiden-albumin sijasta joku hyvä, toistuvaan kuunteluun päätynyt toisen artistin levy?

Hyvin harva bändi tai artisti tekee uransa aikana ainoastaan erinomaista matskua, pelkkiä hyviä levyjä. Esimerkkinä tulee mieleen Led Zeppelin, jonka tuotanto on timanttia alusta loppuun. Zeppelinin levyt mulla on kaikki, mutta en ole ostanut niitä mistään lojaalisuudesta, enkä ole tuntenut olevani Pagelle ja kumppaneille mitään velkaa. Kuuntelen Zeppeliniä viikottain, levyt ovat käyttöä varten. (Niin toki kuuntelen Maideniakin - 80- ja 2000-lukujen levyjä!)

Pitääkö diggarin olla "syteen tai saveen" mukana, hyvät ja huonot ajat, vai saako poimia kirsikat kakusta?

Olenko tehnyt Harrisia ja kumppaneita kohtaan vääryyttä? Rikoinko jonkun moraalisen koodin? Olenko petturi, takinkääntäjä, paaria?

[trooper]

^Loistava signature!

Hienoa pohdintaa. Itse en nyt mikään ole oikeastaan sen kummempia skriivailemaan koska "fanitusaste" ei oikeastaan ole notkahtanut mitenkään dramaattisesti. Syy tietysti suittaa olla se että vasta -99 kuulin ensimmäistä kertaa juurikin comebackin aikoihin jolloin ei tosin ollut niin minkäänlaista tietoa bändin nykytilasta. Aika kului ostellessa levyjä ja astuessa ikään kuin valmiiseen pöytään. Pirusti materiaalia sulateltavana ja ensimmäinen levy joka ilmestyi, siinä vaiheessa kun viimeinen hurahdus oli tapahtunut, oli Dance of Death. Brave New Worldinkin ostin tietämättä että se oli juuri ilmestynyt ja bookletia selatessani huomasin että kas pirua olivat eilen Ruisrockissa keikalla!

Teinivuodet sitä pahinta aikaa oli. Tilaa ei ollut millekään muulle yhtyeelle ja aika kului kuluttaessa koko tuotantoa edes takas, alusta loppuun yhä uudelleen ja uudelleen. Joskus 15-16 vuotiaana alkoi aukkojen täyttäminen muilla bändeillä ja pirulauta kun Rush tuli kuvioihin niin Maiden jäi sivuun. Näitä vaiheita ei tosin hyvin kauan ollut.

Nykyään tilanne on rauhoittunut jopa niin että pystyy olemaan pitkiäkin aikoja bändistä välittämättä. Keikat ja keikoilla käyminen on yleensä se mikä sytyttää kipinän uudelleen ja alkaa fiilistely. Yleensä teeman mukaan tietysti! 45 keikkaa takana joista suurin osa 2010 - 2013 joten ei siinä huilitaukoa ole kerennyt tulla vuotta enempää kiertueiden välissä. Oli niin tai näin, vaikka kuuntelu/seuraaminen jäisi itsellä kokonaan pois ja tulisi paljon uutta ja kovaa (mikä ei ole nykyään edes mahdollista) niin jossain tuolla takaraivossa jyskyttää koko ajan tieto siitä maailman parhaimmasta ja ylivoimaisimmasta yhtyeestä jolta on saanut kaikkein eniten kaikista kovimmat kiksit!

Ei se ole suoritus vaan asenne!

[rocker]

Itellä suurin fanitus alkoi POM:in myötä huipentuen SIT:en. 7th Son meni aikoinaan ohi, ei vaan pudonnut kun oli vaan autot ja p...u mielessä

Kun NPFTD ilmestyi, oli aika ristiriitaiset fiilikset. Holy Smoke ja BYDTTS kyllä toimivat, mutta ei se oikein lähtenyt. FOTD taas upposi oikein hyvin ja levyä tuli luukutettua urakalla. Sitten lähti Bruce ja uteliaana odottelin tulevaa X-Factoria. Fiilikset olivat, vittu mitä paskaa alusta loppuun. Maiden jäi unholaan pariksi vuodeksi ja enemmän kiinnosti Brucen AOB. Virtual XI kuulosti hyvältä ilmestyessään. BNW ei kokonaisuudessaan aluksi toiminut (Wicker Man kyllä kolisi heti), ajan kanssa kyllä.

DoD ja AMOLAD- aikakausi nosti taas Maidenin omalla kohdalla omaan luokkaansa. TFF taas latisti menoa aika paljon, mutta toivottavasti tuleva ja todnäk.viimeinen levy on sellainen teos, joka iskee luun kurkkuun.

[Karpaasi]

Minun mielestäni ajatus siitä, että "tosifani" on sellainen joka fanittaa bändiä tai ketä tahansa henkilöä, vaikka nämä tuottaisivat minkälaista paskaa ja koheltaisivat mitä vain, on täysin absurdi. Maidenia en ole varsinaisesti ikinä dumpannut. The Final Frontier oli tasoltaan hieman tylsähkö, mutta ei mitään kaameaa ripulipaskaa. Kyllä minä tulevat levyt tsekkaan ehdottomasti, mutta keikoille menemiseen vaikuttaa se settilista ihan hemmetisti, koska Maiden on nähty sen verran monesti, että monesti tulee lähinnä sanottua että "Maiden on vähän nähty jo", kun tiedustellaan siitä, lähdenkö keikalle. Antaisivat jotain ennen näkemätöntä, enemmänkin kuin pari biisiä.

