Albumikeskustelua ja äänestys: Seventh Son Of A Seventh Son
Moderator: The Killer Krew
-
Edward the 2nd
- Hang-Around
- Posts: 196
- Joined: Mon Jan 16, 2006 20:14
- Location: Mikkeli City
-
Tolppanen
- klaus Järvinen
- Posts: 447
- Joined: Tue Jan 10, 2006 23:39
- Location: Tuusula (Kellokoski)
- Contact:
Noniin, sitten vaan seitsämännen pojan kimppuun. 
1. Moonchild
Mahtava aloitus! Intro on aivan mahtavaa kuultavaa. Ja sitten alkaakin hieno säkeistö ja tunnelma on odotetusti niin kohdallaan kuin voi olla. Bruce on todella hyvässä vireessä heti alusta alkaen ja sitten tulee huipentava kertosäe, joka on aivan mahtava. "Mooonchiild!!" Jeah! Ja soolo-osuudellekin pitää nostaa erikseen hattua. Biisissä on kertakaikkiaan mahtava tunnelma ja biisi on todella hyvä levynavaaja. Klassikko Maiden-biisi! Ehdottomasti! 5
2. Infinite Dreams
Uuu! Mikä aloitus! Tässä on tunnelmaa, jos missä! Sitten alkaa säkeistö, joka pitää fiiliksen hyvin yllä. Nyt on fiilis aika katossa. Ja sitten alkava osuus on aivan mahtava! Tämä on todella hieno biisi ja jatkaa edellisen biisin hyvää linjaa kunniakkaasti. Kaikki toimii loistavasti, eikä biisissä löydy mitään suvantokohtia, päinvastoin eteneminen on erittäin sujuvaa. Ja sitten tuleva duuriosuus on jotain aivan mahtavaa kuultavaa. Tämä instrumentaalilkohta on kieltämättä Maidenin parhaimpia. Lyhyesti kiteytettynä siis täydellinen biisi. Soolotkin ovat aivan mahtavia. Klassikko. 5
3. Can I Play With Madness
Sieltä se alkaa! Mahtavan alkuhuudon saattelemana alkaa mahtava kitarariffittely ja fiilis nousee vielä toisen asteen stratosfääriin edellisestä biisistä. Tämä on todellinen menobiisi! Ja minä en ole ikinä tajunnut miksi tämä saa niin paljon paskaa niskaansa??! Jos sanon rehellisen mielipiteeni, tämä kuuluu levyn ehdottomaan eliittiin. Aivan mahtava biisi, Bruce vedossa, varsinkin legendaarisessa kertosäkeistössä, joka on ehdottomasti biisin huippukohta. Myös soittajapojat vetävät homman kotiin enemmän kuin tyylikkäästi, Steven basso on mahtavan kuuloista ja Adrian ja Dave vetävät soolo-osuudet tyylikkäästi ja Nicko on myös vedossa settinsä takana. Mutta kokonaisuutenahan tämä biisi on todellinen helmi. Täydellinen.5
4. The Evil That Men Do
Voi perkele, että osaa olla hieno ja tunnelmallinen aloitus! Edes Infinite Dreamsin aloitus ei vedä vertoja tälle. Tunnelma ja fiilis ovat sananmukaisesti jossakin niin korkealla, että avaruuden tilavuus alkaa käymään liian pieneksi. Säkeistö on myös hieno, puhumattakaan kertosäkeestä. Kahden edellisen biisin hittiputki saa jatkoa tästä biisistä. Tämä on kokonaisuutena aivan täydellinen, helvetin hieno ja ehdotonta klassikkokamaa. Varsinkin soolo puhuu senkin puolesta ja pitää huolta siitä, ettei fiilis pääsee tippakaan laskemaan, vaan pysyy huolellisesti korkealla. 5
5. Seventh Son Of A Seventh Son
Aivan täydellisen mystisellä aloituksella liikkeelle. Nyt on tunnelma jotain aivan sanoinkuvaamatonta! Säkeistö alkaa myös hyvin, muttei kuulosta oikein miltään erityiseltä. Mutta sitten tuleva´pieni instrumentaaliosuus on jotain sitäkin mahtavampaa. Siis se lyhyt osuus, jossa Bruce laulaa kerran: "ooooo-o0000" Ja sitten biisin näkymätön kompastuskivi. Miksi kertosäkeistöstä on tehty tämmöinen? Suoraan sanottuna se on tylsä ja vailla mitään mielikuvitusta. Eikä taas se tulee! Onneksi tuleva keskikohta pelastaa huomattavasti tästä biisistä ja tekee siitä sen klassikon, minä sitä pidetään. Joo, nyt se alkaa! Ensin rauhoitutaan asteittain. Ja sitten onkin täysin hiljaista lukuunottamatta taustalla kuuluvaa Nickon vaimeaa haitsutaitelua ja kevyttä ja pahaenteisen kuuloista kitaramelodiaa. Ja kaiken kruunaa mahtava puheosuus. Viimeistään nyt olen sitä mieltä, että tämä biisi on täydellinen. Sitten taustalla kuuluvat "aaaaaaa-aaaa" "oooooo-ooooo"-äänet ja sähkökitaran aavistuksenomaiset riffahtelut pitävät huolta siitä, että tämä biisi on todellakin elämää suurempi veisu, ja kuuluu ehdottomasti Maidenin parhaimmistoon. Sitten alkaakin taas rock-osuudet sähkökitaroilla ja rummuilla. Ja aivan täydellinen soolo-osuus. Tämä biisi on lyhyesti sanottuna täydellinen. 5
6. The Prophecy
Voi että, kun tällä levyllä on näitä tunnelma-aloituksia! Täydellisempää aloitusta ei biisille voisi keksiä. Ja sitten mennään! Säkeistö alkaa ihan hyvin, muttei pahemmin säväytä. Ainakaan minua. Mutta sitten tulevatkin pelastajat hätiin, nimittäin hienon kuuloiset instrumentaalikohdat. Puhumattakaan niitä seuraavista sooloista. Mutta jotenkaan tämä biisi ei silti iske muiden aiempien tavoin. Mikä siinä sitten on, sitä en minä itsekkään tiedä. Kertaakaan biisin aikana ei fiilis nouse hienon aloituksen tasolle. Mikä onkin ainut mahtava kohta koko biisissä instrumentaalien ohella. Ja sitten tämän kohdan. Nimittäin tämän akustisen kohdan ohella. Mutta jotenkin hieman sekava biisi. Ei iske ihan toivotulla tavalla, mutta silti ihan ok-veisu. 3
7. The Clairvoyant
Nyt on todella hieno aloitus, ja erittäin lievsti sanottuna! Jonka nostattama fiilis jatkuu myös sitä seuraavassa säkeistössä. Mutta sitten pienen suvantovaiheen jälkeen tulee hieno soolo-osuus, joka nostattaa ehdottomasti biisin arvoa. Tämä pätkä kuulostaa erittäin hyvältä. Todella loistava biisi! Kertsi nyt ei ehkä aivan parhaalla mahdollisella tavalla sovellu tuohon muun kappaleen tunnelmaan, mutta silti kuulostaa hyvältä. Kokonaisuutena biisi on aivan tappavan vahva ja tuntuu vieläkin erinomaisemmalta keskivertoisen Propechyn jälkeen. 5
8. Only The Good Die Young
Aloitus on ihan perushieno, sitten alkava säkeistö on myös ihan ok, mutta biisin todellinen huippukohta on ehdottomasti kertosäe ja sen jälkeen tuleva mahtava soolo. Nyt on fiilis pitkästä aikaa tosi korkealla. Tämä on tosi hieno hevibiisi ja sopii levyn tunnelmaan mainiosti. Lähes mahtavaakin mahtavampi biisi on ehdottomasti kyseessä. Ei ehkä aivan täydellinen, mutta hieno biisi joka tapauksessa. Se vaan on ongelmana, että niin sanottu klassikko-status jää uupumaan. Mutta kunnioitettava levyn lopetus ja hyvä biisi.
5
Keskiarvo levylle: 4,75
Ja tulihan sieltä todella kova ja kunnioitettava keskiarvo, niinkuin vähän ounastelinkin. Tämän levyn olenkin aina rankannut todella korkealle, jopa toseksi parhaaksi Maiden-levyksi koskaan, mahtavan Somewhere In Timen jälkeen. Ainoa todellinen ja pienehkö kompastuskivi lienee The Propechy, joka nyt jostain syystä ei ole oikein meikäläiselle koskaan avautunut toivotulla tavalla, mutta minään täytebiisinä en ole sitä koskaan pitänyt. Päinvastoin kun taas CIPWM, jota niin moni haukkuu ja kaataa paskaa sen niskaan sen minkä kerkiää, mutta minusta kyseessä onkin todellinen helmi. Kertakaikkiaan siis melko täydellinen ja minulle myös tärkeä Maiden-levy, joskaan ei ihan pärjää suurelle ja mahtavalle Somewhere In Timelle, mutta hyvänä kakkosena silti. Tuntuu vähän jo siltä, että voittaja löytyi jo edellisestä levystä, niin mahtava keskiarvo tuli ja meikäläinenkin pitää sitä parhaana levynä kaikista.
Ranking tähänmennessä:
1. Somewhere In Time 4,88
2. Seventh Son Of A Seventh Son 4,75
3. Piece Of Mind 4,50
4. Powerslave 4,44
5. The Number Of The Beast 4,31
6. Iron Maiden 4,28
7. Killers 4,20
1. Moonchild
Mahtava aloitus! Intro on aivan mahtavaa kuultavaa. Ja sitten alkaakin hieno säkeistö ja tunnelma on odotetusti niin kohdallaan kuin voi olla. Bruce on todella hyvässä vireessä heti alusta alkaen ja sitten tulee huipentava kertosäe, joka on aivan mahtava. "Mooonchiild!!" Jeah! Ja soolo-osuudellekin pitää nostaa erikseen hattua. Biisissä on kertakaikkiaan mahtava tunnelma ja biisi on todella hyvä levynavaaja. Klassikko Maiden-biisi! Ehdottomasti! 5
2. Infinite Dreams
Uuu! Mikä aloitus! Tässä on tunnelmaa, jos missä! Sitten alkaa säkeistö, joka pitää fiiliksen hyvin yllä. Nyt on fiilis aika katossa. Ja sitten alkava osuus on aivan mahtava! Tämä on todella hieno biisi ja jatkaa edellisen biisin hyvää linjaa kunniakkaasti. Kaikki toimii loistavasti, eikä biisissä löydy mitään suvantokohtia, päinvastoin eteneminen on erittäin sujuvaa. Ja sitten tuleva duuriosuus on jotain aivan mahtavaa kuultavaa. Tämä instrumentaalilkohta on kieltämättä Maidenin parhaimpia. Lyhyesti kiteytettynä siis täydellinen biisi. Soolotkin ovat aivan mahtavia. Klassikko. 5
3. Can I Play With Madness
Sieltä se alkaa! Mahtavan alkuhuudon saattelemana alkaa mahtava kitarariffittely ja fiilis nousee vielä toisen asteen stratosfääriin edellisestä biisistä. Tämä on todellinen menobiisi! Ja minä en ole ikinä tajunnut miksi tämä saa niin paljon paskaa niskaansa??! Jos sanon rehellisen mielipiteeni, tämä kuuluu levyn ehdottomaan eliittiin. Aivan mahtava biisi, Bruce vedossa, varsinkin legendaarisessa kertosäkeistössä, joka on ehdottomasti biisin huippukohta. Myös soittajapojat vetävät homman kotiin enemmän kuin tyylikkäästi, Steven basso on mahtavan kuuloista ja Adrian ja Dave vetävät soolo-osuudet tyylikkäästi ja Nicko on myös vedossa settinsä takana. Mutta kokonaisuutenahan tämä biisi on todellinen helmi. Täydellinen.5
4. The Evil That Men Do
Voi perkele, että osaa olla hieno ja tunnelmallinen aloitus! Edes Infinite Dreamsin aloitus ei vedä vertoja tälle. Tunnelma ja fiilis ovat sananmukaisesti jossakin niin korkealla, että avaruuden tilavuus alkaa käymään liian pieneksi. Säkeistö on myös hieno, puhumattakaan kertosäkeestä. Kahden edellisen biisin hittiputki saa jatkoa tästä biisistä. Tämä on kokonaisuutena aivan täydellinen, helvetin hieno ja ehdotonta klassikkokamaa. Varsinkin soolo puhuu senkin puolesta ja pitää huolta siitä, ettei fiilis pääsee tippakaan laskemaan, vaan pysyy huolellisesti korkealla. 5
5. Seventh Son Of A Seventh Son
Aivan täydellisen mystisellä aloituksella liikkeelle. Nyt on tunnelma jotain aivan sanoinkuvaamatonta! Säkeistö alkaa myös hyvin, muttei kuulosta oikein miltään erityiseltä. Mutta sitten tuleva´pieni instrumentaaliosuus on jotain sitäkin mahtavampaa. Siis se lyhyt osuus, jossa Bruce laulaa kerran: "ooooo-o0000" Ja sitten biisin näkymätön kompastuskivi. Miksi kertosäkeistöstä on tehty tämmöinen? Suoraan sanottuna se on tylsä ja vailla mitään mielikuvitusta. Eikä taas se tulee! Onneksi tuleva keskikohta pelastaa huomattavasti tästä biisistä ja tekee siitä sen klassikon, minä sitä pidetään. Joo, nyt se alkaa! Ensin rauhoitutaan asteittain. Ja sitten onkin täysin hiljaista lukuunottamatta taustalla kuuluvaa Nickon vaimeaa haitsutaitelua ja kevyttä ja pahaenteisen kuuloista kitaramelodiaa. Ja kaiken kruunaa mahtava puheosuus. Viimeistään nyt olen sitä mieltä, että tämä biisi on täydellinen. Sitten taustalla kuuluvat "aaaaaaa-aaaa" "oooooo-ooooo"-äänet ja sähkökitaran aavistuksenomaiset riffahtelut pitävät huolta siitä, että tämä biisi on todellakin elämää suurempi veisu, ja kuuluu ehdottomasti Maidenin parhaimmistoon. Sitten alkaakin taas rock-osuudet sähkökitaroilla ja rummuilla. Ja aivan täydellinen soolo-osuus. Tämä biisi on lyhyesti sanottuna täydellinen. 5
6. The Prophecy
Voi että, kun tällä levyllä on näitä tunnelma-aloituksia! Täydellisempää aloitusta ei biisille voisi keksiä. Ja sitten mennään! Säkeistö alkaa ihan hyvin, muttei pahemmin säväytä. Ainakaan minua. Mutta sitten tulevatkin pelastajat hätiin, nimittäin hienon kuuloiset instrumentaalikohdat. Puhumattakaan niitä seuraavista sooloista. Mutta jotenkaan tämä biisi ei silti iske muiden aiempien tavoin. Mikä siinä sitten on, sitä en minä itsekkään tiedä. Kertaakaan biisin aikana ei fiilis nouse hienon aloituksen tasolle. Mikä onkin ainut mahtava kohta koko biisissä instrumentaalien ohella. Ja sitten tämän kohdan. Nimittäin tämän akustisen kohdan ohella. Mutta jotenkin hieman sekava biisi. Ei iske ihan toivotulla tavalla, mutta silti ihan ok-veisu. 3
7. The Clairvoyant
Nyt on todella hieno aloitus, ja erittäin lievsti sanottuna! Jonka nostattama fiilis jatkuu myös sitä seuraavassa säkeistössä. Mutta sitten pienen suvantovaiheen jälkeen tulee hieno soolo-osuus, joka nostattaa ehdottomasti biisin arvoa. Tämä pätkä kuulostaa erittäin hyvältä. Todella loistava biisi! Kertsi nyt ei ehkä aivan parhaalla mahdollisella tavalla sovellu tuohon muun kappaleen tunnelmaan, mutta silti kuulostaa hyvältä. Kokonaisuutena biisi on aivan tappavan vahva ja tuntuu vieläkin erinomaisemmalta keskivertoisen Propechyn jälkeen. 5
8. Only The Good Die Young
Aloitus on ihan perushieno, sitten alkava säkeistö on myös ihan ok, mutta biisin todellinen huippukohta on ehdottomasti kertosäe ja sen jälkeen tuleva mahtava soolo. Nyt on fiilis pitkästä aikaa tosi korkealla. Tämä on tosi hieno hevibiisi ja sopii levyn tunnelmaan mainiosti. Lähes mahtavaakin mahtavampi biisi on ehdottomasti kyseessä. Ei ehkä aivan täydellinen, mutta hieno biisi joka tapauksessa. Se vaan on ongelmana, että niin sanottu klassikko-status jää uupumaan. Mutta kunnioitettava levyn lopetus ja hyvä biisi.
5
Keskiarvo levylle: 4,75
Ja tulihan sieltä todella kova ja kunnioitettava keskiarvo, niinkuin vähän ounastelinkin. Tämän levyn olenkin aina rankannut todella korkealle, jopa toseksi parhaaksi Maiden-levyksi koskaan, mahtavan Somewhere In Timen jälkeen. Ainoa todellinen ja pienehkö kompastuskivi lienee The Propechy, joka nyt jostain syystä ei ole oikein meikäläiselle koskaan avautunut toivotulla tavalla, mutta minään täytebiisinä en ole sitä koskaan pitänyt. Päinvastoin kun taas CIPWM, jota niin moni haukkuu ja kaataa paskaa sen niskaan sen minkä kerkiää, mutta minusta kyseessä onkin todellinen helmi. Kertakaikkiaan siis melko täydellinen ja minulle myös tärkeä Maiden-levy, joskaan ei ihan pärjää suurelle ja mahtavalle Somewhere In Timelle, mutta hyvänä kakkosena silti. Tuntuu vähän jo siltä, että voittaja löytyi jo edellisestä levystä, niin mahtava keskiarvo tuli ja meikäläinenkin pitää sitä parhaana levynä kaikista.
