----------------------------------------------------------------
IRON MAIDEN, 12.11. Tampere, Hakametsä
Olihan se silloin helmikuun aikoihin selvää, että Iron Maiden mennään katsomaan, ja näin ollen piti Turtolaan pirteään aamupakkaseen menemän jonottamaan lippuja; tulevalle, ensimmäiselle Maiden-keikalleni,
11.11.06, Dantella kotona. Dante haki mut jo aamulla, ja homman nimihän oli se, että Maiden soi ja kaikilla on kivaa.
Siinä sitten rentouduttiin muutaman olusen + parin paukun voimin, ja samassa tsekattiin kovasti Maidenin audio/kuvatuotantoa, ja pitihän sitten telkasta yöllä katsoa itse viimeviikkoisen Maiden-dokkarin kakkososa. Tämän jälkeen olikin jo paikallaan mennä nukkumaan, seuraavan päivän koitokset päällimmäisenä mielessä, tottakai.Aamulla sitten heräilemään epämääräiseen, jyskyttävään päänsärkyyn.
No, parit lääkkeet naamariin ja vielä tunti unta lisää niin siinähän alkoi hevimies olla jo herkässä tilassa, täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Dantehan oli koko keikan odotusajan hysteerinen/peloissaan ja kaikkea muuta, ja allekirjoittanutkin yritti leidiä kovasti rauhoitella, siinä kuitenkaan liiemmin onnistumatta. Päivällä piti kebabilla käymän, ja olikin suuri virhe reissun lopuksi vilkaista autosta käsin jäähallin pihaa. Siitä se hermoilu vasta alkoikin! Tässä vaiheessa kello alkoikin olla jo sen verran, että First To The Barrier-rannekkeet lyötiin kouraan, ja pikkuhiljaa alettiin tehdä matkaa hallille.16.00. olimme hallilla, luonnollisesti ensimmäisinä. Pianhan sinne alkoi valua lisää porukkaa, ja erittäin mukavat keskusteluthan siellä syntyivät. Mitä nyt oman hermoilun lomasta pystyi puhumaan/ajattelemaan. Trooper77, Asa, Make, Voimis ja muut iloiset rosvot kasvattivat tunnelmaa, ja näkyipä sinne jonon perille hiipineen Keinosenkin pariskunta.
Kello taisi näyttää melkein puoli seitsemän, kun pääsimme vihdoin sisälle. Ja rannekkeethan leikattiin heti ovella pois, jonka jälkeen siirryimme itse kentän ovelle odottelemaan. Pian käsky kävi, ja siinä letti heilui kun lauma hysteerisiä heavymetal-mörköjä otti siroja juoksuaskelia kohti aitaa.
Ja aitaanhan sitten liimauduttiin, Asan, Maken, Voimiksen ja Danten mukavaan seuraan. Siinä tuli muuten juteltua mukavia aiemmista keikoista/Adrian Smithistä yms. erityisesti Asan kanssa, ja mieshän paljastui kovin mukavaksi henkilöksi. Mahtoi olla hauskaa kuunnella allekirjoittaneen hermostunutta hypetystä.
Ja arvatkaas kuka käveli vasemmasta kaukalosta oikeaan suoraan kentän läpi meidän ollessa turpa lavaan päin? Kyllä, Adrian Smith käveli parin metrin päästä ohitse, ja itseasiassa vain Make huomasi asian. Eihän mies ollut tajuavinaankaan alussa, että kukas tuossa kävelee, ja miehen huikattua muille näkyi Mr. Smithiltä enää selkä ja muutamat hiuskarvat.Siinä sitten allekirjoittanut kokemaan elämänsä suurimman Kylmät Väreet-tuntemuksen!
Trivium aloitti kahdeksan pintaan sovitusti, ja jätti helposti kuvailtavan olon ”Ihan OK.” Bändin esiintymisessä ja lavameiningissä ei ollut mitään vikaa, mutta musiikkinsa ei jättänyt pahemmin mitään mieleen. Tokihan siellä hyviä kohtia oli kuultavissa, ja pitihän mun avata yhdessä biisissä vähän edellisillan DVD-sessioista jumittunutta niskaa.