Muutamia muita bändejä olen sen sijaan hylännyt. Edguy alkoi julkaista paskaa vuodesta 2008 eteenpäin, joten eipä järin kiinnosta lähteä mahdollisuudenkaan tullen katsomaan bändiä, joka on aika perkeleen kaukana huippuvuosistaan. Gamma Ray torppasi itsensä pois pelistä sysipaskalla Land of the Free pt. 2 -albumilla. Megadeth on julkaissut parin paskahkon albumin putken, ja Mustainen välit yläkertaan on sen verran tiiviit, että ei oikein napostele. Molemmat Queensrÿchet saavat haistaa puolestani paskan: toinen Taten vuoksi, toinen vammaisen keikkojen perumispolitiikkansa vuoksi (eikä se uusin levy niin kummoinen ollut). Kaikki nämä ovat kuitenkin sellaisia bändejä, joita olen diggaillut teininä niin perkeleesti ja lähtenyt helvetin pitkällekin katsomaan niitä pahimmassa tapauksessa, bändeihin liittyviä tatuointeja harkinnut jne.

Tästä voi olla moni eri mieltä, mutta minulla on ainakin tullut niin helvetin paljon muuta elämään, että lukioaikainen musiikki über alles mentaliteetti on tipahtanut jo pois: keikat tai levyt harvemmin iskevät satalasissa, bändien keulamiehistä on tullut jumalattomien sankarien sijasta ihan tavallisia jamppoja, joidenka lavaspiikit ovat aika nolojakin. Tietysti sinänsä kaipaan niitä aikoja, kun Helloweenin keikkaakin jännättiin koko edeltävä viikko settilistoja vilkuilematta, mutta ei noihin fiiliksiin vaan enää pysty palata. Kun tämä mentaliteetti on jotakuinkin tyysti dropannut, en näe siinä mitään pahaa, että hylkään bändin, joka on onnistunut tuottamaan paskapökälelevyjä tai muuten vain vamuillut. Niiden bändien levyt ovat vain rahan ja ajan hukkaa. Queensrÿche on tästä hyvä esimerkki: harvinaisen pitkään fanitin bändiä, joka oli tuottanut sellaisiakin klassikoita kuin Q2K, Tribe ja American Soldier. Nykyisellään bändi on niin hajallaan, etten voi sanoa olevani fani, mutta kyseisen bändin klassikkolevyjen fani sen sijaan olen.

Ai niin, Bruce Dickinson on mitä todennäköisimmin nykyään ainoa idolini. Aina miestä kuullessa tulee sellainen olo että ei vittu mikä mies.

[Jeeves]

Totta kai "tosifanillakin" on oikeus ilmaista mielipiteensä ja äänestää jaloillaan/lompakollaan, jos bändin touhu ei miellytä. Mikään ei ole typerämpää kuin sokea fanitus ilman minkäänlaista kritiikkiä tai objektiivisuutta. Ei bändi tule ainakaan skarppaamaan tekemisiään notkahduksien jälkeen, jos fanit eivät tee muuta kuin kehuvat.

Tietysti mulle Maiden on "vain" yksi hyvä bändi muiden joukossa, niin en ehkä ole jäävi sanomaan. Toisaalta ei mikään bändi ole noussut sellaiseen asemaan, ettenkö keksisi paljonkin negatiivista sanottavaa tuotannosta jne, vaikka itseäni monen yhtyeen fanina pidänkin.

[Dino]

^Loistava signature!

Kiitos, viimein joku huomasi.

Minun mielestäni ajatus siitä, että "tosifani" on sellainen joka fanittaa bändiä tai ketä tahansa henkilöä, vaikka nämä tuottaisivat minkälaista paskaa ja koheltaisivat mitä vain, on täysin absurdi.

Näillä linjoilla minäkin olen. Toisinhan on esimerkiksi urheiluseurojen kannattamisen suhteen. Kun on se oma futis- tai lätkäporukka, niin siitä ei luovuta vaikka miten kyntäisivät alasarjan pohjamutia. Sitä oikeastaan ketjunavauksella hain, että onko täällä ihmisiä jotka kannattavat (esimerkiksi) Maidenia yhtä sokean uskollisesti kuin Harris West Hamia. Että vaikka välillä tiputaan divariin, niin se on silti se paras ja ainoa.

Totta kai "tosifanillakin" on oikeus ilmaista mielipiteensä ja äänestää jaloillaan/lompakollaan, jos bändin touhu ei miellytä. Mikään ei ole typerämpää kuin sokea fanitus ilman minkäänlaista kritiikkiä tai objektiivisuutta. Ei bändi tule ainakaan skarppaamaan tekemisiään notkahduksien jälkeen, jos fanit eivät tee muuta kuin kehuvat.