Ranking tähänmennessä:
1. Somewhere In Time 4,88
2. Seventh Son Of A Seventh Son 4,75
3. Piece Of Mind 4,50
4. Powerslave 4,44
5. The Number Of The Beast 4,31
6. Iron Maiden 4,28
7. Killers 4,20
Last edited by Tolppanen on Mon Jun 26, 2006 16:52, edited 10 times in total.
Up The Irons! \,,/
-
Stratocaster
- Azazel
- Posts: 6078
- Joined: Fri Jul 15, 2005 17:18
Vanha arvioni SSOASS:ista oli ensimmäinen arvioni, eikä kovin hääppöinen ole. Nyt on siis luvassa RE-UNION Seventh Son -arvostelu, eikä läppä taatusti jää vanhalle tasolle. Pitäkää penkeistänne kiinni. 
VAROITUS: Tämän arvion kappalekohtaiset pistemäärät tulevat olemaan tylsää luettavaa, koska tällä on seitsemän viiden tähden kappaletta, ja albumi on Maidenin ja samassa koko maailman paras levy.
Arvostelu on omistettu Dantelle, jonka kanssa jonoteltiin, Voimikselle, joka koski tokana turva-aitaan ja Joonakselle, joka heitti kristallipallon seinään.
Moonchild 5
Kotelo hyllystä, levy varovaisesti pois, soittimeen. Moonchildin ensimmäiset äänet, Brucen "Seven Deadly Sins..." Vieläkin edellämainitun rituaalin tehdessä tulee semmonen taianomainen ensikertalaisen olo, mikä mulla oli viime kesänä tämän ostaessa ja sitä ensimmäisen kerran kuunnellessa. Hotellille, laput korville mutta enpä tiennyt mitä sieltä on tulossa!
Alun rallatus oli ensi kuulemalta outo, ja sitä se on vieläkin. Oudossa keskinäisessä rytmissä menevää kitaran ja laulun vuoropuhelua. Sitä kun pistää kuulokkeet päähän ja odottaa jotain räjähtävää introa, sitä tuleekin tämmöinen kevyt rallatus. Mutta nousu on luvassa pian. Uhkaavan jyrinän päälle rupeaa hyvin nopeasti nousemaan (Adrianin?) soittama syntikkakuvio, joka leimaa koko biisin luonteen ja pitää introa kasassa loistavasti. Särökitarat tulevat mukaan leikkiin ja ikäänkuin lyövät iskujaan taustalle, tukemaan syntikkariffin kantamaa sanomaa. Nicko pistelee peltejä mutkalle ja kitarariffin tukena vahvistaa ääniaaltoa. Intro on äärimmäisen tarttuva, voimakas ja johdattelee biisiin itseensä täydellisesti sisään.
Jo tässä kohtaa kappaletta, ensimmäisen minuutin puolella, aistii sen jännittävän fiiliksen mikä on melkein käsin kosketeltavaa. Pään sisässä vallitsee heti hirveä myrsky, ja musiikki vain soluttautuu osaksi sitä. Tämä albumi on Maidenin levyistä eniten kokonaisuus, ja voisi yhtä pientä ryppyä lukuunottamatta olla kuin yksi, pitkä eeppinen kappale.
Tätä kuunnellessa tulee lapsenomainen fiilis, sellainen fiilis, mikä syntyy kun tekee jotain luvatonta ja pelkää jäävänsä kiinni siitä. Jännitys/pelko, mutta silti omallatavallaan hyvä fiilis.
Powerslave on Maidenin kolmanneksi parhain levy, mutta vain kahdella bändin levyllä, tällä ja Somewhere In Timella on saavutettu tämä taianomainen fiilis. Tästä fiiliksestä on eittämättä annettava kunnia syntikoille (kitarasellaisille 86). Jotkut ovat ilmaisseet olevansa vähän näreissään muka liiasta syntetisaattorin käytöstä Seventh Sonilla, mutta mielestäni syntikat kuuluvat tähän levyyn niinkuin Eddie Maidenin levynkanteeen. Nyt palataan takaisin maan pinnalle ja jatketaan biisin kuljettamista, ok?
Ponnekkaan ja voimakkaan intron jälkeen alkaa tapahtua. Syntikkariffi jatkaa melkein yksin, tomien ja kitaran tömistellessä tahtia koko ajan taustalla. Tempo nopenee, ihan kuin kulkisi tunnelia kohti valoa, aina vaan kovempaa! Hengitystä pidätellen odotan, ja sitten! Tunneli on nyt kuljettu päästä päähän, ja Bruce aloittaa laulun. Tällä albumilla Bruce, ja bändi yleensä, on huippuvireessä. Ehkä yksi syy väsymiseen ja linjanmuutokseen, Adrian eroon yms. on se, että Iron Maiden oli vuodesta 76 tauotta jyrännyt eteenpäin, ja oli lopulta venynyt äärimmilleen, kaikkien osien toimiessa melkein yli kykyjensä. Tämän albumin jälkeen bändi teki mielestäni ainoan oikean ratkaisun, ja lähti juosten päinvastaiseen suuntaan kuin se, mihin he olivat vuosikausia pyrkineet hitaasti mutta varmasti. Seventh Son Of A Seventh Sonilla kuulee bändin ällistyttävän yhteissoiton tason, ja huomaa joitain sellaisia instrumentaalisia ratkaisuja, joita ei ole missään muualla kuullut.
Kyllä, allekirjoittaneen suhde SSOASS:iin on melkein uskonnollinen, ja albumi on mulle kaikista tärkein ja rakkan albumi ikinä. Mutta hei, nyt kun olen tappanut aikaa turhia pälisemällä, on aika mennä Moonchildissä seuraavat 10 sekuntia eteenpäin.
Laulu alkaa, ja koko levyn kestävän tarinan tulkinta on heti alkuun käynnissä ja voi hyvin. Brucen taustalla jyrisee vahva bändikokonaisuus, kaikkien soitinten soundi on loistava (yllätys) ja yhtään ryppyä ei löydy. Nicko "Nenä/Aivo" McBrain vetelee tähän biisiin ne pitkänaikaa ylistetyt fillinsä sellaisella tyylillä, että tässä jää Mikkeydeet ja Davelombardot kauas pois. (kaikella kunnioituksella, pojat. ) Tiedän, että Nickon fillejä Moonchildissä on ylistetty ja kehuttu varmaan keskiajasta lähtien, mutta kyllä se omakin kehunsa pitää mukaan heittää.
Kitarassa oleva efekti (chorus? perstuntumalla) heittää oman ja selvästi erottuvan mausteensa joukkoon, ja kokonaisuuteen on taas kiinnittyvä huomio. Kohti kertosäettä mennään!
Kertosäe on loistava, syntikka/kitarakikat taustalla maalailevat taustan loistavaksi, ja Bruce ei ainoastaan laula, vaan tulkitsee kappaletta. Toimii, toimii, tuliko selväksi? Tämä biisi on Maidenin paras aloitusbiisi, ja vaikka CSIT ja Aces High saavat melkein samanlaisen fiiliksen päälle, ei siihen pysty kukaan. No, kertosäkeestä jatketaan tuttuun tapaan toimivaan säkeistöön, jota seuraa taas kertosäe. Sen jälkeinen osa on loistava, Bruce laulaa matalalta painostavalla, synkällä äänellä joka vain välillä nousee niille taajuuksille mitä Bruusilla yleensä. Tässä biisissä vain yksinkertaisesti Maidenin kaikki hienous tiivistyy uskomattomalla tavalla. Kohta on kitarasoolojen paikka, ja päästäänkin minulle rakkaimpaan aiheeseen!
Aivan uskomatonta kitarankuritusta, tästä pitäisi ottaa kaikkien oppia! Kyllä on poijaat olleet terässä studiolla, ei voi muuta sanoa. Kitarasoundikin on hiukan erilainen, Adrianilla kun on Gallien-Krueger (miten se kirjoitetaan?) tällä levyllä käytössä.
Kitarasoolot tulevat ja menevät, ja kappale jatkuu sellaisella raivolla ja nopeudella että ei sitä edes huomaa että kappale lähestyy loppuaan. Brucen laulussa olevan delay-efekti ajoittain sopii tottakai kokonaisuuteen, ja biisi yskinkertaisesti jyrää eteenpäin. Loppu on tulossa, ja tom-jyräyksen ja tutun syntikkariffin avulla saatellaan biisi viimeiselle matkalleen, ja pian kaikki tämä loppuukin, ja jättää varsin tyhjän aukon oleilemaan ilmaan. Jos alku on tällainen, miten levyä voi jatkaa pitämällä tason samana? No, Infinite Dreamsilla tietenkin!
Sormet verillä. Ei auta itku, The Next One, Please!
Infinite Dreams 5
Moonchildin jättämään hiljaisuuteen on helppo soluttautua tällä yksinäisella ja hienolla kitarariffillä joka käynnistää Infinite Dreamsin. Tässä piilee juuri Maidenin kitarakaksikon hienous, pohjimmiltaan yksinkertaisia kuvioita joita väritetään ja monipuolistetaan helpoilla ratkaisuilla. Heti sen huomaa, kun riffin toistuttua kaksi kertaa tulee mukaan Adrianin harmoniakitara, ja nämä yksinkertaiset äänet saadaan kuulostamaan jumalaiselta! No, eteenpäin sanoi Vanhatestamentillinen/Kivikautinen/Keski-aikainen mummo lumessa!
Intro toimii, ja jumalauta että toimiikin! Nicko vetelee mausteet kun hyvä kokki sentään, nakkelee mukaan hienoja virvelinsyrjä/hi-hat temppuiluja, jotka sopivat kokonaisuuteen niin kuin NENÄ päähän. Ainiin, melkein unohtuu mainita basso! Kitaraa ja rumpuja hehkuttaessa ihan meinaa unohtua kokonaisuuden kasassapitäjä, eli basso!
Steve maalailee taustalle käsittämättömän hienoa, ylösalas-nousevaa bassokuviota, joka kellontarkkaan määrittää rytmin Nickon enimmäkseen maustaessa seosta hienovaraisesti. Kun itse kappale alkaa, olen haavi auki häikäistynyt. Tätä biisiä ei voi sanoin kuvailla, ja nyt, tällä hetkellä kuunnellessani tajuan taas, MIKSI aikoinaan rupesin kuuntelemaan Maidenia.
Koko säkeistö on täynnä äärimmäisen hienonkuuloisia pikkukikkoja, joita viljelevät jokainen soitin. Bruce tasapainottaa kokonaisuuden laulamassa tunteikkaasti ja elokkaasti. Adrian ja Davey ovat kuin sormet liekeissä, sellaisella palolla tässä kikkaillaan. Mä en ole osannut samalla fiiliksellä kopioida niitä pienenpieniä kikkoja joita kappale on täynnä. Jos tiedät jonkun keinon, pistä YV:tä!
Asiasta puuhun. Tunnelma on katossa, vähintään nousemaan päin! Fiilistä leikaksin juuri veitsellä, ja onnen kyyneliä kuivasin paitaani, jalka nykii tahdissa niin kovaa että meni juuri lattiasta läpi. Hampaat katkeilevat mukana nakutellessa, kaikki merkit hyvästä kappaleesta siis täsmäävät. Nicko paukuttelee tässäkin mahtavia fillejä, ja yhden sellaisen saattelemana päästään mahtipontiseen kertosäkeeseen, joka on erityisesti Steven juhlaa. Loputon arvostus ja kunnioitus jota tunnen Steveä kohtaan, ei voi kuin nousta joka kerta tällaisen kappaleen kuultuani!
Miten normaalille nauhalle, levylle tms. pystyy vangitsemaan tällaisen fiiliksen?! Mitä itse keikalla tapahtuu? Saanko MÄ sydärin sen jälkeen kun Dante on kuollut? ? Ei tässä pysty edes puhumaan.
Jälleen kerran ihailevat kommenttini pomppivat Neekon suuntaan. Miten nämä fillit ja kompit on nauhoitettu? Pistetty dynamiitti Nickon housuihin ja sytytyslanka palamaan, ja tällä eläimellisellä keinolla luotu nämä raivokkaat fillit?
En tiedä, enkä varmaan haluakkaan tietää! Tiedättekös, (boys and girls!) että joskus musiikki voi olla aikamoista neroutta.
Nerous on suhteellinen käsite, ja mä olen löytänyt suurimmat sellaiset musiikista. Neroja on monenlaisia. Steve ei sentään roomaa polttanut, mutta kylläkin on säveltänyt sellaisia kappaleita, että niistä EI SAA puhua julkisilla paikoilla.
Adrian ja Dave ovat kuin kaksi toisiinsa sulautuvaa kitaristia, joiden jokainen soittama ääni tukee toisensa samanlaista, ja näistä muodostuu yksi yhtenäinen, rikkumaton valli/muuri, jonka vertaista on mahdoton löytää. Heavymusiikissa on ollut ja on monia kovia kitarakaksikoita, kuten Kerry King/Jeff Hanneman, Dave Mustaine/Marty Friedman ja K.K.Downing/G.Tipton, mutta mun mielestä mikään näistä pareista ei pääse sille taajuudelle, missä Adrian Smith ja Dave Murray olivat vuosina 1983-1989. (Nyt kun tuli puheeksi, Onnea Adrian synttärisi johdosta näin myöhässä, itse synttäripäivänä olin ostamassa lippua teidän keikallenne! )!
Kertosäe jatkaa tarinaansa, ja haavi auki taas, leuka kipeänä. Tätä tarkoitan bändin äärimmäisyyksiin venymisellä, sillä tästä pisteestä on mielestäni kovin vaikea enää parantaa. Nicko vetelee kertosäkeen instrumentaali-osuudessa hienoja virvelikikkailuja, ja kohta Bruce rääkyy niin että heikompaa hirvittää. Yhtäkkiä biisin tempo on loikannut isommalle asteelle, ja Brucen vetäytyessä sivumpaan, bändi näyttää taitojaan monimutkaisen riffittelyn ja äärimmäisen bändityöskentelyn tavalla. Kitaraharmoniaa, bassokuvioita, rumputappamista on luvassa siinä määrin että lapsenlapseni saavat vielä kuulla aikanaan tarinaa tästä aiheesta. Seuraava shownumero on mikäs muu kuin SOOLOT, jotka ovat tällä kertaa Maidenin uran parhaimpiin kuuluvia. Davey aloittaa venyttelemällä hiukan egyptiläis-tunnelmaisen repäisyn ja Adrian aloittaa omansa. Hillitysti alkava soolo päättyy nopeaan ja melodiseen kuvioon, jonka jälkeen palaillaan jo kuultuun ja toimivaan riffiin.
Kertosäkeellä jatketaan jyräämistä ja tempo alkaa hidastua Brucen toistaessa sanomaansa, ja lopulta kappale ikään kuin haihtuu ilmaan Nickon hihat-iskujen, Brucen vaimean huudon ja syntikan äänen saattelemana. Hiljaiseksi vetää jälleen, tavalla johon vain Iron Maidenin biisi pystyy. Tämä kappale on ollut minulle aina rakas ja tulee olemaan. Ensimmäisiä kappaleita jotka kolahtivat, ja tämän lisäksi tarvittiin Seventh Son Of A Seventh Son, Moonchild ja The Evil That Men Do, ja faniksi käännyttiin. Ja mistäs sitä nyt itsensä löytää? Olen suomalaisella fanisivustolla aktiivikäyttäjä, monta tuntia päivässä siellä pompin. Omistan kenttälipun Maidenin tulevalle keikalle, levyhylly albumeita täynnä, seinä tapetoitu julisteilla.
Sitä huomaa, että elämäni parasta on kevyesti ollut viimeiset puoli vuotta, minä aikana mikään ei ole merkannut niin paljon kuin Iron Maiden. Toivottavasti onnistun säilyttämään innostuneisuuden ja kipinän vielä kauas tulevaisuuteen, sillä tämä on hienoimpia kokemiani asioita. Tämänkaltaiset kappaleet pistävät mut taas selittämään tunteellista paskaa, antakaa anteeksi. Alkaa olla aika tarttua siihen albumin kappaleeseen, joka vähiten sykähdyttää, siihen, joka rikkoo kokonaisuutta. Saas nähdä minkälaista läppää sitä keksii, nyt jo sormet ihan puhki. No, mainoskatkon jälkeen jatkuu!
Can I Play With Madness 3
Ristiriitaa parhaimmillaan. Can I Play With Madness? Niinpä. Ensi alkuun pitää sanoa, tämä kappale olisi kuulunut jollekin toiselle levylle. Tämä olisi saanut itseltäni varmaan yhden pisteen enemmän, mutta tällä kertaa ongelma ei ole sinänsä itse biisi vaan sen biisin seura. Tällä levyllä on seitsemän maailman parhaisiin lukeutuvaa kappaletta, ja sellaisten seurassa tämä ei voi mitenkään pärjätä. Toisaalta en voi antaa tälle vähempääkään pisteitä, koska keskiarvon pitää ilmaista se, mikä albumi on mun mielestäni paras. Loppujenlopuksi kun miettii, ovat albumin muut kappaleet eittämättä niin kovia, että tämän merkitys kokonaisuudessa on aika pieni. Tämä biisi on aina aiheuttanut ristiriitaisia reaktioita, ja toimii mielialan mukaan.