Siitä kyllä bändille miinus, että mitään pittejä ei ruveta Maidenin keikoilla vääntämään, niin kuin bändin laulaja kovasti yritti järjestää. Noniin, Triviumin lopetellessa oli kello suunnilleen varttia vailla 9, ja Maidenia veikattiin aloittavaksi siinä 21.00-21.30. Kauaa ei tarvinnut odotella, Triviumin kamat katosivat nopeasti, ja tunnelma hallissa alkoi selvästi kohoamaan. Lopulta Doctor Doctor alkoi pauhata PA:sta, ja siinäkin meinasi jo järki lähteä. Kuten Asa biisin aikana sanoi: ”Tässähän alkaa jo herkistymään!” Toden totta! Siinä sitten jo henki salpaantui, kun verho nostettiin ylös, ja lavasteet kaikkine jippoineen paljastuivat kaiken kansan pällisteltäviksi. Siinä rupesi eturivissäkin paine jo kasvamaan, ja tilannettahan ei helpottanut ainakaan se, että Mr. Nicko McBrain otti asemansa rumpujen takaa haltuun. Tässä vaiheessa Asan kanssa vielä viimeiset kädenheitot, ”Nyt se on menoa!”
Ne pahaenteiset neljä iskua haikkaan, ja yhdessä silmänräpäyksessä Iron Maiden oli kaikessa komeudessaan edessämme soittamassa. Siinä ei ehtinyt alkujärkytyksestä toipua, kun jo Bruce Dickinson juoksi suoraan eteemme, siis oikeasti metrin päähän laulamaan. Siinä sitten yrität pitää aidasta kiinni, mylviä mukana ja fiilistellä parhain tavoin! Jo Different Worldin aikana kiinnitin tottakai huomiota suurimmaksi osaksi suurimaan esikuvaani ja idoliini, Adrian Smithiin, jonka livesoiton todistaminen niin läheltä oikein sattui sydämeen. Dave Murray hymyileväisenä, Janick Gers normaalin apinamaisena, Nicko McBrain normaalin villinä itsenään, ja tottakai herrat Steve Harris ja Bruce Dickinson juuri sellaisina kuin aina kuvista katsoneena vain pystyi muistamaan! Uskomatonta! Kaikki ne legendaariset liikkeet ja lavaeleet… Daven neitimäiset kävelylenkit, Smithin kehno olkapääasento soolossa, suun mutristus riffin tahdissa.
Steven pomppinen ja bassolla yleisön ampuminen! Janick selkä suorana, letti maata kohti kitara taivaita halkoen sooloilemassa. Ja kaiken kruununa herra Bruce, jonka lavatyöskentelyä saimme seurata ällistyttävän läheltä koko These Colours Don´t Runin aikana! Bruce lauloi melkein koko biisin aivan edessämme, ja tässä vaiheessa meinasi jo lentää roska silmään kaiken fiilistelyn keskellä. These Colours kun on lempibiisejäni.Tähän väliin mainitsen keikan soundeista. Yllättävää kyllä, Maidenin kokonaissoundi ja miksaus eivät toimineet kunnolla. Oman, järjettömän intoilunkin seasta oli huomattavissa, että mikään kitaroista ei soolojen aikana kuulunut kunnolla, ja Daven kitaraa en kuullut välillä ollenkaan. Myös laulussa oli välillä jotain häikkää, ja Bruce katsoikin kummastuneena lavan sivustan miksaajaa Different Worldin alussa mikrofonia hämmentyneenä kädessään heilutellen. Joskus Adriania näytti hieman ottavan pattiin joku asia, lieneekö ollut sitten kehnommasta soundimaisemasta kyse. Ainakin mies jaksoi korjailla korvamonitorinsa asentoa joka välissä. Rummut ja basso kuuluivat ja kolisivat niin että heikompaa hirvittäisi, ja jokatapauksessa kokonaissoundin kehnoudesta huolimatta, ei keikasta itsestään ole pahemmin negatiivista sanottavaa, heh.