Tietysti mulle Maiden on "vain" yksi hyvä bändi muiden joukossa, niin en ehkä ole jäävi sanomaan. Toisaalta ei mikään bändi ole noussut sellaiseen asemaan, ettenkö keksisi paljonkin negatiivista sanottavaa tuotannosta jne, vaikka itseäni monen yhtyeen fanina pidänkin.

Niinpä se on mullekin vain yksi, ja suurista suosikeistani esim. jo mainittu Zeppelin, AC/DC ja vaikkapa Lynyrd Skynyrd ovat aina selvinneet paljon kuivemmin jaloin heikommistakin kausista kuin IM, joka luvalla sanoen kynti todella syvällä 90-luvulla - etenkin sen jälkipuoliskolla.

Ylempänä mainitut keikat toimivat monille innon ylläpitäjänä silloinkin kun levytuotanto notkahtaa, mutta mulla ei sekään oikein 90-luvulla toiminut. Ei nimittäin ollut oikein rahaa eikä muutenkaan mahdollisuutta käydä katsomassa oikeastaan mitään isompia nimiä.

[asa]

Kyllähän tosifani kannattaa bändiä, vaikka meneillään olisikin heikompi kausi. Toki paskojen levyjen julkaisemisessa on hölmöilyssä on joku raja, ei tosifanikaan mitä tahansa siedä. Muutama huonompi levy menee, mutta jos suunta on vuosien ajan laskeva, niin kyllä sitä mielenkiinnon kohdetta voi siirtää muualle, kunnes lempibändi palaa (toivottavasti) takaisin raiteilleen.
Itse aloitin Maiden diggailun Fear of The Darkista, ja lyhyessä ajassa olin kerännyt siihenmennessä julkaistut levyt, kun Dickinson sitten ilmoittikin eroavansa bändistä. X Factorin julkaisupäivänä lintsasin koulusta ja menin heti aamulla ostamaan levyn. Olihan se pettymys, ja on sitä jossain määrin vieläkin. Myös kaikki muut julkaisut (Best of the Beast & Virtual XI) ostettiin kun ilmestyivät, sekä 1998 menin ensimmäiselle Maiden keikalleni. En hylännyt bändiä, vaikka oli selvää että Blazen aikaisilla levyillä taso oli laskenut totutusta Maiden tasosta. Blaze era kesti kuitenkin verrattaen vähän aikaa (1995-1998), joten ehkä kamelin selkä olisi katkennut kolmannen normaalitasoa huonomman levyn jälkeen, kuka tietää? Tai sitten ei.

Näin retroperspektiivistä katsottuna ei BNW kovin kummoinen ole sekään, toki parempi kuin Blaze ajan levyt. Vasta AMOLAD palautti Maiden kunnolla kultakantaan, ja se on vieläkin yksi suosikkilevyjäni. Ja Final Frontier on loppupeleissä aika keskinkertainen levy, joten toivottavasti seuraava levy olisi taas parempi. Selvää on että tuskin Maidenilta enää paljoa 1-2 studiolevyä enempää tulee, joten loppupeleissä aivan sama mitä sieltä tulee, loppuun asti fanitetaan pää ja nyrkit pystyssä. Toki olisi suotavaa että edes se viimeinen levy olisi sitten päräyttävä loppu ja legendan arvoinen lopetus uralle.

[Jussi K]

^Loistava signature!

Kiitos, viimein joku huomasi.

Miekin olen kyllä hokannut, en vain huomauttanut. Kuitenkin 'sen Mustanaamion luojan' (Lee Falk) alkuperäinen ja parempi sarjakuva, tuo Mandrake The Magician. Pikkulapsena teki ison vaikutuksen sellainen Taika-Jimin albumi, jossa olivat Lotharin (ei kotimainen poke"stara" ) + kai jonkun misukankin kanssa jättipuiden latvoissa asuvan kansan parissa. Ostaisin jos tulisi vastaan.

Ihan tuohon aiheen viereen olin tarttumassa, ei oikeastaan ole kauheasti sanottavaa siihen jostain syystä, muttaettä eikö Zeppelinillä ole sitten mielestäsi oikeasti mitään heikkoa? Kyllä itse ihan kylmänä best of -kuuntelijana (aluksi Remasters 2CD & nyttemmin Mothership soivat useinkin) huomaan helposti sen ideoiden ja tason laskun, minkä ihan jokainen bändi käy jossain vaiheessa läpi tuollaisessa pikkaisen alle kymmenessä vuodessa. Loppuaan kohden, tietysti, tässä LedZepin tapauksessa. Mutta hei: ehkä sie olet niiden tosifani sitten? Minusta tuollainen lausunto ('timangista') menee vastaavaan piikkiin, joka ei "voi" olla totta edes 1 levyn ns. uran tehneen artistin kohdalla, vaan menee Hammer-hehkutuksen (kts. KD-ketju, tarjoan oluen jos löydät edes yhden biisin dissauksen nimimerkiltä ) puolelle. Joka meinaa minun kirjoissani juurikin tuota Tosifania. Kas, olihan mulla sittenkin jotain aiheeseen!

