Martin Birchillä taisi olla sen verran munaa, että pystyi pistämään ukkojen (Harriksen?) taiteelliset mielihalut kuriin paljon paremmin kuin seuraajansa. Ilmeisesti herra nautti sen luokan arvostusta vanhana konkarina, että pystyi halutessaan viheltämään pelin poikki kun homma alkoi mennä överiksi, biisien rakenteet ja pituudet pysyivät Birchin aikana aisoissa. Viimeiset 15 vuotta IrMaa ovat vaivanneet liian pitkät biisit, jotka ovat alati pahenevan sanoitusripulin, pakollisten introjen ja väliosien aikaansaannosta. Ja niille, jotka pitävät pitkiä biisejä automaattisesti progena kerrottakoon, että nämä biisit eivät ole progea nähneetkään.
Satellite 15 on aivan turha rumpusoftineen. Intron sisällyttäminen levylle kertoo jonkinasteisesta arvostelukyvyn puutteesta bändin ja loppukädessä tuottajan/levy-yhtiön puolelta. On outoa, ettei introa ja TFF:ää ole edes eroteltu levyllä. Levyn rippaamisen jälkeen pätkin osat omiksi biiseikseen, eipähän tarvitse kuunnella introa enää ainakaan Walkmanista.
Jankkaavista kertosäkeistöistä on tällä kertaa päästy eroon, hyvä niin. Levyn alkupää ja Smithin biisit edustavat ilman muuta levyn parhaimmistoa (poislukien turhaakin turhempi intro, jollei se jo käynyt selväksi), lyhyehköt biisit toimivat paljon paremmin kuin lopun järkäleet. Ja on sekin on todettava, että "lyhyitäkin" biisejä olisi voinut surutta lyhentää, nyt niissäkin on paikoittain aivan turhaa toistoa. Ja kyllä, ne kuulostavat monin paikoin Brucen soolotuotannolta, mikä ei ole lainkaan huono asia. Levyltä ei löydy edes yhtä nopeatempoista neljän minuutin rokkeria, vaan keskitempoista läpsyttelyä sitäkin enemmän. The Alchemist on olevinaan levyn rokkirypistys, mutta ei vakuuta ainakaan minua keskinkertaisuudessaan ja ennalta-arvattavuudessaan. Levyn päättävä Harriksen eepos WTWWB on juuri sitä matskua, jota Steven kynästä pahimmillaan/parhaimmillaan, lienee kuulijan päätettävissä, voidaan odottaa. Sen ahkerasti toistettu melodia muistuttaa edelleen pelottavasti
tätä ruåtsalaisten aikaansaannosta. Klassikko my ass.
Jotain positiivista toki löytyy. Kitaroista löytyy efektejä ja hiukan erilaista saundia kuin mitä on viime levyillä kuultu, oliskohan sieltä Compass Pointin studion nurkista löytynyt myös ne vanhat Gallien Krugerin vahvarit, joita aikanaan käytettiin? Myös tuotanto kuulostaa "ihan ok:lta". Bruce vetää hyvin kuten myös Nicko, jonka soitosta en löydä moitittavaa.
Pelkoni levyn pituuden suhteen toteutui - valitettavasti. Nyt kun lopputuloksen on kuullut niin voi aivan surutta todeta, että pituudesta olisi ollut helposti lyhennettävissä 30 minuuttia biisien siitä oikeasti kärsimättä. Loppujen lopuksi melko yksinkertainen temppu, joka vaatii vain oikeanlaisen henkilön tuottajan pallille ja jonkun bändistä, jolla on oikeasti näkemystä siitä, kuinka biiseistä saadaan sovittamalla toimivia. Nyt bändissä ei taida sellaista henkilöä olla tai jos on, niin tulee jyrätyksi pääjehun diktaattorimaisten (?) otteiden takia. Ei näin.
Parhaat biisit tällä hetkellä
Mother of Mercy, TFF, El Dorado, Starblind & Coming Home.
No joo, lisää kuuntelua koneeseen. Ehkä se tästä paranee, ehkä ei.