Keikka jatkui teemaan kuuluen Brighter Than A Thousand Sunsilla, mikä tuskin yllätyksenä tulee kellekään, joka settilistan tietää. Brighter erityisesti oli veretseisauttava esitys, joka todisti minulle sen, että Bruce Dickinson pistää vieläkin menemään kovaa ja korkealta. Todella korkealta. Miehen lavakäytös on aivan uskomatonta. En keksi ketään muuta esiintyjää, joka oikeasti saisi yhdellä pienellä kädenheilautuksella kiskottua samat reaktiot yleisöstä. Huh! Yleisöllekin näytti AMOLAD maistuvan hienosti, joskaan melu ei parhaimmillaankaan yltänyt aivan yhtä hienoksi kuin encorevetojen aikana. The Pilgrim jatkoi asiaankuuluvasti, ja erityisesti kappaleen terhakka intro jäi pysyvästi mieleeni. Ensin Nicko, ja sitten muu ryhmä. Ja että se basso kolisi! Mikähän kappale sekin mahtoi olla, kun koko kitarasankariporukka pamahti lavan etummaiseen ulokkeeseen (eli meidän eteemme) soittamaan? Onko oikeasti hienompaa fiilistä olemassa, kuin että kolme suurinta kitaristisankariasi seisovat kahden metrin päässä, jalat monitorilla?
The Longest Day oli aivan upea veto, ja kertosäkeessä huusin niin että ihan omaan sieluun sattui. Tosin tässä vaiheessa alkoi äänestä olla enää rippeet jäljellä, keuhkoni kun ryin pihalle varmaan jo Different Worldin aikana. Harmi vain Janickin ja Steven seuraaminen jäi hieman vähemmälle, miesten pysytellessä lavan oikealla laidalla, minun keskittyessäni edessäni toikkaroivaan Dickinsoniin ja hieman vasemmalla sooloilevaan Smithiin.
Out of The Shadowsia edelsi mahtava yleisönpuhuttelu, jonka aikana Bruce kehotti lavan sivupaikoilla istuvia tulemaan ulos varjoista! Ja kappalehan oli aivan upea tulkinta, ja olin huomaavinani Brucestakin todellista, elämää suurempaa eläytymistä. Eikä tämä tarkoita etteikö mies muissa kappaleissa olisi pistänyt kaikkeaan likoon. Mutta silti, olin joissain kappaleissa huomaavinani, että Brucea Adrianin tavoin jokin asia hieman kalvoi, ja voisinpa veikata tässäkin tapauksessa soundien olevan kyseessä. No, mitä pidemmälle keikka eteni, sitä vähemmän miinuspuolet enää mieleen tulvahtivat, yhtä poikkeusta lukuunottamatta.Ajauduttuani toiseen riviin parin ensimmäisen kappaleen jälkeen, huomasin ennen Benjaminia, että nyt jano on niin paha, että on pakko luovuttaa paikka ja lähteä juomatauolle. Benjaminin ensitahdit menivätkin hätäisesti kolaa ryystäessä, ja tämän jälkeen sitten pujottelemaan takaisin kentälle. Tällä kertaa asetuin noin viidennen rivin tienoille Murrayn puolelle, ja Harriskin majaili suuren osan loppukeikasta samoilla kohdilla. Benjamin meni siis hieman ohitse, huomion keskittyessä muuhun.
Tämän jälkeen koettiin keikan parhaimpiin kuuluva hetki, nimittäin allekirjoittaneen kenties suosikkibiisi AMOLAD:lta, For The Greater Good Of God. Tämän kappaleen aikana koin myös yhden elämää suuremman hetken, kertosäkeen mukana pomppiessani. Aloitettuani hyppimisen hieman muita aiemmin, sattui muuan tuttu rosvo Adrian Smith luomaan katseensa suoraan silmiini samalla hetkellä kuin olin ilmassa, ja voin sanoa että sellaista hetkeä ei kukaan unohda.
Greater Good Of God oli sanoinkuvaamattoman upea, ja seuraava veto Lord Of Light tuskin pahensi fiiliksiä. Kappale oli yhtä Adrianin juhlaa, ja taisipa ratketa sekin, kuka sen säröriffin soittaa intron jälkeen.
Adrianhan siellä paiskoi menemään! Pakko kehaista, että vaikka kitara ei aina, varsinkaan sooloissa kuulunut kunnolla, olivat äijien perussoundit kohdillaan. Smithin tuttuakin tutumpi, terävä särö tottakai miellytti eniten. Turha lukea loppuun jos ei halua kuulla Smithistä enää mitään. Nih.The Legacy oli keikan kehnoin veto. Ikävä kyllä on pakko sanoa näin. Ensinnäkin, joku kitara oli aivan karmeassa epävireessä, ja Adriania asia alkoi ottaa helvetisti pattiin, miehen ilmeen pomppiessa murjottamisen/vitutuksen välimaastossa. Mahtoikohan olla Janickin akustinen jonka vire eli omaa elämäänsä? Asia kuitenkin parantui kun päästiin introsta eroon, mutta silti on pakko todeta, että Legacyssa bändi kangerteli hieman, ja homma tuntui jotenkin epävarmalta.