Hyvin harva bändi tai artisti tekee uransa aikana ainoastaan erinomaista matskua, pelkkiä hyviä levyjä. Esimerkkinä tulee mieleen Led Zeppelin, jonka tuotanto on timanttia alusta loppuun. Zeppelinin levyt mulla on kaikki, mutta en ole ostanut niitä mistään lojaalisuudesta, enkä ole tuntenut olevani Pagelle ja kumppaneille mitään velkaa. Kuuntelen Zeppeliniä viikottain, levyt ovat käyttöä varten. (Niin toki kuuntelen Maideniakin - 80- ja 2000-lukujen levyjä!)

[Dino]

Ihan tuohon aiheen viereen olin tarttumassa, ei oikeastaan ole kauheasti sanottavaa siihen jostain syystä, muttaettä eikö Zeppelinillä ole sitten mielestäsi oikeasti mitään heikkoa?

Tottahan sieltä erottuu paremmat ja huonommat levyt, ja paremmat ja huonommat biisit. Minun korvissani tuotanto on kuitenkin hämmästyttävän tasalaatuinen, jos nyt vertaa vaikka aikalaisiin (Purple, Sabbath) jotka ovat julkaisseet täysin kuuntelukelvotonta kuonaakin. Zeppelin tosin välttyi tason jyrkältä laskulta osin Bonhamin varhaisen kuoleman ja siitä seuranneen pillien pussittamisen vuoksi. Ehkä sieltäkin olisi 80- ja 90- luvuilla tullut jotain Born Againin, Forbiddenin, House of Blue Lightin tai Slaves and Mastersin kaltaista jätettä.


Edit. Zeppelin kyllä toisaalta on hieman epäreilu vertailukohta, kestihän bändin ura levyttävänä artistina vain noin 12 vuotta. Maiden, samoin kuin Sabbath ja Purple, ovat olleet enemmän tai vähemmän jatkuvassa toiminnassa jo useita vuosikymmeniä. Tokihan siihen todennäköisemmin sattuu myös niitä huteja.

Sitten on AC/DC, joka on jynkyttänyt vakaasti valitsemallaan tiellä ilman suurempia karikkoja, mutta se bändi taas ei ole todellakaan kokeillut. Ehkä sitäkään ei voi verrata Maideniin, joka on kuitenkin valitsemansa tyylilajin puitteissa tehnyt hyvinkin paljon toisistaan poikkeavia levyjä.

[IndianaJones]

Hyviä ja rationaalisia juttuja on kirjoiteltu, mutta kolikolla on kyllä se kääntöpuolikin. Itse esimerkiksi voin sanoa rehellisesti diggaavani jossain määrin kaikesta Maidenin tekemästä musiikista, vaikka ne kehnoimmat levytykset soivat aika harvakseltaan. Tällaisen mieltymyksen monet tuomitsevat sokeaksi fanittamiseksi ja sitten dissataan kun ihan oikeasti tohkeissaan kuuntelee Dance of Deatheja ja Brave New Worldeja (mulle ovat molemmat aika kovia, jopa rakkaita levyjä). AMOLADin aikaan oli jo pieni pelko että näinköhän enää saavat kovaa levyä ulos, joten lopputulosta kuunnellessa oli hymy herkässä. Kavereiden kanssa otettiin mankka ja lähdettiin illalla ulos hengaamaan ja levyä kuuntelemaan. Varmaan viitisen kertaa tuli koko levy pyöräytettyä läpi ja kyllä silloin tuli väistämättä sellainen fiilis että kyllä nämä meikän idolit vaan vielä osaa.

Uusin levy oli niin laiska ja ylipitkä että se ei oikein lähtenyt, vaikka löydän sieltäkin oikeasti hyviä hetkiä. Stadikan Final Frontier keikka oli myös pelottavat laiska, joten sen aikaan olin jo hieman luovuttamassa, mutta kyllä tämä tämän kesän keikka kaikessa komeudessaan palautti hymyn huulille.

Helloween on sitten hyvä vertailukohta, kaikki paitsi uusin levy löytyvät hyllystä. Straight out of Hell vaan kuulosti niin pirun tylsältä, eikä ole inspiroinut lisäkuunteluihin saatika sitten ostoksille. Kovasti diggasin uudemmistakin levyistä aina Gambling With the Deviliin asti, mutta 7 Sinners ja tylsähköt keikat/huonot ja tylsät settilistat kyllä vetivät kiinnostuksen nolliin. Vähän samaa hiipumista oli havaittavissa Priestin kanssa, kun menivät sen Nostradamuksen julkaisemaan.

Eli yhteenvetona: ehkä niille vanhoille suosikeille antaa enemmän anteeksi ja pyrkii enemmän antamaan mahdollisuuksia levyille, mutta jos sieltä tulee tuhtia jöötiä, niin ei siinä auta pakkodiggaileminenkaan loppuviimein.

[Dino]

Vai olisiko niin, että parhailta pitää myös vaatia eniten? Kyllähän joku Fear of the Dark olisi helvetin hyvä levy, jos sen olisi tehnyt joku kakkosdivisioonan bändi. Maiden kuitenkin nosti riman 80-luvulla niin ylös, että tuollaista albumia ei vaan yksinkertaisesti voi hyväksyä.