Joskus kun kuuntelee satunnaisesti joitain biisejä, huomaa kuinka tämä kolahtaa energisyydellään ja elinvoimaisuudellaan.
Mutta heti kun tämän lätkäisee sinne mihin se kuuluu, eli muiden tämän levyn biisien seuraan, on lopputulos kiusallinen.
Biisimateriaali Seventh Sonilla on loistavaa, mutta sitä on vähän. Siltikin, olisi ollut mielestäni oikein julkaista Seitsemäs Poika vain seitsemän kappaleen voimin. Silloin kokonaisuus olisi ollut 100% tavaraa, ja ehkä pelottavankin toimiva.
No, minkäs sitä nyt tämmöinen nuori poika sille voi, pitää tyytyä faktoihin ja kuunnella levyä ihan näinkin. Nyt Can I Play With Madness päälle.
“Can I Play With Maaadness” *täkäpum* Ja kappale lähtee jyräämään armottomalla rytmillä. Syntikka/kitaratausta toimii pelottavan hyvin, mikä tällä levyllä kyllä kuuluu ja nousee pintaan joka tapauksessa. Syntikasta sen verran, että se olisi saanut tässä biisissä olla hivenen pienemmällä, joskus se tuntuu olevan vähän kiusallisen paljon pinnassa, esimerkiksi kertosäkeessä. Heti alkuun tartun biisin hyviin puoliin, ja niistä parhaaseen, eli rumpukomppiin. Mielestäni tässä kappaleessa on aina ollut Maidenin ehkä hienoin komppi. Lehmänkelloineen ja basarikuvioineen komppi sekä huvittaa, että svengaa siten että mukana on pakko itsekin naputella. En tiedä mikä tässä puree, pohjimmiltaan yksinkertainen komppi vie vain multa jalat mennessään, ja tätä on siitä näkökulmasta mahtava kuunnella. Biisi tuntuu kauhean toimivalta rumpuraitaan keskittyessä, mutta kun kokonaisuutta kuuntelee, ei oikein iske.
Tässä on säkeistön osalta menty siitä, mistä helpommin yli pääsee. Ei siinä mitään, kyllä mäkin hissillä mieluummin menen pitkiä matkoja kun pompin portaissa (:lol::lol:), mutta Maiden on tehnyt selväksi pystyvänsä parempaan.
Ei auta itku markkinoilla, tämä vain ei toimi niin hyvin. Mitenkäs sitä nyt perustelemaan?
Kitarat toimivat sinällänsä, ja Maidenillahan tunnetusti ei huonoa kitararaitaa olekkaan. En osaa pukea sanoiksi sitä mikä kappaleessa tökkii, en kaikenkaikkiaan pysty. Kumminkin tästä jää semmoinen maku, että on haettu hittiä, ja se on mulle kova pala, enkä siedä sitä. Tämän kappaleen arvio jää kovin lyhyeksi, koska en halua jäädä selittelemään syntyjä syviä varsinkaan kun aihetta ei ole. Kertosäekin tökkii, syntikka liian pinnassa, ja taas yksinkertaisuus muuhun materiaaliin nähden jumittaa.
Nostalgia-arvoa kappaleella jonkin verran mulle kumminkin on, helposti avautuva nopea ralli kun oli ensimmäisiä Maiden-biisejäni. Nyt vähän ärsyttää kun en keksinyt mitään sanottavaa tästä, joten jätetään tähän.
The Evil That Men Do 5
Ei epäilystäkään. Viisi tähteä annan heti kättelyssä, kuten tulee tapahtumaan jokaiselle biisille tästä eteenpäin.
Tämä on yksi suosikkejani, ja Maidenin vähiten kulunut biisi. Tämä on ”hitti” ja, vaikka yleensä sellaiset eivät jaksa iskea, tässä on jotain semmoista mikä kolahtaa aina. Melodinen, nopea ja fiiliksellä ja rakkaudella varustettu biisi, ei tämmöstä voi vastustaa. Musta tämä olisi pitänyt jättää soittamatta koko 90-luvulla, sillä rehellisesti sanottuna Janick pilasi biisin ja soitti soolon joka kerta päin persettä. Se vaan on semmoinen juttu, että ei Adrianin paikalla voi olla kuin Adrian. Tässä biisissä on, kuten aina miehen kappaleissa, tietty taianomainen, tunnistettava Smith-ote, joka tästä tekee ainutlaatuisen. Kuulee heti, jos Smith on ollut mukana tekemässä biisiä. Harris ja Smith, siinä mulle kaksi parasta biisintekijää Maidenista. Molemmat samalla viivalla, koska Steve on tehnyt niin paljon loistavia biisejä, mm. eeppisiä ja Adrian siksi että hänen biisinsä ovat henkilökohtaisesti mulle niin tärkeitä. Sekoan varmaan kun pääsen marraskuussa näkemään Adrian Smithin kaikessa karismassaan lähietäisyydeltä. Poistun siis Hakametsästä tottakai Adrianin hikinauha ja kasa plekuja mukana. Kaikenkaikkiaan tässä on kyseessä yksi Maidenin hienoimmista biiseistä, ja sen video on myös ainutlaatuinen. Video kuvastaa juuri sen fiiliksen mikä mullekin tästä tulee mieleen, jollain selittämättömällä tavalla.
Niinkun MaidenManiassa joku kehaisi olevansa viisas aina kun Maiden soi, pitää se paikkansa. Kun The Evil That Men Do soi, minä olen kuningas, lyömätön tyyppi jolle ei kukaan anna vastusta. (Olisipa näin myös todellisuudessa!)
Nyt aiheesta puuhun, eli käydäänpäs itse kappaleen kimppuun. Kyllä se sieltä tulee kun vähän potkii.
Intro on taattua Iron Maidenia, parasta mahdollista, melodista heavymetalia. Intro on ladattu täyteen tunnetta, että ihan tuntuu, ja aina pistää hyvälle fiilikselle tämän kuuleminen. Sääli, että olen kuullut vain Gersin aikaisia liveversioita tästä, sillä uskon tämän olleen aikamoinen livebiisi Seventh Tourilla. Kumminkin toivon, että tämä kuultaisiin setissä Marraskuussa, sen verran hienoja fiiliksiä tämä kaikenkaikkiaan onnistuu nostattamaan. Symbaalit introssa basarin kera tahdittavat kitaramelodiaa, ja kohta mennäänkin neljän haikaniskun jatkeeksi laukkaosastolle! Parasta Nickoa ikinä, tottakai. Basso jyrisee taustalla, ja Bruce aloittaa tarinan. Tässä biisissä on, kuten sanottu, Brucen paras laulusuoritus. Aivan mahdottoman toimivaa, tunteikasta ja kunnolla tulkitsemalla tehtyä, indeed! Hienoa Bruce, sekä matalaa että korkeaa löytyy, ja sehän passaa. ”Living On A Razor´s Edge” alkaa nopean kitaramelodian jälkeen, ja kohta mennäänkin ja kertosäkeeseen. Yksinkertaisuudessaan pureva kertosäe on loistava, ja fiilishän tässä adrenaliinin kera nousee pintaan. Kohta pitänee käydä itse vetelemässä tätä kitaralla, vaikka väkisin!
Seuraavassa säkeistössä kuullaan matalaa Bruce, kuten myös korkeaa, ja taas biisin pisteet silmissä nousevat. Koko ajan jyrää niin ettei selvää meinaa saada! Kitaravalli taustalla sulautuu mukaan niin hyvin ettei sitä huomaa ennen kuin ajatuksella kuuntelee! Mahtavaa, upeaa, elämää suurempaa! Kertosäe tulee ja menee, ja itsekin tulee lauleskeltua, ihan Brucen taajuuksille kumminkin pääsemättä. Melodinen osuus on huima, jonka jälkeen Adrian pamauttaa parhaimmistoonsa kuuluvan soolon. Fiilis Adrianin soitossa on käsittämätöntä, ja se, kuinka fiiliksen voi aistia näin pelkän cd:n välityksellä.
Jälleen miljoonas syy arvostaa Adriania enemmän ja enemmän. (Tiedän, jumaluutta yms. blaablaa…)
Biisin nimeä tulee hoilattua, ja piakkoin biisi loppuu kuin seinään Brucen huutaessa kaksi viimeistä ääntä mielenkiintoisella tyylillä. Biisi tuli hitaasti ja meni nopeasti, ja enne kuin huomaakaan, on koko hoito ohi. Biisi jättää käsittämättömän hyvän maun suuhun, ja ensikosketus bändiin olisi varsin helppo tehdä tämän biisin avulla. Tulen hehkuttamaan tätä aina, kuolemaani asti, ehkä siihen mennessä ihmiset alkavat tajuta kuinka hieno biisi on kyseessä. Melodiaa, laukkaa, tunnetta, fiilistä, taidokasta soittoa, hyvä soundi, nopea meno, tarttuvat sanat, koukuttava kertosäe, loistava soolo, jopa YTIMEKÄS NIMI! Pojat ja tytöt, tässä kappaleessa on voimaa! Musta on ilmeisesti tulossa jonkunsortin Maiden-jeesus joka saarnaa muille mitä biisejä pitää kuunnella. No eipä sen puoleen, kyllähän sitä on tullut käännytettyä parikin kaveria Maiden-faneiksi, yksi jopa keikalle innostui lähtemään! Tuntuu ihan että on saanut aikaankin jotain, heh.
Tiedätte sen nostalgisen fiiliksen, jonka Wasted Years videoineen onnistuu jättämään? Sen fiiliksen, minkä bändistäklin aistii, sen mukavan ajan mikä on kulunut. Mä saan samanlaiset kiksit tästä biisistä, ja tämä on omalla omituisella tavallaan mulle Adrianin jäähyväislaulu Maidenissa, samoin kuin Brucella oli Fear Of The Dark. (Onneksi kummallakaan jäähyväisbiisi ei jäänyt lopulliseksi!) Mä en tiedä mikä tässä kappaleessa on, mutta mussa se herättää kaikki maailman hyvät fiilikset, mitä vaan voi. Musiikki on loppujenlopuksi maailman paras keino tallentaa fiiliksiä, tapahtumia ja tunteita, ja tätä biisiä ja koko levyä kuunnellessa tulee eittämättä viime kesä mieleen. Aika, jolloin tätä eniten kuuntelin ja Maidenin löysin. Koko Maiden-fanitusta ja muuta saan kiittää pelkästään tästä albumista, jonka merkitystä mulle ei pysty sanojn kertomaan. Nyt olen ollut kuuntelematta tätä lähiviikkoina, ja nyt arvostelua varten kun piti kuunnella, ajattelin että biisit ovat vähän kuluneita. Ja paskat! Jokainen näyttää kolahtavan sellaisella voimalla että ihan tuntee kuinka The Evil That Men Don tai Infinite Dreamsin sanoma menee korvista sisään ja tunkeutuu aivoihin ikuisiksi ajoiksi! ”Tää biisi jää soimaan sun päähän, eikä lähe sieltä ikinä pois!” Indeed, tosin Kummeli-biisi unohtui kovin nopeasti SSOASS:in tieltä, sori vaan Kahilainen, arvojärjestys. Kyseessä on yksi elämää suuremmista kappaleista, ja voitte olla varmoja, että ylläkirjoitettu teksti on tullut suoraan sydämestä.
Seventh Son Of A Seventh Son 5
Tämän kappaleen arviointi tulee olemaan elämäni vaikein urakka. Biisi nimittäin on mun mielestä koko Maailman, Linnunradan, Universumin PARAS BIISI, ja tällaista toista ei ole eikä tule. Se fiilis, mikä ensi kertaa kuullessa mut vallitsti, on jotain semmoista, mistä puhutaan kuiskaten. Kunnioitan itse tätä biisiä enemmän kuin perhettäni.
Mä en tiedä mistä alottaisin, mihin lopettaisin tai mitä ylipäänsä tästä sanoisin, mutta yritetään. Ehkä sitä jotain keksii, tunnekuohun vallassa!
Alku. Alku on mahtava. Paskat tärähtää housuun melkein kun kirkkourut ja mahtipontinen tappoalku starttaa. Urkujen sävelet tunkeutuvat oikeasti niin syvälle päähän, että halutessani yksin ollessani, keskellä hiljaisuutta pystyn ”kuuntelemaan” kappaletta, niin hyvin se on jäänyt mieleen. Tämä kappale kestää joku 9 minuuttia, ja se menee ohi aina, tasan joka kerta niin nopeasti että pitää ihan kuunnella uudestaan kun luulee vahingossa skipanneensa koko teoksen!
Tämä ei ole normaali kappale, biisi tai laulu, ihan miten vaan. Tämä on enemmän! Tämä on kokonainen heavyooppera, taideteos ja kaikessa loistossaan niin mahtava, että parempaa ei yksinkertaisesti tule. Sen fiiliksen, minkä Alexander The Great, Sign Of The Cross tai Rime Of The Ancient Mariner aiheuttaa, on vain yksi voittava, se nyt puhun tästä, Seitsemännen Pojan Seitsemännestä Pojasta. Voisin hehkuttaa tätä kappaletta niin kauan, että näkisitte lopulta biisistä painajaisia, ettekä pystyisi enää sitä selväjärkisenä kuuntelemaan.
Tämä kappale ja sen kuuleminen ensi kertaa olin niin vaikuttava, että samana päivänä musta tuli fani, ja ensi töikseni Virosta kotiin päästyäni rupesin kerjäämään porukoilta duunia että saisin rahaa ostaa lisää Maidenia. Heh, ihan tulee mieleen kun kannoin tonne piharakennukselle hiekkakuormia, ja tärisevin käsin kävelin Anttilasta ulos, muovipussissa Iron Maiden ja Piece Of Mind. En saanut rahapulan takia ikinä paljon albumeita kerralla, josta olen nyt tyytyväinen, sillä kerkesin tutustumaan jokaiseen levyyn huolella, maistella ja tunnustella ja tuntea sen läpikotaisin ennen kun sain seuraavan. Jeah, nostalgia on helmi tunne, nyt asiaan. (hetkeksi)
Intro on helvetin painostava, ja fiilis on niin rankka, että ei voi edes kuvailla. Raskainta mahdollista musiikkia, ja vaikka mitkä mörkömetallin kuumat nimet sauhuavat, ei mikään ole raskaampaa kuin tämä biisi ja sen aiheuttama tunnelma. Laulu alkaa pian, loistavan rumpukompin saattelemana. Tausta jyrisee niin raskaasti, niin uskomattomasti, että alan pelätä maailmanloppua. ”Chooseen oneee” Bruce laulaa ja nuotti jää leijumaan pelkän tunnelman varassa! Tarina jatkuu, Brucen pistäessä äänihuulet koetukselle, ja bassokin jyrisee niin että sydämeen sattuu! (Sama ilmiö minkä isäni koki Motörheadin keikalla Giants Of Rockissa 1988) ”Seventh Son Of A Seventh Soo-ooon!” joskus yskinkertainen on kaunista, kuten nyt. OO-o-o-o-o-o-huudot ovat nannaa, ja loppujenlopuksi biisi kostuu pienistä, yksinkertaisista osista, jotka vasta yhteen päästyään muodostavat tämän raskaan, ihanan, painostavan, tunnelmallisen kokonaisuuden. Tässä on mielestäni bändin tähtihetki. Iron Maiden oli tähän aikaan vuorensa huipulla, ja tuli rytinällä alas 90-luvun aikana. Nyt on kumminkin uusi nousun aika kenties, ja Maiden kiipeää taas ylöspäin! METAL!
Nyt on aika tulla loistava melodinen kitarariffi, Brucen ulvonnan säestyksellä. Harmoniaa mukaan, bassoa, rumpuiskuja ja voila! Nyt ollaan painostavassa bassokuviossa, joka luo biisin varsinaisen tunnelman. Painostavaa meininkiä! Tuntuu kuin pään päällä olisi valtava, raskas lakana, joka pikku hiljaa alkaa pudota ja valua päälle. Hi-hattiin lyödään rytmiä, pelottavia ääniä kuuluu, ihan kuin ne tulisivat pään sisältä! Bruce alkaa painostavalla äänellä tulkita tarinaa, joka jatkuu jälleen.
Syntikan äänet taustalla ovat karmivia! Basaripotkuja mukaan, tällä hetkellä maailman raskaimmalta kuulostava delay-kitara, kuoroa..! Nyt alkaa pelottamaan oikeasti. Koko ajan mennään raskaammaksi, delay-kitaran alkaessa jauhaa jatkuvasti, ilman pienintäkään taukoa. Tämä on kuin suoraan jostain elokuvasta, tämä ON OOPPERAA!!
Nousee, nousee! Ja sitten ollaan siellä ylhäällä. Kitarasointuja, yhtäkkiä tempomuutos, sekopäinen rumpukomppi ja bändi jauhaa extreme-musiikkia äärimmäisillä taidoilla! Sekopäistä riffittelyä, kitaran, basson, syntikan, rumpujen sekamelskaa.