Ja tämän jälkeen koettiin jälleen yksi muistamisenarvoinen hetki, kun Fear Of The Dark alkoi! Siinä sitten tuttuun tyyliin pompittiin, ja innostuinpas soolonkin ilmakitaralla heittämään.
Steven toikkaroidessa suoraan edessä, yritin kovasti ampua miestä hienolla ilmabassollani, mutta eihän se mokoma huomannutkaan! Nyt tajuan sen, mikä FOTD:sta tekee vaan niin hienon biisin. Kyllä siinä kuulkaas Bruceakin jo hymyilytti kun hakametsän pieni halli karjui saatanallis-perkeleellisesti Fiö of tö daakia. Näin! Ja fiiliksiä tuskin vähensi IRON MAIDEN, joka seuraavana kuultiin. Kyseessähän Maidenfanien suoranainen sotakappale, joka pistää kansan syvät rivit liikkelle vuosi toisensa jälkeen! Olin huomaavinani, että ihan niin laiskasti kuin aiemmilla rundeilla Brucen paluun jälkeen ei nimikkobiisi mennyt, vaan nyt reviteltiin hieman nopeammassa tempossa. Ja sehän sopi minulle, moshatessani sen minkä pystyin. Ja nousipas se tankkikin sieltä, Eddien vaaniessa ihmisiä kiikareilla syyttävästi tähyillen. 2 Minutes To Midnight jatkoi saagaa, ja tässä vaiheessa on iloni todeta, että se, että keikkasettiin sisältyy kappale, josta itse ei pahemmin pidä, ei ainakaan Maidenin tapauksessa vain VOI vähentää fiilistä. Melkein päinvastoin! Biisin alussa ajattelin näin: ”Tämä kappale on Powerslavella, ja tuolla soittaa kappaleen sooloa Adrian Smith”- ja tuon jälkeen ei ollut vaikeaa fiilistellä kappaletta loppuun asti.
Tämän jälkeen seurasi eräs vanha unelmani, eli Seventh Sonilta otetun kappaleen kuuleminen livenä. The Evil That Men Dohan se siellä oli, ja tässä vaiheessa tunnelma meni niin kovaksi, että suurimman osan kappaleesta fiilistelin silmät kiinni. Pakko. Tällä kertaa Eddie oli päässyt tankista ulos ja tuli kävellen syyttämään meitä, faniporukkaa Saatanallisen Punaisilla silmillään tuijottaen. See ya in hell!Hallowed Be Thy Name oli keikan viimeinen veto, ja vei viimeisetkin mehut, ollen todennäköisesti koko keikan paras veto. Maidenfanien kansallislaulu, tätä on Aito Heavy metal! Melodiat, riffit, soolot, Bruce, Harris, lavaeleet, bändin yhteistyö, kaikki. Kappaleen lopussa bändi aloitti perinteisen tavaranheittelyn yleisöön, ja Smith kiskaisi ranteestaan mustan hikinauhansa yleisöön. Huomatessani kys. Tuotteeen lentävän suoraan kohti, kiskaisin oikeasti ruumiistani kaiken irti, ja hyppäsin äärikorkealla, sulkien samalla nauhan nyrkkini sisään. Ja jumalauta mikä fiilis tuli! Sanoin Asallekin ennen keikkaa, että ”Ja tottakai keikalta ei poistuta ilman Smithin plekua tai hikinauhaa”- Toden totta! Mä en toki plekua saanut, mutta kun Dante sai sen, ja mä hikinauhan, niin koko paketti tuli todistettua.
Tämän jälkeen bändi vetäytyi pois, ja keikka oli ohi. Mitä muuta voi sanoa, kuin että keikka oli unelmien täyttymys ja elämäni paras päivä? SMITH!
Kiitokset kaikille osapuolille, Voimiksesta Asaan, Makeen, Trooper77:n ja kaikkiin. Ja tottakai erityiskiitos BloodBrotherDANTELLE; jota ilman Maiden ei olisi ollut Maiden isolla. Odotukset, jonotukset, ennakkohehkutukset, moshaukset Danten kotona keikkaan valmistautuessamme. Dante, kiitos sinulle. Nähdään!
Up the irons!