[Summerganon]

Vai olisiko niin, että parhailta pitää myös vaatia eniten? Kyllähän joku Fear of the Dark olisi helvetin hyvä levy, jos sen olisi tehnyt joku kakkosdivisioonan bändi. Maiden kuitenkin nosti riman 80-luvulla niin ylös, että tuollaista albumia ei vaan yksinkertaisesti voi hyväksyä.

Onhan se niinkin. Maiden asetti TFF:llekin riman tosi ylös AMOLADin myötä ja parhaimmillaan, onneksi tosi usein, aivan äärimmäisen huikea keikkakunto varmistaa, että mitkään kesän 2011 Stadikan keikan tapaiset räpellykset eivät täysin tyydytä. Toki siitä osaa silti nauttia, kun kyseessä on itselle niin rakas asia. Esimerkiksi The Final Frontieriin, joka ei ole läpeensä paska, mutta potentiaaliin nähden tosi laiska ja löysä albumi, en ole missään nimessä täysin tyytyväinen, mutta niistä hyvistä hetkistä osaa nauttia ihan eri tavalla, kuin jonkun itselle vähemän jumalaisessa asemassa olevan bändin vastaavan tasoisesta tuotoksesta.

Jos tykkää tekijästä ja siitä jutusta, joka taustalla on, ihan julmetun paljon, niin totta kai sitä hyvää ja nautittavaa löytää helpommin keskinkertaisuudestakin. Esimerkiksi sarjakuva tai tv-sarja ei aina säilytä tasoaan loppuun asti, mutta koska kaikki on osa yhtä juttua ja tarinaa, niin sitä jotain saa sitten irti myös heikommasta materiaalista. Kaikki eivät tätä toki samalla lailla koe, mutta itse tykkään ajatella näin. Ehkä parempi vertaus oli ainakin itse Rautakanslerin jossain haastattelussa heittämä urheiluseuravertaus, jossa porukan tukena ollaan... no, latteutta käyttäen "myötä- ja vastamäessä". Jokainen toki vetäköön itse rajan sille oman "fanituksensa" luonteelle, kukin tyylillään. Makuasioista ja tunnepuolen asioistahan näissä jutuissa on usein kyse, ja ehkä hyvä niin. Olis (mielestäni ainakin) aika perseestä vaihtaa suosikkijoukkuettaankin jatkuvasti kuin paitaa sen mukaan, mikä nyt sattuu milläkin viikolla, kuukautena tai kautena pelaamaan vaikkapa parasta kiekkoa tai tekee eniten yv-maaleja.

Saatoin hiihdellä nyt vähän väärille laduille tai muuten vain horista jotain mystistä. Mut hei, UP THE IRONS ja silleen.

[Dino]

Esimerkiksi The Final Frontieriin, joka ei ole läpeensä paska, mutta potentiaaliin nähden tosi laiska ja löysä albumi, en ole missään nimessä täysin tyytyväinen, mutta niistä hyvistä hetkistä osaa nauttia ihan eri tavalla, kuin jonkun itselle vähemän jumalaisessa asemassa olevan bändin vastaavan tasoisesta tuotoksesta.

Jos tykkää tekijästä ja siitä jutusta, joka taustalla on, ihan julmetun paljon, niin totta kai sitä hyvää ja nautittavaa löytää helpommin keskinkertaisuudestakin.

Tätäkin ajattelin. Ja kun nyt on kyse rockmusiikista, niin ennemmin antaa anteeksi 55-vuotiaiden ukkojen huonommatkin levyt (The Final Frontier) kuin 35-vuotiaiden jätkien tahallista hyppyä hevimaailman huipulta (7th Son) keskinkertaiseen ja välinpitämättömästi soitettuun paskaan (No Prayer...)

[asa]

Tätäkin ajattelin. Ja kun nyt on kyse rockmusiikista, niin ennemmin antaa anteeksi 55-vuotiaiden ukkojen huonommatkin levyt (The Final Frontier) kuin 35-vuotiaiden jätkien tahallista hyppyä hevimaailman huipulta (7th Son) keskinkertaiseen ja välinpitämättömästi soitettuun paskaan (No Prayer...)

Kyllä mä toisaalta symppaan Maidenin jätkiä. Mihin muuhunkaan suuntaan he olisivat voineet mennä, kun SSOASS oli niin mahtipontinen ja eeppinen teemalevy? Eivät varmastikaan halunneet tehdä SSOASS part II, eikä tuosta jylhemmäksi ja paremmaksi voi enää vetää menemättä täysin juusto-osastolle. Pakko oli ottaa takapakkia. Kyllähän No prayer on ihan hyvä levy, tiukasti soitettu (toisin kuin Final Frontier) ja kokonaisuutena parempi kuin esim FOTD, vaikka FOTD:lla on enemmän niitä hittibiisejä.

[Euronymous]

Mulla ei oo lojaalius Maidenia kohtaan juurikaan hiipunut siitä kun aloin kuunnella bändiä vuonna 2006. Onhan se tietenkin lyhyt aika verrattuna moniin tälläkin laudalla olevia, jotka ovat kokeneet nämä ylä-ja alamäet. Minullakin 80-luvun Maiden on sitä parhautta. Piece of Mind, Somewhere in Time ja Sevent Son on sitä maailman parasta musiikkia. Ainoat omana faniaikanani ilmestyneet levyt ovat A Matter of Life and Death ja The Final Frontier, joista näistä AMOLAD on todella kova levy ja TFF on minusta aika laiska esitys, samoin kiertueen monet keikat. Tässä vaiheessa fanius oli ensimmäistä kertaa vaakalaudalla, mutta tämän kesän keikka palautti viimeisetkin haahuilevat ajatukset bändiä vastaan. En minä tästä bändistä pääse varmasti ikinä eroon.