Asan sanoin, tämän biisin on pakko soida hautajaisissani, sen verran kova tämä on. Sekopäisiä, mieltä riipiviä kitarasooloja koko ajan, melodiaa, muuta, huh…Tuntuu kuin menisi jarruttoman junan kyydissä, junan, jonka vauhti vain kiihtyy. Nicko taikoo sellaisia komppeja, että ei mitään rajaa. Koko bändi tuntuu kuin olevan ekstaasissa, silmät kiinni soittavan tunteen vallassa. Kuoroa sekaan, melodiaa.. Harmonista kitaramelodian kuljetusta ja biisi lähenee loppuaan. Basso jyrisee taustall tuttuun tapaan, ollen pettämätön osa kokonaisuutta. Toimii, toimii, toimii, aah, mitä ihanuutta. Biisin loppu on koittanut, ja pelottavan tarkkoihin lyönteihin kappale sitten loppuukin, ja jättää pään sisälle soimaan sellaisen tyhjyyden, että kohta alkaa pelätä oman mielenterveyden puolesta!
Nyt en tiedä mitä sanoa. Kappale on ohi, ja nopeasti se menikin. Mä en tiedä muiden fanien näkökantaa, mutta mun mielestä Seventh Son Of A Seventh Son on yhtään liioittelematta maailman hienoin musiikkiteos, kautta aikain.
Tässä yhdistyy kaikki elementit niin hyvin, että parempaa ei tule koskaan olemaan. Mä olisin valmis kuolemaan tämän kappaleen puolesta, ja Steve Harrisin nerous on sinetöity jo pitkän aikaa sitten, sekin tämän biisin ansiosta. Kuulostaa hiukkasen kornilta, mutta joskus masentuneena ollessani oon noussut taas pirteäksi tämän biisin avulla, ja se on jotain käsittämättömän hienoa. Jos pelkkä yksi kappale voi vaikuttaa johonkin ihmiseen näin paljon, on kaikella merkitystä.
Sen pitemmittä puheitta, julistan tämän aiheen loppuunkäsitellyksi. I love you, Seventh Son!
The Prophecy
Tämä on huonossa paikassa. Jää ilmiselvästi jättimäisen Seventh Sonin varjoon. SSOASS olisi pitänyt iskeä levyn viimeiseksi, niin mikään kappale ei olisi jäänyt sen varjoon. Ikävä kyllä The Prophecylle käy näin, ja usein se tulee skipattua ihan itsestään huonon paikan takia. Kyseessä on kumminkin Dave Murrayn paras biisi, ja varmaan maailman aliarvostetuin kappale. Niin hieno, melodinen, hento ja kumminkin voimakas kappale! Hienoa hienoa, jälleen yksi timantti lisää tähän isoon kruunuun nimeltä Seventh Son.
Kappale alkaa hienolla, syntikan ja puhtaan kitaran yhteispelillä. Tunnelmaa löytyy, yllätys yllätys. Basso vetelee taustalle hiljaisia ääniään, ja rummut ovat vielä hiljaa. Yhtäkkiä pari iskua, riffittelyä, peltilyöntiä ja kiemuraisen rytmin vallassa kappale lähtee rullaamaan. Sointukulku on hieno, ja sanatkin hyvät. Fiilis on taas käsin kosketeltavaa, tosin nimibiisin jälkeen mikään ei voi tuntua mullistavalta, ikävä kyllä. Brucen laulussa käytetyt kaikukikat ovat hienoja, ja ehkä yksi syy siihen että pidän musiikista niin paljon, on se, että nautin suunnattomasti pienistä yksityiskohdista joita kaikki eivät välttämättä edes huomaa. Mulle musiikki on elämäni tärkein asia, ja näin tulee aina olemaan. Tällaisia biisejä kuunnellessa tuo fiilis vain vahvistuu.
Kertosäe on hieno, ja sen jälkeinen kiemurainen melodia on mieleeni. Tätä seuraa jo kovaäänisempi ja mahtipontisempi melodia, joka on melkein oopperamainen edellisbiisin tapaan. Tempo nopenee, tyypillinen tahtilajin vaihdos, ja soololuritusta seuraa. Täytyy sanoa, että vaikka ylistänkin Adriania eniten, oli Daveykin 88 aika helvetinmoisessa vireessä, ei voi kuin ihmetellä kuinka legatot lähtee! Loistava ja todella omituinen biisi tämä on, ei voi muuta sanoa. Kertosäe on hieno, ja kyllä jostain ihan toisesta maailmasta! Melodiaa, melodiaa, aah rakastan sitä sanaa. Melodiariffin kautta hiljenee kappale, ja äärimmäisen kaunis akustinen osio alkaa. Tämä on yksi hienoimpia juttuja, mitä olen ikinä musiikissa kuullut, ja joskus tämä OIKEASTI pistää tipan linssiin mullekin. Jotain näin kaunista…Tässähän menee shokkiin!
Työni Maiden-jeesuksena jatkukoon: OTTAKAA SSOASS SOITTIMEEN JA PISTÄKÄÄ THE PROPHECY!
Tästäkin tuli nyt sitten lyhyempi arvio. No, helpoiten selviätte kuuntelemalla tämän.
The Clairvoyant 5
Tämä on suorastaan klassikko! Samoille taajuuksille yltävä mestariteos The Evil That Men Don kanssa.
Alkaa loistavalla bassointrolla, joka liveäänityksiltäkin kuullen pistää kylmänväreet liikkeelle, indeed!
Steven kolinabasso, ah, kaikkien fanien rakastama Soundi. Kuunnelkaapas tämä A Real Live Dead Onen Suomi-veto, siinä vasta loistavaa musiikkia! Ei siitä kiistaa, kyllä studioversiokin rulaa! Kitara lähtee bassoriffiin mukaan jyräämällä yhtä voimasointua, ja kohta melodiakitara aloittaa, ja viimeisenä niittinä Nicko lähtee mukaan peliin. Loistavaa virvelikikkailua kaikenkaikkiin, melodiaa ja muuta. Rumpufillien kautta säkeistöön. Itse säkeistössä on mahtava laulumelodia, joka vetää veteläksi. Bruce laulaa hienolla äänellä, ja lyhyehkön säkeistön jälkeen on aika melodian, joka on Maidenin hienoimpia.
Säkeistön taikaa lisää, ja jälleen melodiakitara huutaa! Sävellaji vaihtuu matalammalle, ja sen jälkeen tempomuutos, mikä on Maidenille tyypillinen rakenne-ratkaisu. Bruce laulaa uskomattoman hyvin, ja Nicko paukuttelee tomeilla ja etenkin hi-hatilla uskomattoman kuuloisia taikojaan sinne tänne. Kyllä, tämä levy on Nickon parasta rumpalointia Somewhere In Timen ohessa! UP THE NENÄ!
Soolon aika, ja Davey veteleekin hyvän ja taidokkaan soolon, jonka ajoittainen tuplaus pistää tipan linssiin. Loistavaa melodiantajua tämä soolo osoittaa, ja kuten kultsipoju Lappis (:lol:) sanoi, on Daveyn soolojen taustat paljon vaikeampia kuin Adrianin. Tämä biisi Infiniten ohella on kaikenkaikkiaan osoitus siitä, kuinka hyvä melodiantaju Stevelläkin on.
Usein Daveyta pidetään melodisimpana soittajana, eikä syyttä, mutta Steve ei kauas jää. Loistavaa tomi-rymistelyä tämä on täynnä, ja syntikka ja kitarayhteistyö on laadultaan ensiluokkaista. Alkubiisin tapainen melodia, ja biisi on ohi. Lyhyt ja ytimekäs kappale, joka jokaiselta osin toimii minuun kuin häkä. Tämäkin biisi on niitä, joiden lopullinen taika paljastuu vasta livenä. Fear Of The Dark, Hallowed Be Thy Name, The Number Of The Beast yms.
Maiden on aina ollut käsittämättömän kova livebändi. Jopa bändin huonoimpina aikoina (Fear Of The Dark – Virtual XI)
on ajoittain kehnosta laulusta huolimatta bändin omasta osuudesta hohkannut uho, aggressiivisuus ja voima, mikä siinä on aina ollut. Kun kuuntelee A Real Live Dead One –livekokoelmaa, kuulee kyllä, että laulu on todella surkeaa. Kumminkin sen huonon laulun ja Gersin ajoittain hirveiden kitarasoolojen taustalta paistaa se vanha kunnon asenne-Maiden, mistä nuorempien pitäisi ottaa oppia. Steve on oikeasti tehnyt niin suuren elämäntyön Maidenin eteen, että sitä ei edes voi tajuta kunnolla. Minä yritän tajuta sen, ja täten kunnioitan Steveä rajattomasti. Tässä muuten kuivahkon levyarvion lomassa on kiva pohdiskella bändin juttuja muutenkin, ja kuten huomaatte, se värittää muuten nopeasti tylsäksi käyvää tekstiä.
Ajattelin, että joskus on hyvä tällain levyarvostelun sisään piilottaa vähän piilosanomaa jostain muustakin asiasta, tai siis sitten en vain osaa pitää päätäni kiinni.
Ei hemmetti tämä kirjottaminen on raskasta puuhaa. Heräsin kaheksalta ja siitä lähtien olen kirjottanut. Vielä yksi kappale.
Only The Good Die Young 5
Maidenin parhaimpiin kuuluva biisi. Ei mitään jakoa, näin sen on mentävä. Mahtava, melodinen intro, josta tulee väkisinkin mieleen loistava The Evil That Men Do. Tämä biisi on yksi niistä, jotka osoittavat Maidenin ylivoimaisuuden muihin bändeihin verrattuna. Pelkkä introkin tässä saa oikeasti kylmän väreet päälle, ja viimeistään Brucen laulun alkaessa olen valmiina kuolemaan, onnellisena! Mahtavaa itsensäilmaisua ja tulkintaa, kuten aina. Tässä biisissä on niin paljon pinnan alla piilevää energiaa, ettei sitä voi edes sanoin kuvailla. Kertosäe on melodinen, kaunis ja loistava, ja siinäkin on turvauduttu sävellajin vaihtoon, mikä toki toimii aina. Sooloilu sen jälkeen on hyvää, perusvarmaa ja sekopäistä Maidenismia, Jeah! Bassosoolo! Jumalauta, mistä tuo tuli? Melkein housut kastuu kun kuuntelee, ja tippahan tässä tulee jälleen linssiin, eikun siis: ”säätänäh kuuntelin Airon Meideniä ja lens joku kärpänen silmään, AARGH!”
Tämä biisi on täynnä tunnelmaa ja fiilistä, tavalla, johon vain tällä levyllä olevat biisit pystyvät. Tämän kun kuulisi Hakametsässä Marraskuussa, rupeisin itkemään lavan edessä. Dante sitä samaa sanoi, ihan oikein!
Kyllä kuulkaas tässä on kyseessä semmoinen biisi, että en tiedä mitä sanoa. Kuten valitettavan usein Seventh Sonilla.
Pian kappale loppuukin rymistelyineen, jonne sinnekin on ovelasti heitetty sävellajinvaihdos mukaan, heh.
Biisin lulee loppuneen, mutta vielä levyn alusta tuttu ”Seven Deadly Sins” sieltä kajahtaa sulkien ympyrän, jonka levy on synnyttänyt. Nyt on paketissa universumin kovin musiikkipaketti, ja tämän merkitystä omassa musiikillisessa ja muussa elämässä on mahdoton yliarvioida. Harmi, että juuri The Number Of The Beast on levy, josta Maiden tunnetaan useimmiten, sillä tämä olisi oikeasti liiankin hyvä albumi tuohon asemaan. Tämä on Maidenin viimeinen mestariteos tähänastisista, ja vain yksi on päässyt lähelle, Dance Of Death. Kumminkin Ace Of Innocencen takia ei DOD pääse samalle taajuudelle. En usko, että tätä kovempaa levyä tulee enää ikinä miltään bändiltä, sen verran kova tämä on.
Ensimmäinen Maiden-levyni, ja kaikista tärkein.
Keskiarvoksi pomppaa 4,75. Ja loppuun vielä sanoma: Jos et pidä tätä levyä parhaana, olet WIMP tai POSER tai NOOB. Loppu.
Kiitos kun jaksatte lukea näitä.
Cheers: Stratocaster
VAROITUS: Tämän arvion kappalekohtaiset pistemäärät tulevat olemaan tylsää luettavaa, koska tällä on seitsemän viiden tähden kappaletta, ja albumi on Maidenin ja samassa koko maailman paras levy.
Arvostelu on omistettu Dantelle, jonka kanssa jonoteltiin, Voimikselle, joka koski tokana turva-aitaan ja Joonakselle, joka heitti kristallipallon seinään.
Moonchild 5
Kotelo hyllystä, levy varovaisesti pois, soittimeen. Moonchildin ensimmäiset äänet, Brucen "Seven Deadly Sins..." Vieläkin edellämainitun rituaalin tehdessä tulee semmonen taianomainen ensikertalaisen olo, mikä mulla oli viime kesänä tämän ostaessa ja sitä ensimmäisen kerran kuunnellessa. Hotellille, laput korville mutta enpä tiennyt mitä sieltä on tulossa!
Alun rallatus oli ensi kuulemalta outo, ja sitä se on vieläkin. Oudossa keskinäisessä rytmissä menevää kitaran ja laulun vuoropuhelua. Sitä kun pistää kuulokkeet päähän ja odottaa jotain räjähtävää introa, sitä tuleekin tämmöinen kevyt rallatus. Mutta nousu on luvassa pian. Uhkaavan jyrinän päälle rupeaa hyvin nopeasti nousemaan (Adrianin?) soittama syntikkakuvio, joka leimaa koko biisin luonteen ja pitää introa kasassa loistavasti. Särökitarat tulevat mukaan leikkiin ja ikäänkuin lyövät iskujaan taustalle, tukemaan syntikkariffin kantamaa sanomaa. Nicko pistelee peltejä mutkalle ja kitarariffin tukena vahvistaa ääniaaltoa. Intro on äärimmäisen tarttuva, voimakas ja johdattelee biisiin itseensä täydellisesti sisään.
Jo tässä kohtaa kappaletta, ensimmäisen minuutin puolella, aistii sen jännittävän fiiliksen mikä on melkein käsin kosketeltavaa. Pään sisässä vallitsee heti hirveä myrsky, ja musiikki vain soluttautuu osaksi sitä. Tämä albumi on Maidenin levyistä eniten kokonaisuus, ja voisi yhtä pientä ryppyä lukuunottamatta olla kuin yksi, pitkä eeppinen kappale.
Tätä kuunnellessa tulee lapsenomainen fiilis, sellainen fiilis, mikä syntyy kun tekee jotain luvatonta ja pelkää jäävänsä kiinni siitä. Jännitys/pelko, mutta silti omallatavallaan hyvä fiilis.
Powerslave on Maidenin kolmanneksi parhain levy, mutta vain kahdella bändin levyllä, tällä ja Somewhere In Timella on saavutettu tämä taianomainen fiilis. Tästä fiiliksestä on eittämättä annettava kunnia syntikoille (kitarasellaisille 86). Jotkut ovat ilmaisseet olevansa vähän näreissään muka liiasta syntetisaattorin käytöstä Seventh Sonilla, mutta mielestäni syntikat kuuluvat tähän levyyn niinkuin Eddie Maidenin levynkanteeen. Nyt palataan takaisin maan pinnalle ja jatketaan biisin kuljettamista, ok?
Ponnekkaan ja voimakkaan intron jälkeen alkaa tapahtua. Syntikkariffi jatkaa melkein yksin, tomien ja kitaran tömistellessä tahtia koko ajan taustalla. Tempo nopenee, ihan kuin kulkisi tunnelia kohti valoa, aina vaan kovempaa! Hengitystä pidätellen odotan, ja sitten! Tunneli on nyt kuljettu päästä päähän, ja Bruce aloittaa laulun. Tällä albumilla Bruce, ja bändi yleensä, on huippuvireessä. Ehkä yksi syy väsymiseen ja linjanmuutokseen, Adrian eroon yms. on se, että Iron Maiden oli vuodesta 76 tauotta jyrännyt eteenpäin, ja oli lopulta venynyt äärimmilleen, kaikkien osien toimiessa melkein yli kykyjensä. Tämän albumin jälkeen bändi teki mielestäni ainoan oikean ratkaisun, ja lähti juosten päinvastaiseen suuntaan kuin se, mihin he olivat vuosikausia pyrkineet hitaasti mutta varmasti. Seventh Son Of A Seventh Sonilla kuulee bändin ällistyttävän yhteissoiton tason, ja huomaa joitain sellaisia instrumentaalisia ratkaisuja, joita ei ole missään muualla kuullut.
Kyllä, allekirjoittaneen suhde SSOASS:iin on melkein uskonnollinen, ja albumi on mulle kaikista tärkein ja rakkan albumi ikinä. Mutta hei, nyt kun olen tappanut aikaa turhia pälisemällä, on aika mennä Moonchildissä seuraavat 10 sekuntia eteenpäin.
Laulu alkaa, ja koko levyn kestävän tarinan tulkinta on heti alkuun käynnissä ja voi hyvin. Brucen taustalla jyrisee vahva bändikokonaisuus, kaikkien soitinten soundi on loistava (yllätys) ja yhtään ryppyä ei löydy. Nicko "Nenä/Aivo" McBrain vetelee tähän biisiin ne pitkänaikaa ylistetyt fillinsä sellaisella tyylillä, että tässä jää Mikkeydeet ja Davelombardot kauas pois. (kaikella kunnioituksella, pojat.
) Tiedän, että Nickon fillejä Moonchildissä on ylistetty ja kehuttu varmaan keskiajasta lähtien, mutta kyllä se omakin kehunsa pitää mukaan heittää.Kitarassa oleva efekti (chorus? perstuntumalla) heittää oman ja selvästi erottuvan mausteensa joukkoon, ja kokonaisuuteen on taas kiinnittyvä huomio. Kohti kertosäettä mennään!
Kertosäe on loistava, syntikka/kitarakikat taustalla maalailevat taustan loistavaksi, ja Bruce ei ainoastaan laula, vaan tulkitsee kappaletta. Toimii, toimii, tuliko selväksi? Tämä biisi on Maidenin paras aloitusbiisi, ja vaikka CSIT ja Aces High saavat melkein samanlaisen fiiliksen päälle, ei siihen pysty kukaan. No, kertosäkeestä jatketaan tuttuun tapaan toimivaan säkeistöön, jota seuraa taas kertosäe. Sen jälkeinen osa on loistava, Bruce laulaa matalalta painostavalla, synkällä äänellä joka vain välillä nousee niille taajuuksille mitä Bruusilla yleensä. Tässä biisissä vain yksinkertaisesti Maidenin kaikki hienous tiivistyy uskomattomalla tavalla. Kohta on kitarasoolojen paikka, ja päästäänkin minulle rakkaimpaan aiheeseen!
Aivan uskomatonta kitarankuritusta, tästä pitäisi ottaa kaikkien oppia! Kyllä on poijaat olleet terässä studiolla, ei voi muuta sanoa. Kitarasoundikin on hiukan erilainen, Adrianilla kun on Gallien-Krueger (miten se kirjoitetaan?) tällä levyllä käytössä.
Kitarasoolot tulevat ja menevät, ja kappale jatkuu sellaisella raivolla ja nopeudella että ei sitä edes huomaa että kappale lähestyy loppuaan. Brucen laulussa olevan delay-efekti ajoittain sopii tottakai kokonaisuuteen, ja biisi yskinkertaisesti jyrää eteenpäin. Loppu on tulossa, ja tom-jyräyksen ja tutun syntikkariffin avulla saatellaan biisi viimeiselle matkalleen, ja pian kaikki tämä loppuukin, ja jättää varsin tyhjän aukon oleilemaan ilmaan. Jos alku on tällainen, miten levyä voi jatkaa pitämällä tason samana? No, Infinite Dreamsilla tietenkin!
Sormet verillä. Ei auta itku, The Next One, Please!
Infinite Dreams 5
Moonchildin jättämään hiljaisuuteen on helppo soluttautua tällä yksinäisella ja hienolla kitarariffillä joka käynnistää Infinite Dreamsin. Tässä piilee juuri Maidenin kitarakaksikon hienous, pohjimmiltaan yksinkertaisia kuvioita joita väritetään ja monipuolistetaan helpoilla ratkaisuilla. Heti sen huomaa, kun riffin toistuttua kaksi kertaa tulee mukaan Adrianin harmoniakitara, ja nämä yksinkertaiset äänet saadaan kuulostamaan jumalaiselta! No, eteenpäin sanoi Vanhatestamentillinen/Kivikautinen/Keski-aikainen mummo lumessa!
Intro toimii, ja jumalauta että toimiikin! Nicko vetelee mausteet kun hyvä kokki sentään, nakkelee mukaan hienoja virvelinsyrjä/hi-hat temppuiluja, jotka sopivat kokonaisuuteen niin kuin NENÄ päähän. Ainiin, melkein unohtuu mainita basso! Kitaraa ja rumpuja hehkuttaessa ihan meinaa unohtua kokonaisuuden kasassapitäjä, eli basso!
Steve maalailee taustalle käsittämättömän hienoa, ylösalas-nousevaa bassokuviota, joka kellontarkkaan määrittää rytmin Nickon enimmäkseen maustaessa seosta hienovaraisesti. Kun itse kappale alkaa, olen haavi auki häikäistynyt. Tätä biisiä ei voi sanoin kuvailla, ja nyt, tällä hetkellä kuunnellessani tajuan taas, MIKSI aikoinaan rupesin kuuntelemaan Maidenia.
Koko säkeistö on täynnä äärimmäisen hienonkuuloisia pikkukikkoja, joita viljelevät jokainen soitin. Bruce tasapainottaa kokonaisuuden laulamassa tunteikkaasti ja elokkaasti. Adrian ja Davey ovat kuin sormet liekeissä, sellaisella palolla tässä kikkaillaan. Mä en ole osannut samalla fiiliksellä kopioida niitä pienenpieniä kikkoja joita kappale on täynnä. Jos tiedät jonkun keinon, pistä YV:tä!
Asiasta puuhun. Tunnelma on katossa, vähintään nousemaan päin! Fiilistä leikaksin juuri veitsellä, ja onnen kyyneliä kuivasin paitaani, jalka nykii tahdissa niin kovaa että meni juuri lattiasta läpi. Hampaat katkeilevat mukana nakutellessa, kaikki merkit hyvästä kappaleesta siis täsmäävät. Nicko paukuttelee tässäkin mahtavia fillejä, ja yhden sellaisen saattelemana päästään mahtipontiseen kertosäkeeseen, joka on erityisesti Steven juhlaa. Loputon arvostus ja kunnioitus jota tunnen Steveä kohtaan, ei voi kuin nousta joka kerta tällaisen kappaleen kuultuani!Miten normaalille nauhalle, levylle tms. pystyy vangitsemaan tällaisen fiiliksen?! Mitä itse keikalla tapahtuu? Saanko MÄ sydärin sen jälkeen kun Dante on kuollut?
? Ei tässä pysty edes puhumaan. Jälleen kerran ihailevat kommenttini pomppivat Neekon suuntaan. Miten nämä fillit ja kompit on nauhoitettu? Pistetty dynamiitti Nickon housuihin ja sytytyslanka palamaan, ja tällä eläimellisellä keinolla luotu nämä raivokkaat fillit?
En tiedä, enkä varmaan haluakkaan tietää! Tiedättekös, (boys and girls!) että joskus musiikki voi olla aikamoista neroutta.
Nerous on suhteellinen käsite, ja mä olen löytänyt suurimmat sellaiset musiikista. Neroja on monenlaisia. Steve ei sentään roomaa polttanut, mutta kylläkin on säveltänyt sellaisia kappaleita, että niistä EI SAA puhua julkisilla paikoilla.
Adrian ja Dave ovat kuin kaksi toisiinsa sulautuvaa kitaristia, joiden jokainen soittama ääni tukee toisensa samanlaista, ja näistä muodostuu yksi yhtenäinen, rikkumaton valli/muuri, jonka vertaista on mahdoton löytää. Heavymusiikissa on ollut ja on monia kovia kitarakaksikoita, kuten Kerry King/Jeff Hanneman, Dave Mustaine/Marty Friedman ja K.K.Downing/G.Tipton, mutta mun mielestä mikään näistä pareista ei pääse sille taajuudelle, missä Adrian Smith ja Dave Murray olivat vuosina 1983-1989. (Nyt kun tuli puheeksi, Onnea Adrian synttärisi johdosta näin myöhässä, itse synttäripäivänä olin ostamassa lippua teidän keikallenne!
)!Kertosäe jatkaa tarinaansa, ja haavi auki taas, leuka kipeänä. Tätä tarkoitan bändin äärimmäisyyksiin venymisellä, sillä tästä pisteestä on mielestäni kovin vaikea enää parantaa. Nicko vetelee kertosäkeen instrumentaali-osuudessa hienoja virvelikikkailuja, ja kohta Bruce rääkyy niin että heikompaa hirvittää. Yhtäkkiä biisin tempo on loikannut isommalle asteelle, ja Brucen vetäytyessä sivumpaan, bändi näyttää taitojaan monimutkaisen riffittelyn ja äärimmäisen bändityöskentelyn tavalla. Kitaraharmoniaa, bassokuvioita, rumputappamista on luvassa siinä määrin että lapsenlapseni saavat vielä kuulla aikanaan tarinaa tästä aiheesta. Seuraava shownumero on mikäs muu kuin SOOLOT, jotka ovat tällä kertaa Maidenin uran parhaimpiin kuuluvia. Davey aloittaa venyttelemällä hiukan egyptiläis-tunnelmaisen repäisyn ja Adrian aloittaa omansa. Hillitysti alkava soolo päättyy nopeaan ja melodiseen kuvioon, jonka jälkeen palaillaan jo kuultuun ja toimivaan riffiin.
Kertosäkeellä jatketaan jyräämistä ja tempo alkaa hidastua Brucen toistaessa sanomaansa, ja lopulta kappale ikään kuin haihtuu ilmaan Nickon hihat-iskujen, Brucen vaimean huudon ja syntikan äänen saattelemana. Hiljaiseksi vetää jälleen, tavalla johon vain Iron Maidenin biisi pystyy. Tämä kappale on ollut minulle aina rakas ja tulee olemaan. Ensimmäisiä kappaleita jotka kolahtivat, ja tämän lisäksi tarvittiin Seventh Son Of A Seventh Son, Moonchild ja The Evil That Men Do, ja faniksi käännyttiin. Ja mistäs sitä nyt itsensä löytää? Olen suomalaisella fanisivustolla aktiivikäyttäjä, monta tuntia päivässä siellä pompin. Omistan kenttälipun Maidenin tulevalle keikalle, levyhylly albumeita täynnä, seinä tapetoitu julisteilla.
Sitä huomaa, että elämäni parasta on kevyesti ollut viimeiset puoli vuotta, minä aikana mikään ei ole merkannut niin paljon kuin Iron Maiden. Toivottavasti onnistun säilyttämään innostuneisuuden ja kipinän vielä kauas tulevaisuuteen, sillä tämä on hienoimpia kokemiani asioita. Tämänkaltaiset kappaleet pistävät mut taas selittämään tunteellista paskaa, antakaa anteeksi.
Alkaa olla aika tarttua siihen albumin kappaleeseen, joka vähiten sykähdyttää, siihen, joka rikkoo kokonaisuutta. Saas nähdä minkälaista läppää sitä keksii, nyt jo sormet ihan puhki. No, mainoskatkon jälkeen jatkuu!Can I Play With Madness 3
Ristiriitaa parhaimmillaan. Can I Play With Madness? Niinpä. Ensi alkuun pitää sanoa, tämä kappale olisi kuulunut jollekin toiselle levylle. Tämä olisi saanut itseltäni varmaan yhden pisteen enemmän, mutta tällä kertaa ongelma ei ole sinänsä itse biisi vaan sen biisin seura. Tällä levyllä on seitsemän maailman parhaisiin lukeutuvaa kappaletta, ja sellaisten seurassa tämä ei voi mitenkään pärjätä. Toisaalta en voi antaa tälle vähempääkään pisteitä, koska keskiarvon pitää ilmaista se, mikä albumi on mun mielestäni paras. Loppujenlopuksi kun miettii, ovat albumin muut kappaleet eittämättä niin kovia, että tämän merkitys kokonaisuudessa on aika pieni. Tämä biisi on aina aiheuttanut ristiriitaisia reaktioita, ja toimii mielialan mukaan.
Joskus kun kuuntelee satunnaisesti joitain biisejä, huomaa kuinka tämä kolahtaa energisyydellään ja elinvoimaisuudellaan.
Mutta heti kun tämän lätkäisee sinne mihin se kuuluu, eli muiden tämän levyn biisien seuraan, on lopputulos kiusallinen.
Biisimateriaali Seventh Sonilla on loistavaa, mutta sitä on vähän. Siltikin, olisi ollut mielestäni oikein julkaista Seitsemäs Poika vain seitsemän kappaleen voimin. Silloin kokonaisuus olisi ollut 100% tavaraa, ja ehkä pelottavankin toimiva.
No, minkäs sitä nyt tämmöinen nuori poika sille voi, pitää tyytyä faktoihin ja kuunnella levyä ihan näinkin. Nyt Can I Play With Madness päälle.
“Can I Play With Maaadness” *täkäpum* Ja kappale lähtee jyräämään armottomalla rytmillä. Syntikka/kitaratausta toimii pelottavan hyvin, mikä tällä levyllä kyllä kuuluu ja nousee pintaan joka tapauksessa. Syntikasta sen verran, että se olisi saanut tässä biisissä olla hivenen pienemmällä, joskus se tuntuu olevan vähän kiusallisen paljon pinnassa, esimerkiksi kertosäkeessä. Heti alkuun tartun biisin hyviin puoliin, ja niistä parhaaseen, eli rumpukomppiin. Mielestäni tässä kappaleessa on aina ollut Maidenin ehkä hienoin komppi. Lehmänkelloineen ja basarikuvioineen komppi sekä huvittaa, että svengaa siten että mukana on pakko itsekin naputella. En tiedä mikä tässä puree, pohjimmiltaan yksinkertainen komppi vie vain multa jalat mennessään, ja tätä on siitä näkökulmasta mahtava kuunnella. Biisi tuntuu kauhean toimivalta rumpuraitaan keskittyessä, mutta kun kokonaisuutta kuuntelee, ei oikein iske.
Tässä on säkeistön osalta menty siitä, mistä helpommin yli pääsee. Ei siinä mitään, kyllä mäkin hissillä mieluummin menen pitkiä matkoja kun pompin portaissa (:lol::lol:), mutta Maiden on tehnyt selväksi pystyvänsä parempaan.
Ei auta itku markkinoilla, tämä vain ei toimi niin hyvin. Mitenkäs sitä nyt perustelemaan?
Kitarat toimivat sinällänsä, ja Maidenillahan tunnetusti ei huonoa kitararaitaa olekkaan. En osaa pukea sanoiksi sitä mikä kappaleessa tökkii, en kaikenkaikkiaan pysty. Kumminkin tästä jää semmoinen maku, että on haettu hittiä, ja se on mulle kova pala, enkä siedä sitä. Tämän kappaleen arvio jää kovin lyhyeksi, koska en halua jäädä selittelemään syntyjä syviä varsinkaan kun aihetta ei ole. Kertosäekin tökkii, syntikka liian pinnassa, ja taas yksinkertaisuus muuhun materiaaliin nähden jumittaa.
Nostalgia-arvoa kappaleella jonkin verran mulle kumminkin on, helposti avautuva nopea ralli kun oli ensimmäisiä Maiden-biisejäni. Nyt vähän ärsyttää kun en keksinyt mitään sanottavaa tästä, joten jätetään tähän.
The Evil That Men Do 5
Ei epäilystäkään. Viisi tähteä annan heti kättelyssä, kuten tulee tapahtumaan jokaiselle biisille tästä eteenpäin.
Tämä on yksi suosikkejani, ja Maidenin vähiten kulunut biisi. Tämä on ”hitti” ja, vaikka yleensä sellaiset eivät jaksa iskea, tässä on jotain semmoista mikä kolahtaa aina. Melodinen, nopea ja fiiliksellä ja rakkaudella varustettu biisi, ei tämmöstä voi vastustaa.
Musta tämä olisi pitänyt jättää soittamatta koko 90-luvulla, sillä rehellisesti sanottuna Janick pilasi biisin ja soitti soolon joka kerta päin persettä. Se vaan on semmoinen juttu, että ei Adrianin paikalla voi olla kuin Adrian. Tässä biisissä on, kuten aina miehen kappaleissa, tietty taianomainen, tunnistettava Smith-ote, joka tästä tekee ainutlaatuisen. Kuulee heti, jos Smith on ollut mukana tekemässä biisiä. Harris ja Smith, siinä mulle kaksi parasta biisintekijää Maidenista. Molemmat samalla viivalla, koska Steve on tehnyt niin paljon loistavia biisejä, mm. eeppisiä ja Adrian siksi että hänen biisinsä ovat henkilökohtaisesti mulle niin tärkeitä. Sekoan varmaan kun pääsen marraskuussa näkemään Adrian Smithin kaikessa karismassaan lähietäisyydeltä. Poistun siis Hakametsästä tottakai Adrianin hikinauha ja kasa plekuja mukana. Kaikenkaikkiaan tässä on kyseessä yksi Maidenin hienoimmista biiseistä, ja sen video on myös ainutlaatuinen. Video kuvastaa juuri sen fiiliksen mikä mullekin tästä tulee mieleen, jollain selittämättömällä tavalla.Niinkun MaidenManiassa joku kehaisi olevansa viisas aina kun Maiden soi, pitää se paikkansa. Kun The Evil That Men Do soi, minä olen kuningas, lyömätön tyyppi jolle ei kukaan anna vastusta. (Olisipa näin myös todellisuudessa!
) Nyt aiheesta puuhun, eli käydäänpäs itse kappaleen kimppuun. Kyllä se sieltä tulee kun vähän potkii.