T. West Ham-Kuulapsi

[makkeus97]

^ miksi pitäisikään päästä eroon?

[Starstruck]

Aloitin kuuntelun 5-6-vuotiaana (vuosi 1985) debyytin parissa. Kolahti todella kovaa - pelottavaa ja silti tarttuvaa. Kannella oli suuri osuus mieltymykseen mitä todennäköisimmin. Eka oma levy oli Somewhere in Time, jonka sain jouluna '86. Kansia tutkiessa levy yhtäkkiä pyörähtää lautasella usein pari-kolme kertaa päivässä. Tässä vaiheessa Iron Maiden oli lopullisesti ajanut Dingon ja Yön ohi suosikkibändikseni. Ja sitä se on edelleen, vaikka totuuden nimissä kuuntelen yhtyettä TODELLA vähän. Kaikesta huolimatta, harva bändi tekee lavalle noustessaan 34-vuotiaasta miehestä yhtä tehokkaasti innokkaan pikkupojan kuin Iron Maiden. Eturivin tuntumaan on päästävä ja plektroista sekä hikinauhoista taistellaan hampaat irvessä yli puolta nuorempien kavereiden kanssa. Kuinka ylpeänä esittelinkään Gersin plektraa vaimolle kotona. Gersin, jonka lavaolemus vielä muutama vuosi sitten sai lähinnä minut voimaan pahoin...

No Prayer for the Dying oli ensimmäinen albumi, joka sai minut katsomaan yhtyettä tavallisina jamppoina, jotka ovat kykeneväisiä virheisiin. Ei niin, ettenkö olisi pitänyt levystä, mutta onhan se nyt aika ohkainen, etenkin kehityskaari huomioon ottaen. Koko ajan mahtipontisemmaksi muovautunut yhtye vetäytyy yhtäkkiä basistin latoon äänittämään tukun neliminuuttisia köpöisin soundein. Levyn kansikin oli jotenkin masentava.

Vaikka Fear of the Dark jatkoi samoilla linjoilla, säilytti Maiden pintansa maailman kovimpana juttuna. Oikeastaan vain FotD:n ja The X Factorin välinen tauko muutti tilannetta tilapäisesti. Yhtye vain katosi kuvioista, vaikka silloin tällöin niitä klassikkoja kuuntelinkin. Todellinen fanius palasi vasta siinä vaiheessa, kun ensi kerran näin bändin lavalla - Nummirockissa 1996.

Virtual XI:n ensimmäinen single olikin sitten se ainoa todellinen musta hetki. Tämän kuuleminen aiheutti sen, että ensimmäistä (ja viimeistä) kertaa en ollut vuoden 1990 jälkeen ilmestymispäivänä levykaupan oven takana. Itse asiassa en ostanut levyä ennen kuin monta vuotta myöhemmin. Kaverin luona toki sen kuuntelin, mutta se sai riittää. Oli yksinkertaisesti niin surkea. Eikä tuo mielipide pahemmin ole muuttunut sittemminkään. Futureal, Lightning Strikes Twice sekä The Educated Fool (ainoa todellinen helmi) edustavat edes hyvää keskitasoa - loput toinen toistaan surkeampia ralleja.

Masentavasta uutuudesta huolimatta koin edelleen olevani "tosifani", mitä se ikinä sitten tarkoittaakaan. En ostanut uutta levyä, mikä sotii tuota termiä vastaan. Mutta heikosta levystä huolimatta Maiden säilytti (ja on säilyttänyt vastedeskin) asemansa omana suurimpana suosikkinani.

Mitä enemmän ikää on kertynyt, sitä kriittisemmäksi olen tullut Harrisin ja kumppanien tekemisien suhteen. Minusta yksikään bändi ei ole tehnyt pelkästään täydellisiä levyjä. Bändissä saattaa olla joku visionääri, jonka mieleen kaikki tekeleet ovat. Mutta en usko kahden henkilön näkemysten osuvan niin hyvin yksiin, että myös tämän (jo itsessään harvinaislaatuinen) yksilön lisäksi joku bändikaveri - saatikka fani - vilpittömästi pitää yhtyeen koko tuotannosta. Se, joka toista väittää, puhuu paskaa, eikä ole lojaali itselleen ja ajatuksilleen. Kritiikitön ihailu on minusta naurettavaa. Muistuttaa lähinnä aivopesua tai natsi-Saksan joukkohurmosta. Tosifanius mielestäni tarkoittaa sitä, että hyväksyy ne heikommat hetket osana kokonaisuutta. Turha sitä silti on itseään kiduttaa kuuntelemalla surkeita levyjä tai mennä katsomaan rapakunnossa olevaa yhtyettä. Aivan kuten itsekin olen jatkanut Ässien kannattamista jo 27 vuotta. Välillä ei kiinnosta pätkääkään lähteä hallille, kun peli on yksinkertaisesti täysin päämäärätöntä (kuten tämä kirjoituskin...), mutta silti voin pukea Ässien huivin kaulaani. Vaikka joukkue putoaisi nelosdivariin, olisi se minulle edelleen yhtä tärkeä ja hyviä muistoja ei kukaan voisi viedä.

[Wasted]

Eipä kenelläkään ole velvollisuutta ostaa tai kuunnella mitään, jos ei halua. Aivan turhaa edes pohtia, mikä on fanin määritelmä ja täyttääkö itse sen kriteerit. Ei fanitus tee kenestäkään parempaa tai huonompaa ihmistä. Kuuntelee ja ostaa vain sen mukaan, mikä itselle tuntuu sopivalta.

Itse olen kyllä bändien kuuntelijana erittäin lojaali. Tietyt keskimäärin riittävän laadukkaan tuotannon julkaisseet bändit ansaitsevat mielestäni sen, että uudelle levylle tulee annettua kunnollinen mahdollisuus. Noin 15 bändiä siltä listalta taitaa löytyä. Vanhat lukio-ajan suosikit ovat pysyneet aika hyvin mukana. Queensryche on tähän mennessä ainoa, joka on onnistunut perseilemään itsensä siltä listalta ulos. Myös Manowarin kohtaloa joudun punnitsemaan tarkoin seuraavan levyn kohdalla tai ainakin joutuisin, jos se julkaistaisiin nyt.

[Lappis]

Jostain vuodesta -89/90 on Maiden mukana tullut. Tai minä Maidenin mukana. Välillä hurjastikkin fanittaen(alkuajat)ja sittemmin seesteisemmin diggaillen(nykyajat). No Prayerista se virallisesti lähti ja toisin kuin tuossa ylempänä, mun mielestä No Prayerin kansi on edelleenkin Maidenin top 3-kansia. Musakin toimii erinomaisesti, johtuen varmastikkin siitä, että kyseessä oli ensimmäinen Maiden-levy omalla kohdalla. Nämä Golden Era-levyt tuli hankittua vasta Prayerin jälkeen, joten en ole varttunut tämän kehityskaaren parissa.
Sen enempää en jaksa purkaa jokaista "fanitus"vuotta pieniksi palasiksi, mutta sanottakoot, että aina se Maiden on mukana ollut, tavalla tai toisella. Edelleen keräilen hiljalleen Maiden-sinkkuja ja yleensäkkin julkaisuja, joita en omista. Myöskin muu Maiden-roina kelpaa, jos sen vaan saa himaan esille. Tätä rauhallista keräilyä olen harrastanut alusta alkaen. Tosin Virtual ja Factor-vinyyleistä en edes haaveile, koska en tule ikinä maksamaan 200 euroa pölynkerääjistä. Paitsi jos nasahtaa iso voitto kohdalle tai joku heikkomielinen myy omat kappaleensa parillakybällä...

Lojaalisuus? Mun mielestä äärimmäisen typerää käyttää edes moisia mahtipontisia termejä näinkin mitättömissä yhteyksissä. Ei tässä puhuta muusta kuin musiikista. Mä pyrin olemaan frendeilleni lojaali, en bändeille. Tokihan X Factor oli aikoinaan aloitusbiisiä lukuunottamatta tolkuton pettymys, mutta en mä missään vaiheessa kelannut, että se oli tässä. Kuuntelin muiden bändien tuotoksia ja odottelin Maidenilta seuraavaksi riman nostoa.
Mutta; It's only music, nothing more.

[Pertti Keinonen]

Tämä on pitkästä aikaa mielenkiintoinen aihe meidän foorumilla, joka herättää ajatuksia. Täytyy palata pidempien pohdiskelujen kanssa myöhemmin paremmalla ajalla, mutta oli pakko ottaa tähän lainaus päivän lehdestä, kun puhuvat futisjoukkueen kannattamisesta, mihin mielestäni tämä Maiden fanitus on melko suoraan verrattavissa: "Vähän samanlainen kysymys kuin mitä merkitsee koti, uskonto ja isänmaa. Kannattajuus on samaan joukkoon kuuluva kokonaisvaltainen ja elämäntapaan liittyvä osa identiteetistä." Näin viisaita puhuu Peter Nyman.

[Lappis]

"Vähän samanlainen kysymys kuin mitä merkitsee koti, uskonto ja isänmaa. Kannattajuus on samaan joukkoon kuuluva kokonaisvaltainen ja elämäntapaan liittyvä osa identiteetistä."

Oikein hienosti sanottu. Mutta mitäpä, jos nämä ikuiset kliseet kodista, uskonnosta ja isänmaasta eivät merkitse mitään? Koti on siellä, mihin sen päättää perustaa, uskonto...aivan. Isänmaa myöskin itselleni aikalailla turhanpäiväinen asia. Mä voisin asua ihan yhtä hyvin myös Ruotsissa, Norjassa, Islannissa Etc. Asun Suomessa, olen syntynyt Ruotsissa mutta pitäisin itseäni loppupeleissä aika maattomana.