Intro on taattua Iron Maidenia, parasta mahdollista, melodista heavymetalia. Intro on ladattu täyteen tunnetta, että ihan tuntuu, ja aina pistää hyvälle fiilikselle tämän kuuleminen. Sääli, että olen kuullut vain Gersin aikaisia liveversioita tästä, sillä uskon tämän olleen aikamoinen livebiisi Seventh Tourilla. Kumminkin toivon, että tämä kuultaisiin setissä Marraskuussa, sen verran hienoja fiiliksiä tämä kaikenkaikkiaan onnistuu nostattamaan. Symbaalit introssa basarin kera tahdittavat kitaramelodiaa, ja kohta mennäänkin neljän haikaniskun jatkeeksi laukkaosastolle! Parasta Nickoa ikinä, tottakai. Basso jyrisee taustalla, ja Bruce aloittaa tarinan. Tässä biisissä on, kuten sanottu, Brucen paras laulusuoritus. Aivan mahdottoman toimivaa, tunteikasta ja kunnolla tulkitsemalla tehtyä, indeed! Hienoa Bruce, sekä matalaa että korkeaa löytyy, ja sehän passaa. ”Living On A Razor´s Edge” alkaa nopean kitaramelodian jälkeen, ja kohta mennäänkin ja kertosäkeeseen. Yksinkertaisuudessaan pureva kertosäe on loistava, ja fiilishän tässä adrenaliinin kera nousee pintaan. Kohta pitänee käydä itse vetelemässä tätä kitaralla, vaikka väkisin!
Seuraavassa säkeistössä kuullaan matalaa Bruce, kuten myös korkeaa, ja taas biisin pisteet silmissä nousevat. Koko ajan jyrää niin ettei selvää meinaa saada! Kitaravalli taustalla sulautuu mukaan niin hyvin ettei sitä huomaa ennen kuin ajatuksella kuuntelee! Mahtavaa, upeaa, elämää suurempaa! Kertosäe tulee ja menee, ja itsekin tulee lauleskeltua, ihan Brucen taajuuksille kumminkin pääsemättä. Melodinen osuus on huima, jonka jälkeen Adrian pamauttaa parhaimmistoonsa kuuluvan soolon. Fiilis Adrianin soitossa on käsittämätöntä, ja se, kuinka fiiliksen voi aistia näin pelkän cd:n välityksellä.
Jälleen miljoonas syy arvostaa Adriania enemmän ja enemmän. (Tiedän, jumaluutta yms. blaablaa…)
Biisin nimeä tulee hoilattua, ja piakkoin biisi loppuu kuin seinään Brucen huutaessa kaksi viimeistä ääntä mielenkiintoisella tyylillä. Biisi tuli hitaasti ja meni nopeasti, ja enne kuin huomaakaan, on koko hoito ohi. Biisi jättää käsittämättömän hyvän maun suuhun, ja ensikosketus bändiin olisi varsin helppo tehdä tämän biisin avulla. Tulen hehkuttamaan tätä aina, kuolemaani asti, ehkä siihen mennessä ihmiset alkavat tajuta kuinka hieno biisi on kyseessä. Melodiaa, laukkaa, tunnetta, fiilistä, taidokasta soittoa, hyvä soundi, nopea meno, tarttuvat sanat, koukuttava kertosäe, loistava soolo, jopa YTIMEKÄS NIMI! Pojat ja tytöt, tässä kappaleessa on voimaa! Musta on ilmeisesti tulossa jonkunsortin Maiden-jeesus joka saarnaa muille mitä biisejä pitää kuunnella.
No eipä sen puoleen, kyllähän sitä on tullut käännytettyä parikin kaveria Maiden-faneiksi, yksi jopa keikalle innostui lähtemään! Tuntuu ihan että on saanut aikaankin jotain, heh.Tiedätte sen nostalgisen fiiliksen, jonka Wasted Years videoineen onnistuu jättämään? Sen fiiliksen, minkä bändistäklin aistii, sen mukavan ajan mikä on kulunut. Mä saan samanlaiset kiksit tästä biisistä, ja tämä on omalla omituisella tavallaan mulle Adrianin jäähyväislaulu Maidenissa, samoin kuin Brucella oli Fear Of The Dark. (Onneksi kummallakaan jäähyväisbiisi ei jäänyt lopulliseksi!) Mä en tiedä mikä tässä kappaleessa on, mutta mussa se herättää kaikki maailman hyvät fiilikset, mitä vaan voi. Musiikki on loppujenlopuksi maailman paras keino tallentaa fiiliksiä, tapahtumia ja tunteita, ja tätä biisiä ja koko levyä kuunnellessa tulee eittämättä viime kesä mieleen. Aika, jolloin tätä eniten kuuntelin ja Maidenin löysin. Koko Maiden-fanitusta ja muuta saan kiittää pelkästään tästä albumista, jonka merkitystä mulle ei pysty sanojn kertomaan. Nyt olen ollut kuuntelematta tätä lähiviikkoina, ja nyt arvostelua varten kun piti kuunnella, ajattelin että biisit ovat vähän kuluneita. Ja paskat! Jokainen näyttää kolahtavan sellaisella voimalla että ihan tuntee kuinka The Evil That Men Don tai Infinite Dreamsin sanoma menee korvista sisään ja tunkeutuu aivoihin ikuisiksi ajoiksi! ”Tää biisi jää soimaan sun päähän, eikä lähe sieltä ikinä pois!” Indeed, tosin Kummeli-biisi unohtui kovin nopeasti SSOASS:in tieltä, sori vaan Kahilainen, arvojärjestys.
Kyseessä on yksi elämää suuremmista kappaleista, ja voitte olla varmoja, että ylläkirjoitettu teksti on tullut suoraan sydämestä.Seventh Son Of A Seventh Son 5
Tämän kappaleen arviointi tulee olemaan elämäni vaikein urakka. Biisi nimittäin on mun mielestä koko Maailman, Linnunradan, Universumin PARAS BIISI, ja tällaista toista ei ole eikä tule. Se fiilis, mikä ensi kertaa kuullessa mut vallitsti, on jotain semmoista, mistä puhutaan kuiskaten. Kunnioitan itse tätä biisiä enemmän kuin perhettäni.
Mä en tiedä mistä alottaisin, mihin lopettaisin tai mitä ylipäänsä tästä sanoisin, mutta yritetään. Ehkä sitä jotain keksii, tunnekuohun vallassa!
Alku. Alku on mahtava. Paskat tärähtää housuun melkein kun kirkkourut ja mahtipontinen tappoalku starttaa. Urkujen sävelet tunkeutuvat oikeasti niin syvälle päähän, että halutessani yksin ollessani, keskellä hiljaisuutta pystyn ”kuuntelemaan” kappaletta, niin hyvin se on jäänyt mieleen. Tämä kappale kestää joku 9 minuuttia, ja se menee ohi aina, tasan joka kerta niin nopeasti että pitää ihan kuunnella uudestaan kun luulee vahingossa skipanneensa koko teoksen!
Tämä ei ole normaali kappale, biisi tai laulu, ihan miten vaan. Tämä on enemmän! Tämä on kokonainen heavyooppera, taideteos ja kaikessa loistossaan niin mahtava, että parempaa ei yksinkertaisesti tule. Sen fiiliksen, minkä Alexander The Great, Sign Of The Cross tai Rime Of The Ancient Mariner aiheuttaa, on vain yksi voittava, se nyt puhun tästä, Seitsemännen Pojan Seitsemännestä Pojasta. Voisin hehkuttaa tätä kappaletta niin kauan, että näkisitte lopulta biisistä painajaisia, ettekä pystyisi enää sitä selväjärkisenä kuuntelemaan.
Tämä kappale ja sen kuuleminen ensi kertaa olin niin vaikuttava, että samana päivänä musta tuli fani, ja ensi töikseni Virosta kotiin päästyäni rupesin kerjäämään porukoilta duunia että saisin rahaa ostaa lisää Maidenia. Heh, ihan tulee mieleen kun kannoin tonne piharakennukselle hiekkakuormia, ja tärisevin käsin kävelin Anttilasta ulos, muovipussissa Iron Maiden ja Piece Of Mind. En saanut rahapulan takia ikinä paljon albumeita kerralla, josta olen nyt tyytyväinen, sillä kerkesin tutustumaan jokaiseen levyyn huolella, maistella ja tunnustella ja tuntea sen läpikotaisin ennen kun sain seuraavan. Jeah, nostalgia on helmi tunne, nyt asiaan. (hetkeksi) Intro on helvetin painostava, ja fiilis on niin rankka, että ei voi edes kuvailla. Raskainta mahdollista musiikkia, ja vaikka mitkä mörkömetallin kuumat nimet sauhuavat, ei mikään ole raskaampaa kuin tämä biisi ja sen aiheuttama tunnelma. Laulu alkaa pian, loistavan rumpukompin saattelemana. Tausta jyrisee niin raskaasti, niin uskomattomasti, että alan pelätä maailmanloppua. ”Chooseen oneee” Bruce laulaa ja nuotti jää leijumaan pelkän tunnelman varassa! Tarina jatkuu, Brucen pistäessä äänihuulet koetukselle, ja bassokin jyrisee niin että sydämeen sattuu! (Sama ilmiö minkä isäni koki Motörheadin keikalla Giants Of Rockissa 1988
) ”Seventh Son Of A Seventh Soo-ooon!” joskus yskinkertainen on kaunista, kuten nyt. OO-o-o-o-o-o-huudot ovat nannaa, ja loppujenlopuksi biisi kostuu pienistä, yksinkertaisista osista, jotka vasta yhteen päästyään muodostavat tämän raskaan, ihanan, painostavan, tunnelmallisen kokonaisuuden. Tässä on mielestäni bändin tähtihetki. Iron Maiden oli tähän aikaan vuorensa huipulla, ja tuli rytinällä alas 90-luvun aikana. Nyt on kumminkin uusi nousun aika kenties, ja Maiden kiipeää taas ylöspäin! METAL!Nyt on aika tulla loistava melodinen kitarariffi, Brucen ulvonnan säestyksellä. Harmoniaa mukaan, bassoa, rumpuiskuja ja voila! Nyt ollaan painostavassa bassokuviossa, joka luo biisin varsinaisen tunnelman. Painostavaa meininkiä! Tuntuu kuin pään päällä olisi valtava, raskas lakana, joka pikku hiljaa alkaa pudota ja valua päälle. Hi-hattiin lyödään rytmiä, pelottavia ääniä kuuluu, ihan kuin ne tulisivat pään sisältä! Bruce alkaa painostavalla äänellä tulkita tarinaa, joka jatkuu jälleen.
Syntikan äänet taustalla ovat karmivia! Basaripotkuja mukaan, tällä hetkellä maailman raskaimmalta kuulostava delay-kitara, kuoroa..! Nyt alkaa pelottamaan oikeasti. Koko ajan mennään raskaammaksi, delay-kitaran alkaessa jauhaa jatkuvasti, ilman pienintäkään taukoa. Tämä on kuin suoraan jostain elokuvasta, tämä ON OOPPERAA!!
Nousee, nousee! Ja sitten ollaan siellä ylhäällä. Kitarasointuja, yhtäkkiä tempomuutos, sekopäinen rumpukomppi ja bändi jauhaa extreme-musiikkia äärimmäisillä taidoilla! Sekopäistä riffittelyä, kitaran, basson, syntikan, rumpujen sekamelskaa.
Asan sanoin, tämän biisin on pakko soida hautajaisissani, sen verran kova tämä on. Sekopäisiä, mieltä riipiviä kitarasooloja koko ajan, melodiaa, muuta, huh…Tuntuu kuin menisi jarruttoman junan kyydissä, junan, jonka vauhti vain kiihtyy. Nicko taikoo sellaisia komppeja, että ei mitään rajaa. Koko bändi tuntuu kuin olevan ekstaasissa, silmät kiinni soittavan tunteen vallassa. Kuoroa sekaan, melodiaa.. Harmonista kitaramelodian kuljetusta ja biisi lähenee loppuaan. Basso jyrisee taustall tuttuun tapaan, ollen pettämätön osa kokonaisuutta. Toimii, toimii, toimii, aah, mitä ihanuutta. Biisin loppu on koittanut, ja pelottavan tarkkoihin lyönteihin kappale sitten loppuukin, ja jättää pään sisälle soimaan sellaisen tyhjyyden, että kohta alkaa pelätä oman mielenterveyden puolesta!
Nyt en tiedä mitä sanoa. Kappale on ohi, ja nopeasti se menikin. Mä en tiedä muiden fanien näkökantaa, mutta mun mielestä Seventh Son Of A Seventh Son on yhtään liioittelematta maailman hienoin musiikkiteos, kautta aikain.
Tässä yhdistyy kaikki elementit niin hyvin, että parempaa ei tule koskaan olemaan. Mä olisin valmis kuolemaan tämän kappaleen puolesta, ja Steve Harrisin nerous on sinetöity jo pitkän aikaa sitten, sekin tämän biisin ansiosta. Kuulostaa hiukkasen kornilta, mutta joskus masentuneena ollessani oon noussut taas pirteäksi tämän biisin avulla, ja se on jotain käsittämättömän hienoa. Jos pelkkä yksi kappale voi vaikuttaa johonkin ihmiseen näin paljon, on kaikella merkitystä.
Sen pitemmittä puheitta, julistan tämän aiheen loppuunkäsitellyksi. I love you, Seventh Son!
The Prophecy
Tämä on huonossa paikassa. Jää ilmiselvästi jättimäisen Seventh Sonin varjoon. SSOASS olisi pitänyt iskeä levyn viimeiseksi, niin mikään kappale ei olisi jäänyt sen varjoon. Ikävä kyllä The Prophecylle käy näin, ja usein se tulee skipattua ihan itsestään huonon paikan takia. Kyseessä on kumminkin Dave Murrayn paras biisi, ja varmaan maailman aliarvostetuin kappale. Niin hieno, melodinen, hento ja kumminkin voimakas kappale! Hienoa hienoa, jälleen yksi timantti lisää tähän isoon kruunuun nimeltä Seventh Son.
Kappale alkaa hienolla, syntikan ja puhtaan kitaran yhteispelillä. Tunnelmaa löytyy, yllätys yllätys. Basso vetelee taustalle hiljaisia ääniään, ja rummut ovat vielä hiljaa. Yhtäkkiä pari iskua, riffittelyä, peltilyöntiä ja kiemuraisen rytmin vallassa kappale lähtee rullaamaan. Sointukulku on hieno, ja sanatkin hyvät. Fiilis on taas käsin kosketeltavaa, tosin nimibiisin jälkeen mikään ei voi tuntua mullistavalta, ikävä kyllä. Brucen laulussa käytetyt kaikukikat ovat hienoja, ja ehkä yksi syy siihen että pidän musiikista niin paljon, on se, että nautin suunnattomasti pienistä yksityiskohdista joita kaikki eivät välttämättä edes huomaa. Mulle musiikki on elämäni tärkein asia, ja näin tulee aina olemaan. Tällaisia biisejä kuunnellessa tuo fiilis vain vahvistuu.
Kertosäe on hieno, ja sen jälkeinen kiemurainen melodia on mieleeni. Tätä seuraa jo kovaäänisempi ja mahtipontisempi melodia, joka on melkein oopperamainen edellisbiisin tapaan. Tempo nopenee, tyypillinen tahtilajin vaihdos, ja soololuritusta seuraa. Täytyy sanoa, että vaikka ylistänkin Adriania eniten, oli Daveykin 88 aika helvetinmoisessa vireessä, ei voi kuin ihmetellä kuinka legatot lähtee! Loistava ja todella omituinen biisi tämä on, ei voi muuta sanoa. Kertosäe on hieno, ja kyllä jostain ihan toisesta maailmasta! Melodiaa, melodiaa, aah rakastan sitä sanaa. Melodiariffin kautta hiljenee kappale, ja äärimmäisen kaunis akustinen osio alkaa. Tämä on yksi hienoimpia juttuja, mitä olen ikinä musiikissa kuullut, ja joskus tämä OIKEASTI pistää tipan linssiin mullekin. Jotain näin kaunista…Tässähän menee shokkiin!
Työni Maiden-jeesuksena jatkukoon: OTTAKAA SSOASS SOITTIMEEN JA PISTÄKÄÄ THE PROPHECY!
Tästäkin tuli nyt sitten lyhyempi arvio. No, helpoiten selviätte kuuntelemalla tämän.
The Clairvoyant 5
Tämä on suorastaan klassikko! Samoille taajuuksille yltävä mestariteos The Evil That Men Don kanssa.
Alkaa loistavalla bassointrolla, joka liveäänityksiltäkin kuullen pistää kylmänväreet liikkeelle, indeed!
Steven kolinabasso, ah, kaikkien fanien rakastama Soundi. Kuunnelkaapas tämä A Real Live Dead Onen Suomi-veto, siinä vasta loistavaa musiikkia! Ei siitä kiistaa, kyllä studioversiokin rulaa! Kitara lähtee bassoriffiin mukaan jyräämällä yhtä voimasointua, ja kohta melodiakitara aloittaa, ja viimeisenä niittinä Nicko lähtee mukaan peliin. Loistavaa virvelikikkailua kaikenkaikkiin, melodiaa ja muuta. Rumpufillien kautta säkeistöön. Itse säkeistössä on mahtava laulumelodia, joka vetää veteläksi. Bruce laulaa hienolla äänellä, ja lyhyehkön säkeistön jälkeen on aika melodian, joka on Maidenin hienoimpia.
Säkeistön taikaa lisää, ja jälleen melodiakitara huutaa! Sävellaji vaihtuu matalammalle, ja sen jälkeen tempomuutos, mikä on Maidenille tyypillinen rakenne-ratkaisu. Bruce laulaa uskomattoman hyvin, ja Nicko paukuttelee tomeilla ja etenkin hi-hatilla uskomattoman kuuloisia taikojaan sinne tänne. Kyllä, tämä levy on Nickon parasta rumpalointia Somewhere In Timen ohessa!
UP THE NENÄ! Soolon aika, ja Davey veteleekin hyvän ja taidokkaan soolon, jonka ajoittainen tuplaus pistää tipan linssiin. Loistavaa melodiantajua tämä soolo osoittaa, ja kuten kultsipoju Lappis (:lol:) sanoi, on Daveyn soolojen taustat paljon vaikeampia kuin Adrianin. Tämä biisi Infiniten ohella on kaikenkaikkiaan osoitus siitä, kuinka hyvä melodiantaju Stevelläkin on.
Usein Daveyta pidetään melodisimpana soittajana, eikä syyttä, mutta Steve ei kauas jää. Loistavaa tomi-rymistelyä tämä on täynnä, ja syntikka ja kitarayhteistyö on laadultaan ensiluokkaista. Alkubiisin tapainen melodia, ja biisi on ohi. Lyhyt ja ytimekäs kappale, joka jokaiselta osin toimii minuun kuin häkä. Tämäkin biisi on niitä, joiden lopullinen taika paljastuu vasta livenä. Fear Of The Dark, Hallowed Be Thy Name, The Number Of The Beast yms.
Maiden on aina ollut käsittämättömän kova livebändi. Jopa bändin huonoimpina aikoina (Fear Of The Dark – Virtual XI)
on ajoittain kehnosta laulusta huolimatta bändin omasta osuudesta hohkannut uho, aggressiivisuus ja voima, mikä siinä on aina ollut. Kun kuuntelee A Real Live Dead One –livekokoelmaa, kuulee kyllä, että laulu on todella surkeaa. Kumminkin sen huonon laulun ja Gersin ajoittain hirveiden kitarasoolojen taustalta paistaa se vanha kunnon asenne-Maiden, mistä nuorempien pitäisi ottaa oppia. Steve on oikeasti tehnyt niin suuren elämäntyön Maidenin eteen, että sitä ei edes voi tajuta kunnolla. Minä yritän tajuta sen, ja täten kunnioitan Steveä rajattomasti. Tässä muuten kuivahkon levyarvion lomassa on kiva pohdiskella bändin juttuja muutenkin, ja kuten huomaatte, se värittää muuten nopeasti tylsäksi käyvää tekstiä.
Ajattelin, että joskus on hyvä tällain levyarvostelun sisään piilottaa vähän piilosanomaa jostain muustakin asiasta, tai siis sitten en vain osaa pitää päätäni kiinni.
Ei hemmetti tämä kirjottaminen on raskasta puuhaa. Heräsin kaheksalta ja siitä lähtien olen kirjottanut. Vielä yksi kappale.
Only The Good Die Young 5
Maidenin parhaimpiin kuuluva biisi. Ei mitään jakoa, näin sen on mentävä. Mahtava, melodinen intro, josta tulee väkisinkin mieleen loistava The Evil That Men Do. Tämä biisi on yksi niistä, jotka osoittavat Maidenin ylivoimaisuuden muihin bändeihin verrattuna. Pelkkä introkin tässä saa oikeasti kylmän väreet päälle, ja viimeistään Brucen laulun alkaessa olen valmiina kuolemaan, onnellisena! Mahtavaa itsensäilmaisua ja tulkintaa, kuten aina. Tässä biisissä on niin paljon pinnan alla piilevää energiaa, ettei sitä voi edes sanoin kuvailla. Kertosäe on melodinen, kaunis ja loistava, ja siinäkin on turvauduttu sävellajin vaihtoon, mikä toki toimii aina. Sooloilu sen jälkeen on hyvää, perusvarmaa ja sekopäistä Maidenismia, Jeah!
Bassosoolo! Jumalauta, mistä tuo tuli? Melkein housut kastuu kun kuuntelee, ja tippahan tässä tulee jälleen linssiin, eikun siis: ”säätänäh kuuntelin Airon Meideniä ja lens joku kärpänen silmään, AARGH!” Tämä biisi on täynnä tunnelmaa ja fiilistä, tavalla, johon vain tällä levyllä olevat biisit pystyvät. Tämän kun kuulisi Hakametsässä Marraskuussa, rupeisin itkemään lavan edessä. Dante sitä samaa sanoi, ihan oikein!
Kyllä kuulkaas tässä on kyseessä semmoinen biisi, että en tiedä mitä sanoa. Kuten valitettavan usein Seventh Sonilla.
Pian kappale loppuukin rymistelyineen, jonne sinnekin on ovelasti heitetty sävellajinvaihdos mukaan, heh.
Biisin lulee loppuneen, mutta vielä levyn alusta tuttu ”Seven Deadly Sins” sieltä kajahtaa sulkien ympyrän, jonka levy on synnyttänyt. Nyt on paketissa universumin kovin musiikkipaketti, ja tämän merkitystä omassa musiikillisessa ja muussa elämässä on mahdoton yliarvioida. Harmi, että juuri The Number Of The Beast on levy, josta Maiden tunnetaan useimmiten, sillä tämä olisi oikeasti liiankin hyvä albumi tuohon asemaan. Tämä on Maidenin viimeinen mestariteos tähänastisista, ja vain yksi on päässyt lähelle, Dance Of Death. Kumminkin Ace Of Innocencen takia ei DOD pääse samalle taajuudelle. En usko, että tätä kovempaa levyä tulee enää ikinä miltään bändiltä, sen verran kova tämä on.
Ensimmäinen Maiden-levyni, ja kaikista tärkein.
Keskiarvoksi pomppaa 4,75. Ja loppuun vielä sanoma: Jos et pidä tätä levyä parhaana, olet WIMP tai POSER tai NOOB. Loppu.
Kiitos kun jaksatte lukea näitä.
Cheers: Stratocaster
-
darealjyra
- Sateentekijä
- Posts: 2185
- Joined: Thu Mar 17, 2005 22:42
- Location: Jyväskylä
Kunnioituksen osoitus täältäkin suunnalta Stratolle, ei todellakaan voi muuta kuin hattua nostaa. Ei tuollaista arvostelua ihan puolihuolimattomasti pysty väsäämään.
Mutta itse albumiin, arvostelua en ole koskaan ehtinyt kirjoittamaan tästä(kään), mutta eiköhän se tästä kohta synny kun alkaa aikaa olemaan. Kommenttina vain tuohon Straton arvosteluun, että omasta mielestäni The Prophecy on juuri oikealla paikalla, Seventh Sonin jälkeen. Sen mielettömän riffien ja sointukuvioiden sarjan jälkeen tuollainen rauhallinen alku sopii kuin nyrkki silmään. Aina kun The Prophecyn ensi sävelet leijailevat kaiuttimesta ulos Seventh Sonin jälkeen, niin tällä suunnalla ainakin jopa melkein herkistytään, on se vaan niin pirun kaunis alku.
Samaa rataa Strato!
Mutta itse albumiin, arvostelua en ole koskaan ehtinyt kirjoittamaan tästä(kään), mutta eiköhän se tästä kohta synny kun alkaa aikaa olemaan. Kommenttina vain tuohon Straton arvosteluun, että omasta mielestäni The Prophecy on juuri oikealla paikalla, Seventh Sonin jälkeen. Sen mielettömän riffien ja sointukuvioiden sarjan jälkeen tuollainen rauhallinen alku sopii kuin nyrkki silmään. Aina kun The Prophecyn ensi sävelet leijailevat kaiuttimesta ulos Seventh Sonin jälkeen, niin tällä suunnalla ainakin jopa melkein herkistytään, on se vaan niin pirun kaunis alku.
Samaa rataa Strato!
dejavu wrote:levy kuuluu maidenin parhaimpiin ehdottomasti......onko muuten kukaan muu sitä mieltä että only the good die yong on täysin aliarvostettu biisi, vaikka kuuluu maideni parhaisiin?
Only the Good Die Yong todellakin sinne live settiin ! Mahtava kertosäe , komeaa laulumelodiaa sekä taitavaa kitarointia
EDIT: Stratocaster , Mä oon sun fani
Last edited by Aces High on Wed Mar 01, 2006 16:07, edited 1 time in total.
Väärin! Jos pidät albumia Maidenin parhaimpana olet todellinen teinix-wimp-poser!Yrms_ wrote:Sitäpä minä. Prayer soittimeen -->Stratocaster wrote:Jos et pidä tätä levyä parhaana, olet WIMP tai POSER tai NOOB. Loppu.
Mutta ehkä kovin arvostelu ikinä täälläpäin, tai siis onhan se
Laatu korvaa määrän.
-
Voimanorja
- Manowarrior
- Posts: 2771
- Joined: Tue Jul 26, 2005 21:59
- Location: Tampere
- Contact:
Ai Jumalauta.
Nyt soi kyllä sellaista herkkua, että jalat alta.
Laitoin näet Eddie´s Archiven kakkos discin soimaan, eli Maidenia Doningtonista vuodelta '88. Seventh Son of A Seventh Son on ehdottomasti tämän liven paras biisi. Aina tää biisi jaksaa ihmetyttää omilla koukuillaan. Nyt on mennyt jo kaikki lauluosuudet, mutta instrumentiaali osuudetkin ovat vähintään yhtä hyviä, toisin kuin yleensä biiseissä.
Kaikki ostamaan Eddie´s Archive ja jos ajattelee, että kyllä tuo Maiden England VHS voittaa tän niin ei kyllä ainakaan saundien puolesta voita. Nimimerkillä neljää eri VHS:ää katsonut henkilö, joka tietää ääniraidan.
Nyt soi kyllä sellaista herkkua, että jalat alta.
Laitoin näet Eddie´s Archiven kakkos discin soimaan, eli Maidenia Doningtonista vuodelta '88. Seventh Son of A Seventh Son on ehdottomasti tämän liven paras biisi. Aina tää biisi jaksaa ihmetyttää omilla koukuillaan. Nyt on mennyt jo kaikki lauluosuudet, mutta instrumentiaali osuudetkin ovat vähintään yhtä hyviä, toisin kuin yleensä biiseissä.
Kaikki ostamaan Eddie´s Archive ja jos ajattelee, että kyllä tuo Maiden England VHS voittaa tän niin ei kyllä ainakaan saundien puolesta voita. Nimimerkillä neljää eri VHS:ää katsonut henkilö, joka tietää ääniraidan.
-
Edward the Greaat
- Berserkki
- Posts: 847
- Joined: Tue Apr 26, 2005 21:07
- Location: Helsinki
No entäs Donny 88':in Moonchild. Ei saatana ku Bruce kajauttaa ilmoille ekat huudahdukset. Ai että sitä tempoakin. Niin nopeasti mennään koko biisi, että voisi jopa sanoa moonchildia Maidenin kovimmaksi live vedoksi. Seventh Sonkin vedetään kivalla temmolla. Kertosäe on livenä paljon parempi kuin studiossa!Voimanorja wrote:Ai Jumalauta.
Nyt soi kyllä sellaista herkkua, että jalat alta.
Laitoin näet Eddie´s Archiven kakkos discin soimaan, eli Maidenia Doningtonista vuodelta '88. Seventh Son of A Seventh Son on ehdottomasti tämän liven paras biisi. Aina tää biisi jaksaa ihmetyttää omilla koukuillaan. Nyt on mennyt jo kaikki lauluosuudet, mutta instrumentiaali osuudetkin ovat vähintään yhtä hyviä, toisin kuin yleensä biiseissä.
Kaikki ostamaan Eddie´s Archive ja jos ajattelee, että kyllä tuo Maiden England VHS voittaa tän niin ei kyllä ainakaan saundien puolesta voita. Nimimerkillä neljää eri VHS:ää katsonut henkilö, joka tietää ääniraidan.
SAVE_US.ETG 
Nyt rohkenen olla eri mieltä. Soittopuoli kyllä toimii tuolla livellä todella mainiosti, mutta Brucen vokaalit ovat välillä kyllä melkoisen tuskaista kuunneltavaa. Ok, herralla on pahanlaatuinen flunssa päällä, mutta välillä mennään kyllä niin nuotin vierestä että hirvittää. Toki pahempaakin on (valitettavasti) kuultu, mutta kyllä tuo vokaalisuoritus laskeen pisteitä meikän kirjoissa aika radikaalisti.Edward the Greaat wrote:No entäs Donny 88':in Moonchild. Ei saatana ku Bruce kajauttaa ilmoille ekat huudahdukset. Ai että sitä tempoakin. Niin nopeasti mennään koko biisi, että voisi jopa sanoa moonchildia Maidenin kovimmaksi live vedoksi. Seventh Sonkin vedetään kivalla temmolla. Kertosäe on livenä paljon parempi kuin studiossa!Voimanorja wrote:Ai Jumalauta.
Nyt soi kyllä sellaista herkkua, että jalat alta.
Laitoin näet Eddie´s Archiven kakkos discin soimaan, eli Maidenia Doningtonista vuodelta '88. Seventh Son of A Seventh Son on ehdottomasti tämän liven paras biisi. Aina tää biisi jaksaa ihmetyttää omilla koukuillaan. Nyt on mennyt jo kaikki lauluosuudet, mutta instrumentiaali osuudetkin ovat vähintään yhtä hyviä, toisin kuin yleensä biiseissä.
Kaikki ostamaan Eddie´s Archive ja jos ajattelee, että kyllä tuo Maiden England VHS voittaa tän niin ei kyllä ainakaan saundien puolesta voita. Nimimerkillä neljää eri VHS:ää katsonut henkilö, joka tietää ääniraidan.
"The nightmare corpse-city of R'lyeh was built in measureless eons behind history by the vast, loathsome shapes that seeped down from the dark stars. There lay great Cthulhu and his hordes, hidden in green slimy vaults."
Dark Days Ahead
DDA@Facebook
Dark Days Ahead
DDA@Facebook
-
Edward the Greaat
- Berserkki
- Posts: 847
- Joined: Tue Apr 26, 2005 21:07
- Location: Helsinki
Juu kyllä Brucen nuhan huomaa, mutta minusta Moonchildilla, Seventh Sonilla ja I-Dreamsillä Brucen nuha ei niin nouse esiin. Trooper ja Hallowed eivät tosiaan kuulosta kovin hyvältä.Jukka wrote:Nyt rohkenen olla eri mieltä. Soittopuoli kyllä toimii tuolla livellä todella mainiosti, mutta Brucen vokaalit ovat välillä kyllä melkoisen tuskaista kuunneltavaa. Ok, herralla on pahanlaatuinen flunssa päällä, mutta välillä mennään kyllä niin nuotin vierestä että hirvittää. Toki pahempaakin on (valitettavasti) kuultu, mutta kyllä tuo vokaalisuoritus laskeen pisteitä meikän kirjoissa aika radikaalisti.Edward the Greaat wrote:No entäs Donny 88':in Moonchild. Ei saatana ku Bruce kajauttaa ilmoille ekat huudahdukset. Ai että sitä tempoakin. Niin nopeasti mennään koko biisi, että voisi jopa sanoa moonchildia Maidenin kovimmaksi live vedoksi. Seventh Sonkin vedetään kivalla temmolla. Kertosäe on livenä paljon parempi kuin studiossa!Voimanorja wrote:Ai Jumalauta.
Nyt soi kyllä sellaista herkkua, että jalat alta.
Laitoin näet Eddie´s Archiven kakkos discin soimaan, eli Maidenia Doningtonista vuodelta '88. Seventh Son of A Seventh Son on ehdottomasti tämän liven paras biisi. Aina tää biisi jaksaa ihmetyttää omilla koukuillaan. Nyt on mennyt jo kaikki lauluosuudet, mutta instrumentiaali osuudetkin ovat vähintään yhtä hyviä, toisin kuin yleensä biiseissä.
Kaikki ostamaan Eddie´s Archive ja jos ajattelee, että kyllä tuo Maiden England VHS voittaa tän niin ei kyllä ainakaan saundien puolesta voita. Nimimerkillä neljää eri VHS:ää katsonut henkilö, joka tietää ääniraidan.
SAVE_US.ETG
Nyt löytyi todellisia aarteita juutuupista, tsekatkaapa nämä.
Bruce Dickinson interview Donington 1988 PART 1
http://www.youtube.com/watch?v=6MMJ1OHz ... 0dickinson
Bruce Dickinson interview Donington 1988 PART 2
http://www.youtube.com/watch?v=v5KPmCPd ... 0dickinson
Iron Maiden Live at Donington 1988 part 1
http://www.youtube.com/watch?v=jGknRoVG ... interviews
Iron Maiden Live at Donington 1988 part 2
http://www.youtube.com/watch?v=PCXx5dYT ... interviews
Bruce Dickinson interview Donington 1988 PART 1
http://www.youtube.com/watch?v=6MMJ1OHz ... 0dickinson
Bruce Dickinson interview Donington 1988 PART 2
http://www.youtube.com/watch?v=v5KPmCPd ... 0dickinson
Iron Maiden Live at Donington 1988 part 1
http://www.youtube.com/watch?v=jGknRoVG ... interviews
Iron Maiden Live at Donington 1988 part 2
http://www.youtube.com/watch?v=PCXx5dYT ... interviews
Minusta Donny '88 on soiton puolesta ihan vitun tiukkaa kamaa, mutta valitettavasti Brucen ääni on aika huonossa kunnossa juuri flunssasta johtuen. Varmaan soiton puolesta kuitenkin yksi parhaita keikkoja koskaan. Nuo Seventh Tour Of A Seventh Tourin aikaiset livet ovat muutenkin todella loistavaa kamaa. Seventh Sonin biisit vedetään läpi todella hyvin. Maiden England on yksi parhaita keikkoja mitä olen Maidenilta nähnyt ja kuullut. Bändi oli helvetin tiukassa kunnossa noihin aikoihin. Tokihan World Slavery Tourillakin kuultiin loistavia keikkoja, mutta itse pidän eniten juuri Seventh Sonin aikaisesta Maidenista.