"Kannattajuus on samaan joukkoon kuuluva kokonaisvaltainen ja elämäntapaan liittyvä osa identiteetistä."
Jos toi on se määre, niin kiellän olevani minkään kannattaja.
Mihinkään joukkoon tai jengiin en kuulu. Diggailen siis itsekseni.

[Dino]

"Vähän samanlainen kysymys kuin mitä merkitsee koti, uskonto ja isänmaa. Kannattajuus on samaan joukkoon kuuluva kokonaisvaltainen ja elämäntapaan liittyvä osa identiteetistä." Näin viisaita puhuu Peter Nyman.

En ole lehteä nähnyt, mutta veikkaan että puhuu Arsenalista.

Oikein hienosti sanottu. Mutta mitäpä, jos nämä ikuiset kliseet kodista, uskonnosta ja isänmaasta eivät merkitse mitään?

Epäilen, että kyse oli vain esimerkistä. Useimmille ainakin joku noista kolmesta on tärkeä, monille ne kaikki. Mutta vaikkei mikään niistä olisi, niin eiköhän jokaisella ole kuitenkin elämässään joitakin pysyviä arvoja, suuntaviittoja joiden mukaan elää.

[Jussi K]

Mutta vaikkei mikään niistä olisi, niin eiköhän jokaisella ole kuitenkin elämässään joitakin pysyviä arvoja, suuntaviittoja joiden mukaan elää.

Jep, esimerkiksi otsikon mukaan mukailtu lojaalisuus ystäviä kohtaan -täällä päin olen ite koettanut pitää arvossa.

[Lappis]

Epäilen, että kyse oli vain esimerkistä. Useimmille ainakin joku noista kolmesta on tärkeä, monille ne kaikki. Mutta vaikkei mikään niistä olisi, niin eiköhän jokaisella ole kuitenkin elämässään joitakin pysyviä arvoja, suuntaviittoja joiden mukaan elää.

Näitä arvoja pitäneekin hivenen miettiä. Kunhan lain puitteissa mennään, huolehtien omista asioistaan ja duuninsa hoitaen, siinä kait ne arvot ja viitat lienee.
Jatkakaa toki muut, ei mulla ole tähän topikkiin mitään annettavaa.

[Iron Constable]

Mulla tulee ens kuussa täyteen 30 vuotta siitä, kun narahdin radiosta kuultuun The Trooper-sinkkuun ihan totaalisesti. Biisi maistuu yhä edelleen. Iron Maiden oli mulle "koti, uskonto ja isänmaa" jotakuinkin aikavälillä 1983-2008. Ne surkeat Blaze Bayley-vuodetkin menivät kivasti, jotenkin olo oli entistä uhmakkaampi, kun bändi kutistui suuruuden ajoistaan. Olen aina saarnannut tietämättömille "nehän on saatananpalvojia"-idiooteille bändin musiikista ja ulkomusiikillisista harrastuksista jne., yrittäen saada kerettiläiset ymmärtämään, että kyse on muusikoista, perheenisistä jne. ja heidän esittämästään hienosta musiikista.

Viime vuosina tilanne on muuttunut, niin pitkään hehkuin Maidenille, että oli jo aikakin antaa tilaa muille yrittäjille, niin uusille kuin uusvanhoillekin. Jotain lienee miehessä muuttunut vuosikymmenien aikana, suurin palo on hiipunut ja suhteessa eletään seesteistä vaihetta, kuin vanha aviopari ikään.

Se fakta, että Maidenin musiikki antaa minulle edelleen paljon, ei ole muuttunut. Nykyään ei vain enää tarvitse heti rynnätä ostamaan kaikkea, mitä bändi julkaisee, ei ole pakko lähteä stadionkeikalle kuin ei stadioneista pidä jne. Kuitenkin, joka kerta, silloin tällöin, säännöllisen epäsäännöllisesti, kun laitan vaikkapa The Number Of The Beast-levyn soimaan, muistan, miksi bändi on merkinnyt ja merkitsee minulle niin paljon, musiikki toimii täydellisesti, edelleen, se on tehty juuri minun makunystyröilleni. Musiikillinen sieluni on tiukassa synkassa Steve Harrisin ja kumppaneiden kanssa. Aina ja iankaikkisesti.

Jotenkin olen vain viime vuosina vetäytynyt syrjään ja katselen isällisen ymmärtäväisesti nuorempien meuhkaamista bändin ympärillä. Been there, done that, time to move on. Lappis vahingossa tuolla ylempänä kiteytti omaakin tilannettani. Ylenmääräinen kouhotus on kadonnut, jäljelle on jäänyt vain musiikki, se, mistä alunperin lähdettiinkin.

Komppaan myös Karpaasia, Bruce Dickinson on minun kirjoissani aina ollut poikkeuksellisen fiksu miehisen sukupuolemme edustaja ja kaiken lisäksi maailman paras tulkitsija ja silloin v. 1983 Piece Of Mindin aikoihin myös maailman paras laulaja. Hiljainen kunnioitus Duracell-pupua kohtaan on vain vahvistunut vuosien varrella miehen ikääntyessä ja viisastuessa.

"Rakkaus musiikkiin ei kuole koskaan, osallistumisen taso vaihtelee", minä, 9.8.2013.