Try to hold some faith
in the goodness of humanity...
IRON MAIDEN FOREVER!!
in the goodness of humanity...
IRON MAIDEN FOREVER!!
Moonchild 4
+Intro
+sanoitukset
+reippaasti etenevä biisi
+"the twins are exhausted...-->"
-suondeista puuttu sellainen tietty särmä joka oli erityisesti Powerslave levyllä
infinite dreams 5
+käynnistyy hitaasti "jammaillen"
+rytmi ryhmä
+Mr. Smith & Mr. Murray
+4.03---> Niin simppeliä, niin hienoa
+Brucen laulun moniuloitteisuus
Can I play with madness 2
+säkeistöjen sanat
+soolon pätkät
-syntikat
-kertosäe on jotain hirveää kasari klisee meininkiä
-meikäläiselle tämä ei vaan toimi edes livenä
The evil that men do 3.5
+parantaa edellisestä joka suhteesssa
+lead kitarariffi
+kaikki turha jätetty pois
+vauhdikasta ja tarkkaa soittoa
-kertosäkeen toisto
-tietynlainen positiivinen taustavire tai jtn..
7.th son of a 7.th son 5
+Laulu/soitto/sanat/ihan kaikki
+Maidenin täydellisin eepos, jylhä kuin suomalainen korpimetsä
+"ooo-ooo-ooo!!"
+yli 9 minuuttinen musiikillinen multiorgasmi
The prophecy 4
+rytmi kitarat
+1.47--->
+Sanat by Mr.Harris
+akustinen lopetus on hienointa ikinä!
-7.th sonin jälkeinen biisi on vaikealla paikalla
-ei mitenkään hirveän ihmeellinen biisi
The Clairvoyant 4
+Intro basso
+kitaroissa hyvä soundi
+Bruce, kuten kautta levyn, loistavassa vedossa
+sanat
-ehkä liiankin kiire biisissä, siis liian kova tempo
-Maiden peruskauraa
Only the good die young 4.5
+Meininki, reippahasti eteenpäin
+Brucen laulu jälleen
+kertsin kitarat/bassosoolo
+"Seven..." lopetus
-viimeiseksi biisiksi olisi kuulunut nimibiisi
KA=4
Vaikkakin levyn keskiarvoksi tuli "vain" 4.nen niin kokonaisuutena levy nostaa arvoaan, yksittäiset biisit eivät niinkään iske koska ovat osa isompaa kokonaisuutta. Teema levy idea saadaan pidettyä hienosti kasassa.
ps.The number of the beast ja juuri Seventh son olivat ensimmäiset Iron Maiden levyni
Iron Maiden: 4.125
Seventh son of a seventh son:4
Somewehere in time: 4
Dance of death: 3.6666
The x-factor: 3.341
+Intro
+sanoitukset
+reippaasti etenevä biisi
+"the twins are exhausted...-->"
-suondeista puuttu sellainen tietty särmä joka oli erityisesti Powerslave levyllä
infinite dreams 5
+käynnistyy hitaasti "jammaillen"
+rytmi ryhmä
+Mr. Smith & Mr. Murray
+4.03---> Niin simppeliä, niin hienoa
+Brucen laulun moniuloitteisuus
Can I play with madness 2
+säkeistöjen sanat
+soolon pätkät
-syntikat
-kertosäe on jotain hirveää kasari klisee meininkiä
-meikäläiselle tämä ei vaan toimi edes livenä
The evil that men do 3.5
+parantaa edellisestä joka suhteesssa
+lead kitarariffi
+kaikki turha jätetty pois
+vauhdikasta ja tarkkaa soittoa
-kertosäkeen toisto
-tietynlainen positiivinen taustavire tai jtn..
7.th son of a 7.th son 5
+Laulu/soitto/sanat/ihan kaikki
+Maidenin täydellisin eepos, jylhä kuin suomalainen korpimetsä
+"ooo-ooo-ooo!!"
+yli 9 minuuttinen musiikillinen multiorgasmi
The prophecy 4
+rytmi kitarat
+1.47--->
+Sanat by Mr.Harris
+akustinen lopetus on hienointa ikinä!
-7.th sonin jälkeinen biisi on vaikealla paikalla
-ei mitenkään hirveän ihmeellinen biisi
The Clairvoyant 4
+Intro basso
+kitaroissa hyvä soundi
+Bruce, kuten kautta levyn, loistavassa vedossa
+sanat
-ehkä liiankin kiire biisissä, siis liian kova tempo
-Maiden peruskauraa
Only the good die young 4.5
+Meininki, reippahasti eteenpäin
+Brucen laulu jälleen
+kertsin kitarat/bassosoolo
+"Seven..." lopetus
-viimeiseksi biisiksi olisi kuulunut nimibiisi
KA=4
Vaikkakin levyn keskiarvoksi tuli "vain" 4.nen niin kokonaisuutena levy nostaa arvoaan, yksittäiset biisit eivät niinkään iske koska ovat osa isompaa kokonaisuutta. Teema levy idea saadaan pidettyä hienosti kasassa.
ps.The number of the beast ja juuri Seventh son olivat ensimmäiset Iron Maiden levyni
Iron Maiden: 4.125
Seventh son of a seventh son:4
Somewehere in time: 4
Dance of death: 3.6666
The x-factor: 3.341
-
Soldier Of Death
- Hang-Around
- Posts: 166
- Joined: Tue Jul 04, 2006 17:47
Re: Albumikeskutelua ja äänestys: Seventh Son Of A Seventh S
Älkää suinkaan käsittäkö minua väärin, mutta minun mielestäni tämä on hieman yliarvostettu levy. En suinkaan tarkoita, että Seventh Son olisi huono. Päinvastoin, levy on pullollaan loistavia yksilöitä ja hyviä melodioita. Mutta en tiedä miksi, mutta olen aina pitänyt maidenin rosoisemmasta tuotannosta. No mennäämpä asiaan, eli itse levyn arvosteluun.
Moonchild - 3,5
Toimiva avausraita, mutta jää levyn parhaimpien varjoon selkeästi. Soitto pelaa mallikkaasti kuten aina.
Infinite Dreams - 5
Levyn ehdottomia helmiä. Rauhallinen yleisilme toimii.
Can I Play With Madness - 3,5
Rikkoo melko pahasti levyn teemaa ja toistaa itseään. En ole koskaan erikoisemmin tykännyt.
The Evil That Men Do - 5
Ehdottomasti levyn paras kappale on tässä! Dickinson laulaa tunteella koko kappaleen keston. Melko koskettavakin jossainmäärin.
Seventh Son Of A Seventh Son - 3
Mielestäni levyn huonoin kappale. Bändi sekoaa omaan kikkailuunsa ja kertosäe on aivan kauhea. Ei sinäänsä sanomaltaan vaan jatkuva "Seventh Son... Of A Seventh Son" alkaa tosiaan pänniä.
The Prophecy - 4
Steve Harris on kirjoittanut loistavat sanat ja Bruce tulkitsee ne loistavasti.
The Clairoyant - 5
Levyn toisiksi paras kappale Evil That Men Doon jälkeen. Bruce laulaa hyvin ja soitto toimii. Tempo on kohdallaan.
Only The Good Die Young - 4
Steve on kyllä mies paikallaan. Kappaleessa on hieno kertosäe ja yleinen tunnelma on katossa.
Kaikenkaikkiaan levy on mielestäni hyvä. Ei yhtään enempää, eikä vähempää. Joskus vain tuntuu siltä, että kaikki maiden diggarit pitävät tästä levystä vain siksi, että itse Steve Harris on monessa yhteydessä sanonut Seventh Sonia Iron Maidenin parhaaksi levyksi. Sehän on vain minun mielipiteeni, ajattelitte te siitä sitten mitä tahansa. Muutamien laskevien tekijöiden takia tiputan levyn keskiarvon tasan 4:n. Se on tälle levylle ihan riittävän hyvä.
Moonchild - 3,5
Toimiva avausraita, mutta jää levyn parhaimpien varjoon selkeästi. Soitto pelaa mallikkaasti kuten aina.
Infinite Dreams - 5
Levyn ehdottomia helmiä. Rauhallinen yleisilme toimii.
Can I Play With Madness - 3,5
Rikkoo melko pahasti levyn teemaa ja toistaa itseään. En ole koskaan erikoisemmin tykännyt.
The Evil That Men Do - 5
Ehdottomasti levyn paras kappale on tässä! Dickinson laulaa tunteella koko kappaleen keston. Melko koskettavakin jossainmäärin.
Seventh Son Of A Seventh Son - 3
Mielestäni levyn huonoin kappale. Bändi sekoaa omaan kikkailuunsa ja kertosäe on aivan kauhea. Ei sinäänsä sanomaltaan vaan jatkuva "Seventh Son... Of A Seventh Son" alkaa tosiaan pänniä.
The Prophecy - 4
Steve Harris on kirjoittanut loistavat sanat ja Bruce tulkitsee ne loistavasti.
The Clairoyant - 5
Levyn toisiksi paras kappale Evil That Men Doon jälkeen. Bruce laulaa hyvin ja soitto toimii. Tempo on kohdallaan.
Only The Good Die Young - 4
Steve on kyllä mies paikallaan. Kappaleessa on hieno kertosäe ja yleinen tunnelma on katossa.
Kaikenkaikkiaan levy on mielestäni hyvä. Ei yhtään enempää, eikä vähempää. Joskus vain tuntuu siltä, että kaikki maiden diggarit pitävät tästä levystä vain siksi, että itse Steve Harris on monessa yhteydessä sanonut Seventh Sonia Iron Maidenin parhaaksi levyksi. Sehän on vain minun mielipiteeni, ajattelitte te siitä sitten mitä tahansa. Muutamien laskevien tekijöiden takia tiputan levyn keskiarvon tasan 4:n. Se on tälle levylle ihan riittävän hyvä.
Jos tarkemmin ajattelee, nin minulla ja Jumalalla ei ole kovinkaan paljoa eroavaisuuksia.
----------------------------------------------
http://deathfin.do-goo.com/index.forum
----------------------------------------------
http://deathfin.do-goo.com/index.forum
Re: Albumikeskutelua ja äänestys: Seventh Son Of A Seventh S
Jep mielipiteitähän nämä ovat, mutta minusta tuotuntuu jotenkin kaukaa haetulta. Jos noilla eväillä mentäisiin niin X-Factorkin niittäisi aika moista suosiota fanipoikien keskuudessa. Eiköhän se levyn materiaali kuitenkin ole mistä nuo kehut syntyvät. Itsekkin pidän levyä yhtenä parhaista Maiden lätyistä, ihan ilman Steven opastusta. Ja eihän se sinunkaan numero 4 kovin huono ollut, vai mitä?Soldier Of Death wrote:Joskus vain tuntuu siltä, että kaikki maiden diggarit pitävät tästä levystä vain siksi, että itse Steve Harris on monessa yhteydessä sanonut Seventh Sonia Iron Maidenin parhaaksi levyksi.
Re: Albumikeskutelua ja äänestys: Seventh Son Of A Seventh S
Kyllä näin on. Itse en ole nähnyt varmaan kuin yhdessä yhteydessä Steven osoittavan kiintymystään tähän albumiin, joten osaltani yhtälö kariutuu jo tuossa, vaikka se alun alkujaan olikin niin absurdi, että todisteluja tuskin tarvittaisiin.scorpions wrote:Jep mielipiteitähän nämä ovat, mutta minusta tuotuntuu jotenkin kaukaa haetulta.Soldier Of Death wrote:Joskus vain tuntuu siltä, että kaikki maiden diggarit pitävät tästä levystä vain siksi, että itse Steve Harris on monessa yhteydessä sanonut Seventh Sonia Iron Maidenin parhaaksi levyksi.
Materiaali se on joka sen tekee, armotta kovinta kamaa koskaan.
Mitä tulee taas 'arryn diggaamiseen, niin on se kumma, kuutta biisiä levyltä on soitettu livenä ja näistä kolme (parhaat IMHO) vain yhdellä kiertueella. Pistää ihmettelemään.
YOU DON'T ROCK HARD
YOU NEVER DID
YOU NEVER DID
-
Peke
- Kärpästen Herra
- Posts: 4785
- Joined: Fri Jan 16, 2004 10:41
- Location: Kotka/Karhulan Metallitehdas 48666
Re: Albumikeskutelua ja äänestys: Seventh Son Of A Seventh S
Ei tarvitse Harriksen tulla mullekaan kertomaan mikä on hyvä ja mikä ei. Kyllä sen sydämmessä tuntee. 7th on kyllä maidenin parhaita levyjä Piece Of Mindin, debyytin ja Somewhere In Timen ohellascorpions wrote:Jep mielipiteitähän nämä ovat, mutta minusta tuotuntuu jotenkin kaukaa haetulta. Jos noilla eväillä mentäisiin niin X-Factorkin niittäisi aika moista suosiota fanipoikien keskuudessa. Eiköhän se levyn materiaali kuitenkin ole mistä nuo kehut syntyvät. Itsekkin pidän levyä yhtenä parhaista Maiden lätyistä, ihan ilman Steven opastusta. Ja eihän se sinunkaan numero 4 kovin huono ollut, vai mitä?Soldier Of Death wrote:Joskus vain tuntuu siltä, että kaikki maiden diggarit pitävät tästä levystä vain siksi, että itse Steve Harris on monessa yhteydessä sanonut Seventh Sonia Iron Maidenin parhaaksi levyksi.
Into Iron Maiden Since 1983
-
Soldier Of Death
- Hang-Around
- Posts: 166
- Joined: Tue Jul 04, 2006 17:47
Re: Albumikeskutelua ja äänestys: Seventh Son Of A Seventh S
Hyvä levyhän tuo on, mutta silti mielestäni yliarvostettu, vähän samallalailla, kuin joillekkin The Number Of The Beast on. Ja mitä tulee tuohon Steve Harris juttuun, nin sitä ei kannata ottaa kovin vakavasti, se oli vain yksi mielipide muiden joukossa, ja tiedän sen, ettei tuskin kukaan sen perusteella levyä suosikikseen mainitse.scorpions wrote:Jep mielipiteitähän nämä ovat, mutta minusta tuotuntuu jotenkin kaukaa haetulta. Jos noilla eväillä mentäisiin niin X-Factorkin niittäisi aika moista suosiota fanipoikien keskuudessa. Eiköhän se levyn materiaali kuitenkin ole mistä nuo kehut syntyvät. Itsekkin pidän levyä yhtenä parhaista Maiden lätyistä, ihan ilman Steven opastusta. Ja eihän se sinunkaan numero 4 kovin huono ollut, vai mitä?Soldier Of Death wrote:Joskus vain tuntuu siltä, että kaikki maiden diggarit pitävät tästä levystä vain siksi, että itse Steve Harris on monessa yhteydessä sanonut Seventh Sonia Iron Maidenin parhaaksi levyksi.
Jos tarkemmin ajattelee, nin minulla ja Jumalalla ei ole kovinkaan paljoa eroavaisuuksia.
----------------------------------------------
http://deathfin.do-goo.com/index.forum
----------------------------------------------
http://deathfin.do-goo.com/index.forum
-
TyrannyOfRock
- Wimp
- Posts: 27
- Joined: Thu May 04, 2006 19:52
- Location: Strange Aura
Re: Albumikeskutelua ja äänestys: Seventh Son Of A Seventh S
Meikäkin on aikalailla samaa mieltä minunkin mielestä 7Son on yliarvostettu levy tai en sitten ole vaan saanut sitä aukeamaan kunnolla.Soldier Of Death wrote:Älkää suinkaan käsittäkö minua väärin, mutta minun mielestäni tämä on hieman yliarvostettu levy. En suinkaan tarkoita, että Seventh Son olisi huono. Päinvastoin, levy on pullollaan loistavia yksilöitä ja hyviä melodioita.
Nyt soi:Infinite Dreams
15.11.2006 Hartwall
19.7.2008 Ratina
8.8.2010 Sonisphere
8.7.2011 Stadika
Raudat Kattoon, nyt ja aina!
19.7.2008 Ratina
8.8.2010 Sonisphere
8.7.2011 Stadika
Raudat Kattoon, nyt ja aina!
-
Keeper Of The Seven Keys
- Hang-Around
- Posts: 116
- Joined: Sat Jan 07, 2006 1:14
- Location: The City
Niistä 6 Iron Maiden albumista mitä omistan, niin SSOASS on kaikkea muuta kuin bändin paras. Ehkä jopa vähän yliarvostettu, siihen nähden kuin täällä foorumeilla sitä ylistetään niin paljon. Älkää ymmärtäkö minua väärin, loistavia biisejä on levyllä silti paljon.. Laitan kunnon arvostelua sitten tästä ja muistakin albumeista myöhemmin, kun ehtinen ne kuunnella jne.
Peace Sells....But Who's Buying?